Tämän sunnuntain aihe on ”Jeesus kotien Herra”. Urautunut ja vanhaan kangistunut pappi on tottunut tämän aiheen kohdalla toisiin teksteihin, joissa kerrotaan Jeesuksen vierailusta kodissa. Uuden käsikirjaehdotuksen mukainen teksti kertoo, kuten kuulimme, opetuslasten kutsumisesta. Varmasti on niin, että jos me uskomme Kristukseen, niin se näkyy ja tuntuu myös kotielämässä.
Vanhassa Testamentissa on läpikäyvä ajatus, että hallitsija määräsi alamaistensa uskostakin. Tosin kuningas Joosua antaa ikäänkuin vapauden valita: ”Jos ette tahdo palvella Herraa, niin valitkaa tänä päivänä, ketä palvelette.” Joosua jatkaa: ”Minä ja minun perheeni palvelemme Herraa.” Joos. 24: 15
Apostolien teoissa on kuvaus, Ap.t. 16: 33, kun Filippin vanginvartija uskoi Jeesukseen, niin hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin. Isäntä määräsi ei vain perheenjäsentensä vaan myös palvelijoitten eli orjiensa uskon.
Meillä kristittyjen perheiden lasten kaste perustuu mm. tähän Raamatun tapahtumaan. Tosin meillä nykyisin äiti määrää lapsen uskontokunnasta.
Kun maassamme yleisin ajoneuvo oli hevonen, silloin Jeesuksen kutsun vastaanottaminen ilmaistiin: kun mies tulee herätykseen, niin hänen hevosensakin sen huomaa. Nykykielellä kai voitaisiin sanoa, että mies alkoi kohdella ajokkiaan inhimillisemmin.
Mistä sitten johtuu, että Jeesuksen pääsy elämämme hallitsijaksi, myös ympäristö sen huomaa. Selitys ei ole siinä, että elämä tulisi helpommaksi tai kärsimykset ja vastoinkäymiset loppuisivat. Uskovissa tapaamme itkuisia ja ahdistuneita ilmeitä aivan samoin kuin Jumalaa pelkäämättömissäkin.
Perusero lienee äsken veisatussa virressä, jossa se ilmaistiin kehoituksena kiittää Herraa vaivan ja kärsimyksenkin alla. Kristukseen toivonsa panevalla ei olekaan ”toivotonta” tilannetta. Kun kristittyjä on vainottu ja surmattu uskonsa vuoksi, niin heitä ei ole silläkään voitu lannistaa. Tästä me olemme saaneet tietoa aivan lähihistoriasta, omalta ajaltamme.
Selitys tällaiseen rohkeuteen uskonsa tunnustamiseen aina kuolemaan asti löytyy Jumalan Pyhän Hengen voimasta. Jumala voi antaa meille sellaisen voiman, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme, Rm. 8; 37 – 39.
Osaksemme tullut ja omakohtaiseksi koettu Jumalan rakkaus antaa meille myös rohkeutta ja voimia pysähtyä kärsivän ja itkuisen lähimmäisen vierelle, vierellä kulkien ja kuunnellen keventää hänen taakkaansa. Silloin saamme kokea, että Kristuksen antama ylösnousemususko muuttaa kyyneleetkin ilon kyyneleiksi.
Lions Klub – Kerava on ystävällisesti kuljettanut Hopeahovin ja vanhusten talojen asukkaita tähän jumalanpalvelukseen. Se on Kristuksen herruuden ilmentymää kyydin tarjoajien elämässä.
Keskustelin puhelimessa eilen illalla seurakuntamme ensimmäisen kirkkoherran, rovasti Helasvuon kanssa. Ensiksi lämpimät terveiset tirehtööri Pekka Laakkoselle. Toiseksi Jumalan siunauksen toivotukset niille jo edesmenneille äideille ja pyhäkoulunopettajille, joille Kristus on kodin herrana ollut niin totta, että he ovat opettaneet lapsille virsiä ja hengellisiä lauluja. Näitä virsiä he nyt vanhainkodin asukkaina veisaavat ulkomuistista.
Opetuslapsen kutsun vastaanottaneet miehet hyväksyivät Jeesuksen Herrakseen. Jeesuksesta tuli sekä heidän että heidän kotiensa Herra. Vainotuille kristityille Kristuksen herruus on ollut elämää, tätä katoavaista elämää, tärkeämpi. Kristukseen toivonsa paneville Jeesus sanoo: ”Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin” Jh. 11: 26. Jeesuksen herruus meidän kodeissa toteutuu silloin, kun me veisaamme ja rukoilemme lastemme kuullen. Lapsemme ylistävät vaivan aikoina Herraa vielä silloinkin, kun me emme ole enää tässä ajassa sitä kuulemassa.
Pyhässä Ehtoollisessa me saamme uutta rohkeutta panna toivomme kuoleman voittajaan Kristukseen.
Nousemme nyt tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.