Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.
Tämä epistolateksti on ote eräästä vaalisaarnasta lähes kahden tuhannen vuoden takaa. Lähetysmatkoillaan Kreikassa apostoli Paavali suunnitteli matkaavansa Roomaan. Koska hän ei ollut itse perustanut tuota seurakuntaa ja koska hän tiesi olevansa kiistelty persoona alkukristittyjen joukossa, hän päätti kirjoittaa sinne etukäteen ja esitellä itsensä sekä teologiansa. Kiistanalaisuutensa vuoksi hän joutui aikaisempaa tarkemmin punnitsemaan sanansa ja siten syntyi hänen teologiansa syvällisin pohdinta.
Roomalaiskirjeen keskeisin ajatus on se, joka synnytti myös luterilaisen uskonpuhdistuksen: ” Uskosta vanhurskas saa elää.” tai niinkuin vanha Kirkkoraamattu sen kääntää: ”Vanhurskas on elävä uskosta”. Tätä uskonvanhurskauden teemaa Paavali käsittelee 11 luvun verran kirjeessään. Hänen perusteesinsä on se, etteivät erilaiset hyvät teot tai lain noudattaminen pelasta ihmistä vaan yksin usko jonka Jumala lukee meille armosta tarpeelliseksi ansioksi. Terminologia on oikeusterminologiaa oikeussalista, jota kielikuvaa yleisesti käytettiin viimeisen tuomion yhteydessä. Tämä kirje on ehkä enemmän kuin mikään muu Raamatun kohta vaikuttanut meidän luterilaiseen kristillisyyteemme.
Kuitenkin – vaikka vanhurskaus-termistä on tullut niin merkittävä osa meidän dogmatiikkaamme, on yllättävää kuinka vähän tuon sanan alkuperäismerkitystä on käsitelty. Ongelma on siinä, että heprean kielen sanalla sedek ei oikeastaan ole vastaavuutta missään länsimaisessa kielessä. Toki itse sisältö on tunnettu mutta sille ei ole olemassa luonnollista sanaa – vanhurskaus sanahan tulee sanoista vaa’an hurskaus, eli oikea tarkkuus.
Kuitenkin sana sedek on laajempi kuin vain oikeellisuus.
Termi tarkoittaa oikeastaan sitä, mikä on kaikille parasta. Se liittyy pienen heimon hengissäselviämiseen luonnon ääriolosuhteissa. Kaikki se, mikä edisti heimon yhtenäisyyttä ja selviämismahdollisuuksia oli vanhurskasta. Silloin keskeisintä rikostapauksissa ei ollut yksittäinen lain pykälä vaan se miten se vaikutti heimon keskinäisiin suhteisiin ja sitä kautta selviämismahdollisuuksiin.
Suhteen vahvistaminen ja ylläpitäminen oli vanhurskasta, sen rikkominen väärin. Tämä kielikuva siirtyi myös jumalasuhteeseen. Vanhurskasta oli pitää liitto Jumalan kanssa, väärin rikkoa se. Jumalan ominaisuutena vanhurskaus tuli tarkoittamaan myös armoa. Koska ihminen oli raadollinen ja rikkoi koko ajan liiton sääntöjä vastaan, liitto säilyi vain koska Jumala antoi anteeksi rikkomukset. Tämä oli Roomalaiskirjeen 11 ensimmäisen luvun sanoma.
Luvussa 12, josta tämän päivän tekstimme on, Paavali siirtyy tämän uskonvanhurskauden periaatteen käytännön sovelluksiin. Usko ei ole koskaan vain suhdetta Jumalaan vaan aina myös suhdetta lähimmäiseen. Juuri ennen päivän tekstiämme Paavali lausuu kuuluisan vertauksensa seurakunnasta Kristuksen ruumiina: ”me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä.” Tässä korostuu samalla tavalla kuin vanhurskaus-sanassa keskinäisen yhteyden merkitys. Tästä periaatteesta Paavali antaa päivän tekstissämme muutamia esimerkkejä, joista tunnetuin lienee vihkikaavastakin tuttu ”kunnioittakaa kilvan toinen toistanne” tai kuten vanha kirkkoraamattu sen ilmaisi ”toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.”
Mitä näillä kehotuksen sanoilla on merkitystä meille?
Valotan asiaa tänään alkavan kristittyjen yhteyden rukousviikon tämänvuotisen teeman näkökulmasta. Tänä vuonna Rukousviikon seminaari käsittelee Lähi-idän pakolaisia ja heidän auttamistaan.
