Rakkaat kristityt!
Kristillisestä uskosta ei voi puhua ilman Kristusta, Jeesusta. Meidän uskossamme lopulta kaikki kiertyy hänen ympärilleen. Ja hyvä niin. Niin kauan kuin puhumme Jumalasta ilman Kristusta – puheet pyörivät jossain sellaisessa salaisuudessa, jossa mieli täyttyy kysymyksistä ilman yhtäkään vastausta. Jeesusta lähestyessämme me puhumme hänestä, jota voimme ainakin jossain määrin ymmärtää.
Haluan tänä sunnuntaina pitää pienen kertauksen. Viikko sitten messussa luettu evankeliumi kertoi Jeesuksen kasteesta. Tuosta tapahtumasta en juurikaan saarnannut – aivan siitä syystä, että oli aika keskittyä kasteeseen. Niin kuin viikko sitten mukana olleet muistavat, viikko sitten saimme kastaa messussa seurakuntaamme uuden jäsenen.
Tänään haluan palata siinä mielessä taaksepäin, että pysähdyn hetkeksi Jeesuksen kasteen äärelle. Nuo tapahtumat nimittäin ovat tämän sunnuntain evankeliumin taustalla.
Jeesuksen kastetta Jordanilla on pidetty Jeesuksen kärsimystien alkuna. Jeesus kastettiin Johanneksen kasteella – ei siis kristillisellä kasteella. Se kaste, jolla meidät on kastettu – senhän Jeesus asetti vasta ylösnoustuaan. Oli kyse jostain muusta. Johanneksen kaste oli parannuksen kaste. Ihmiset tulivat hänen luokseen tekemään parannusta – ja sen merkiksi he saivat kasteen. Suostumalla kastettavaksi – tunnustit samalla syyllisyytesi. Miksi Jeesus siis meni kasteelle? Emmekö ole tottuneet pitämään häntä syyttömänä?
Luther kutsui Jeesusta suurimmaksi syntiseksi. Ja tämä ajatus liittyy läheisesti jo Jeesuksen kasteeseen. Kasteessaan Jeesus samaistui ja sitoutui langenneeseen ihmiskuntaan. Hän suostui syntiseksi, syylliseksi. Ei ole sattumaa, että Johanneksen evankeliumissa Johannes Kastajan kerrotaan osoittavan Jeesusta ja sanovan meille hyvin tutut sanat: ”Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” Syytön suostuu syylliseksi. Kristus ottaa uhrikaritsan tavoin kantaakseen syyllisyyden kuorman – meidän kuormamme. Tästä syystä Jeesuksen kastetta on pidetty aiheesta kärsimystien alkuna, vaikka oikeastaan koko julkinen toiminta oli vasta edessä.
Kastetta seuraa evankeliumissa Jeesuksen kiusausten aika. Saatana vie Jeesuksen kiusattavaksi neljäksi kymmeneksi päiväksi.
Sen jälkeen palataan Nasaretiin – pieneen Galilean kaupunkiin, kotikaupunkiin. Sapattina väki on kokoontunut yhteen synagogaan jumalanpalvelukseen. Todennäköisesti Jeesus lainaa ulkomuistista profeetta Jesajan kirjaa. Siksi ulkomuistista, että tuskin Nasaretin synagogalla oli varaa omistaa kallista käsikirjoitusta. Jeesus lukee siis kuulemamme Raamatunkohdan ja pitää yhden maailman lyhimmistä saarnoista: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.” Jeesuksen puheeseen ensiksi ihastuttiin – ja sitten vihastuttiin. Vihastuttiin siinä, määrin, että hänet olisi haluttu syöstä jyrkänteeltä alas. Jeesus kuitenkin kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa.
– Herran henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.
Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta.
Ei ollut helppo uskoa. Ei ollut helppo uskoa sitä miehestä, joka oli kasvanut näille hänelle tuttujen ihmisten keskellä. Mutta sitten alkoi tapahtua.
Kapernaumissa Jeesus vapauttaa miehen pahan hengen vallasta, parantaa Pietarin anopin, kutsuu Gennesaretinjärven rannalla itselleen opetuslapsia, parantaa spitaalisen, halvaantuneen ja matka jatkuu. Evankeliumit ovat täynnä ihmeellisiä kohtaamisia. Yhä useammat vakuuttuvat, että nyt tässä ei ole kuka tahansa. Tämä mies on toisenlainen.
Jos evankeliumin selaamista jatkaa, voimme lukea kuinka hän armahtaa aviorikoksesta kiinni otetun, antaa anteeksi, kieltää tuomitsemasta, kehottaa rakastamaan vihamiehiä, varoittaa rikkauden vaaroista… silmien eteen piirtyy kuva siitä – mitä tarkoittaa kun joku rakastaa. Pahaan ei vastata pahalla, kaksi kovaa ei asetu vastakkain. Sen sijaan aitoja kohtaamisia kerta toisensa jälkeen niissä elämäntilanteissa, joissa ihmiset elivät.
Rakkaat kristityt! Meidät on kasteessamme kutsuttu seuraamaan Kristusta. Hän osoittaa tietä. Hän näyttää uudenlaista elämäntapaa. Ja uskallan väittää, että se elämä, johon hän meitä tänään kutsuu, ei ole käynyt vanhanaikaiseksi, ei ole menettänyt merkitystään.
Me elämme ajassa, jossa vahvat, nopeat, tehokkaat, kauniit ja nuoret tuntuvat aina voittavan. Ja kuitenkin – me tiedämme millaista hedelmää tehokkuuden paine tuo ihmisten elämään. Yhä useampi väsähtää, yhä useampi kokee elämänsä arvottomaksi. Tehokkuuden vaatimus on ihmisyydelle julma.
Kristus osoittaa toisenlaista tietä – Kristus opettaa toisenlaista ihmisyyttä. Olet arvokas, olet rakas – et sen perusteella mitä olet tehnyt tai saanut aikaiseksi – vaan koska olet olemassa.
Köyhät, vangitut, sokeat – kaikki tarvitsevat – saavat kuulla ilosanoman. Vapaus koittaa, riemuvuosi alkaa.