2. sunnuntai loppiaisesta, Luuk 4:16-21, Hans-Christian Daniel

Entisten sukupolvien hyvää tapaa seuraten moni nuori tulee rippikouluun. Eräs opettaja kysyi syksyllä: ”Taneli, mitä sä olet kesällä tehnyt näille nuorille: keväällä ne olivat pirulaisia, nyt ne ovat enkeleitä!” Tai eräs perheenäiti: ”Matti oppi täyttämään astianpesukoneen ja osallistumaan kotitöihin”. Miten minä muka voisin olla niin tehokas, että noin viikon kestävällä rippikoululeirillä voisin kääntää murrosikäisten elämän niin perusteellisesti myönteiseen suuntaan? Ei, siihen tarvitaan korkeampia voimia. Alan uumoilla, että Herra Jeesus Kristus osoitti jumalallisen voimansa sekä joskus ammoin kulkiessaan ihmisten arkisen elämän parissa että myös vielä tänäkin päivänä.
Herra Jeesuksella oli tapana mennä synagogaan. Hän siis pyhitti lepopäivän, niin kuin hyvät juutalaiset kolmannen käskyn mukaisesti tapasivat tehdä. Se siis, että kristitty sunnuntaisin käy kirkossa, saattaa olla tapana, mutta huono tapa se ei voi olla, sillä Vapahtajamme jo teki samoin, omassa kulttuuripiirissään ja uskonnossaan. Kristillisellä tapakulttuurilla siis ei ole mitään muuta pahaa, kuin että jotkut kriittiset äänet moittivat kirkossa käynnin vain ulkonaiseksi tavaksi. Aina meidän on syytä tutkia itseämme, mutta kun teemme sen Vapahtajan kautta, löydämme arvoa myös siitä, mitä toiset moittivat.
Niiden, jotka puhuvat kristillisiä tapoja vastaan, on syytä itsekin katsoa peiliin. Vaikka heille joulun varsinainen sisältö on hämärän peitossa, kuitenkin he viettävät joulua ja kaipaavat ylimaallista rauhaa sydämiinsä ja ihmissuhteisiinsa. Ja sille kaipaukselle ja ikävöinnille syvästi koko suomalaiseen kulttuuriin juurtuneet kristilliset joulutavat antavat ilmenemismuodon ja täyttymyksen.
Herra luki Raamatun tekstin seisten, mikä jo silloin oli kunnioituksen merkkinä. Jumalan pyhää sanaa kunnioitettiin. Synagogassa aina luettiin ja luetaan Jumalan Sanaa seisten. Tapa sekin, muttei kovin huonoa. Mekin messussa noustaan seisomaan osoittaessamme kunnioitusta evankeliumille ja kolmiyhteiselle Jumalalla. Hyvissä tavoissa elää syvällinen viisaus ja kanssakäymisen voimaa.
Tänään kuulemme Jeesuksen saarnan. Se on hyvin lyhyt, oikeastaan vain yksi lause (Luuk. 4:21): ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.” Herra viittaa itseensä ja toimintaansa. Se, mitä isät ja kaikki entiset sukupolvet Jesajasta lähtien noin seitsemän vuosisadan aikana olivat odottaneet tapahtuvaksi lopunaikana, on nyt Jeesuksessa käynyt toteen. Sen mukaanhan lopunajat olisivat jo alkaneet, kun Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa. Jeesus on Jumalan voitelema, hepreaksi Messias, kreikaksi Kristus. Herran Henki on hänen yllään, tai — kuten Luukas juuri ennen evankeliumimme alkua toteaa — ”Täynnä Hengen voimaa Jeesus palasi Galileaan, ja hänestä puhuttiin kohta kaikkialla. Hän opetti synagogissa, ja kaikki ylistivät häntä” (Luuk. 4:14-15). Jesajan profetiassa niin kuin Jeesuksen jumalallisessa toiminnassakaan köyhät eivät tule raharikkaiksi, mutta saavat mielekkyyttä elämäänsä, kun Herra ilmoittaa heille hyvän sanoman. Vangit vapautuvat Sanan julistuksen kautta. Sana tekee vapaaksi. Sana antaa sokealle näön. Sana on siis täynnä vapauttavaa luomisvoimaa.
Herra ilmaisee jumalallisen voimansa vielä tänäänkin. Sen sain kokea sairasehtoollisella kuolevan vuoteen äärellä. Nuoren perheenäiti viimeisiksi sanoikseen ilmoitti saaneensa syntinsä anteeksi. Hän raukesi tyynylleen kallistaen päänsä läsnä olevan elämän suuren Herran käsiin rauhalliseen lähtöön. Pari viikkoa myöhemmin sain hänen arkkunsa äärellä julistaa tätä uskon rauhaa koko seurakunnalle. Sana elää, koska Herra elää. Siksi myös usko elää. Aamen.