Ekumeenisen liikkeen eräs sanonta on, että ”Hän, joka meitä yhdistää, on suurempi kuin asiat, jotka erottavat meitä.” Tekstissämme oleva Paavalin kehotus yksimielisyyteen merkitse siteä, että meidän tulee kunnioittaa myös niitä kristittyjä veljiämme ja sisariamme, joiden uskonkorostukset tai tavat poikkeavat meidän omistamme. Me tunnustamme yhden Kristuksen seurakunnan, jonka jäseniä ovat kaikki kristityn nimeä kantavat. Se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi olla täysin samaa mieltä edes kaikista uskonasioista, puhumattakaan ehdonvallankysymyksistä. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että meidän tulee olla valmiit seuraamaan toisen ajatuskulkua ja ymmärtämään sen logiikka ja ne syyt, jotka ovat johtaneet omistamme poikkeaviin käsityksiin. Ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että meidän tulee kunnioittaa toisen kristityn uskoa yhtä hyvänä kuin omammekin.
Seurakuntaa kutsutaan usein Jumalan perheväeksi. Tässä suhteessa Paavalin kehotus huolehtia armolahjoista on kaksitahoinen. Toisaalta hän kehottaa jokaista hoitamaan tunnollisesti omaa tehtäväänsä sekä seurakunnassa että laajemmin yhteiskunnassa mutta hänen tekstissään voi nähdä myös ajatuksen siitä, että tunnollisuuden vaatimus liittyy nimenomaan omaan tehtävään – ei toisen tehtävän ruotimiseen. Toinen tekee omaa tehtäväänsä parhaan kykynsä mukaan ja todennäköisesti tuntee sen ongelmat paremmin kuin minä itse Toisaalta taas Paavalin ajatuksensa on, että kaiken on palveltava kokonaisuutta, Kristuksen ruumista. Seurakunnassa ei välttämättä kaivata sooloilijoita, jotka ylenkatsovat muiden hengellisyyttä ja armolahjoja. Tämä ei tarkoita, etteikö profeettoja kaivattaisi, mutta Paavali käskee myös alistaa jokaisen profetian yhteisesti arvosteltavaksi. Vaikka Jumalan Sana on viime kädessä se kriteeri, jonka mukaan kaikkea opetusta on arvosteltava, ei kukaan saa nostaa omaa tulkintaansa tuosta Sanasta ainoaksi oikeaksi. Toisaalta tämä koskee niin yksilöä kuin yksittäistä seurakuntaa ja herätysliikettäkin.
Koska yksimielisyyden saavuttaminen on tavoite, Paavali korostaa kärsivällisyyttä ja toisten kohtaloihin osallistumista. Kun on iloinnut toisen menestyksestä ja surrut toisen surua, voi ehkä paremmin ymmärtää tämän muutakin ajatuksenjuoksua. Jeesus itse sanoi maailman tunnistavan hänen opetuslapsensa heidän keskinäisestä yhteydestään. Tämä yhteisöllisyyden korostus on modernissa yhteiskunnassa jäänyt valitettavasti yksilöllisyyden varjoon. Tämän seurauksena korostetaan vain yksilön oikeuksia mutta ei muisteta niistä koituvia seurauksia.
Meidän maailmamme on eräällä tavalla pienentynyt viimeisten vuosikymmenien aikana. Ihmiset liikkuvat entistä enemmän. Moni viettää lomaansa toisella puolen maapalloa ja se koetaan nyt aivan normaaliksi kun se vielä muutama vuosikymmen sitten oli vain rikkaiden eksoottinen huvi. Internet on luonut reaaliaikaisen kontaktin hyvinkin kaukana toisistaan asuvien ihmisten välille. Käyttämistämme tuotteista on yhä suurempi osa eri puolilla maailmaa valmistettuja. Lisäksi tänä syksynä olemme joutuneet kohtaamaan maailman kaukaiset ongelmat konkreettisesti pakolaisten tulon muodossa. Sota ja sodan uhrit eivät enää olekaan jotain kaukaista.
Tuo kristillinen yhteys ei ole enää sitä, että meidän tulisi pyrkiä miettimään miten oman kirkkomme eri herätysliikkeet tai suomalaiset kirkkokunnat kykenevät tulemaan sivistyneesti toimeen keskenään. Tuo yhteyden, vanhurskauden ja kunnioittamisen vaatimus koskee koko maailmaa: Kun yksi osa Kristuksen ruumiista kärsii, kärsii koko ruumis. Me emme voi rukoilla menestystä itsellemme jos emme ole valmiita jakamaan Jumalan meille antamia lahjoja eteenpäin. Kolehdin siunausrukous ilmaisee asian aika osuvasti: ”Sinun omastasi me annamme, sinun lahjaasi me jaamme.”
Se, mitä meille on annettu, on tarkoitettu jaettavaksi eteenpäin. Jos sitä ei jaa, sille käy kuten Israelin erämaavaelluksen aikana mannalle: se pilaantuu ja alkaa haista. Oma tulkintani maamme tilanteesta on se, että kansakuntana itsekkyytemme haisee jo aika pahoin. Kansallisen keskustelun keskeisimpänä asiana ei ole oikeudenmukaisuus tai solidaarisuus vaan oman voiton maksimointi. Se on läpi koko Raamatun tuomittu synniksi.
Tämänkertainen pakolaisaalto on tuonut meille paljon myös muita kuin kristittyjä. Monet pelkäävät heitä erilaisen tapakulttuurin vuoksi. Toiset taas uskonnon vuoksi. Toiset taas siihen, että pelätään nimenomaan nuorten miesten tekevän erilaisia rötöksiä. Viimeisestä pelosta voisi todeta, että se on siinä mielessä todellinen, että – kulttuurista riippumatta – nuorten miesten kokoaminen yhteen olemaan viikkoja ja kuukausia toimettomia on useimmiten aika huono idea. Jos nuorukaisilla ei ole järkevää tekemistä, niin he usein keksivät sitten jotain vähemmän järkevää – ihan vain, jotta patoutunut energia saataisiin käytettyä johonkin.
Kuitenkin kaikki nämä ihmiset, jotka tänne tulevat ovat meidän uskomme mukaan Jumalan kuvia. Aikana, jolloin eri kansat pystyttivät omille jumalilleen patsaita, joita sitten palvottiin, Raamattu opettaa, että jokainen ihminen on Jumalan kuva. Jos hoku haluaa palvoa Jumalaa, tuota palvontaa ei tehdä minkään patsaan tai kuvan edessä vaan kohtaamalla toinen ihminen.
Meidän on muistettava, että jokainen tänne tuleva on Jumalalle yhtä rakas kuin mekin. He saattavat olla erilaisia. Heillä saattaa olla erilaisia tapoja. Taatusti heillä on erilaisia kokemuksia kuin meillä. Todennäköisesti heillä on sellaisia henkisiä traumoja, joita emme voi ehkä kuvitellakaan.
Mitä Raamattu opettaa meille lähimmäisen kohtaamisesta?
Vastaus on aika selkeä ja yksiselitteinen: Jeesus sanoi ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Päivän tekstissämme Paavali puolestaan sanoo: ”osoittakaa vieraanvaraisuutta.”
Vaikka valtaosa tänne tulleista pakolaisista käyttäytyy asiallisesti, joukossa on niitäkin, jotka eivät tee niin. Kun näemme toisen käyttäytyvän eri tavoin kuin itse käyttäytyisimme, meidän olisi hyvä muistaa, että pohjimmiltaan hän kamppailee aivan samanlaisten vajavuuksien kanssa kuin mitä me itsekin kamppailemme. Lisäksi nuo rankat kokemukset tuovat omat mausteensa asiaan. Ei meistä kukaan käyttäydy normaalisti suuren järkytyksen jälkeen. Tällaisessa tilanteessa erityisesti meiltä pyydetään kristillistä rakkautta. Trauma- tai turhautumispohjaista häiriökäyttäytymistä ei paranneta kovilla tuomionsanoilla vaan lempeydellä. Olen joskus kuullut pyynnön, että ”rakasta minua silloin kun ansaitsen sitä vähiten sillä silloin minä tarvitsen sitä eniten.” Siitähän kristillisyydessä on kysymys: rakastamisesta. ARMO-sanan kirjainten on usein tarkoitettu merkitsevän Ansaitsematon Armo Minun Osakseni.
Se miten tämä rakkaus on mahdollista, onkin toinen kysymys. Nuorten adventtilaulussa lauletaan: ‘Nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus.’ Se rakkaus, jolla Jumala haluaa meidät täyttää, tulee vain oman nöyrtymisen, synnintunnon ja armon kokemisen kautta. Sitä ei voi kukaan voi puristaa itsestään ulos. Itseriittoinen ihminen ei kykene rakastamaan. vain se, joka on saanut kokea armon, voi jakaa sitä eteenpäin. Siksi hurskaimmat ihmiset eivät ole omavanhurskaita vaan niitä, jotka kokevat oman vajavuutensa ja syntisyytensä. Kuten Paavali sanoo 2. Korinttolaiskirjeessä: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” (2.Kor 4:7)
Roomalaiskirjeessä Paavali puhuu vanhurskaudesta: oikeudenmukaisuudesta, joka ottaa huomioon kaikkien tarpeet ja joka lujittaa keskinäisiä suhteitamme Jumalan lapsina. Tuon vanhurskauden levittäminen on annettu meidän tehtäväksemme niin kotipiirissämme, ympäröivässä yhteiskunnassa kuin koko maailmassa.
Tähän tehtävään meitä kutsutaan ja vastaamme siihen tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…