2. sunnuntai pääsiäisestä, 1. Piet. 2: 21 – 25, Esko Väyrynen

Kristuksen seuraamisen ihanne.
Parin vuoden kuluttua tulee kuluneeksi viisisataa vuotta Tuomas Kemppiläisen kuolemasta. Hän tulkitsi Kristuksen seuraamisen erääksi ilmaukseksi lähimmäisen vikojen kärsimisen. Hän kirjoittaa: ”Me tahdomme, että toisia ankarasti nuhdeltaisiin, mutta itse emme halua nuhdetta. Meitä harmittaa suuresti toisten vallattomuus, mutta itseltämme emme tahdo mitään kieltää. Toisia tahtoisimme kyllä lakisäännöksillä sidottavan, mutta itse emme anna hillitä itseämme millään.”
Hämmästyksekseni olen huomannut noiden yli puoli vuosituhatta vuotta sitten kirjoitettujen sanojen SOPIVAN ITSEENI. Mooseksen lain varjolla olen halukas asettamaan vaatimuksia. Olen kyllä valmis kyselemään: mistä voisin melko helposti luopua. Minulla on luontainen halu välttää tai kiertää tuskaa tai kipua tuottavaa luopumista. Minun on verraten helppo luopua ystävistä, joista ei ole minulle apua omissa ahdistuksissani. Mutta minun on erittäin vaikea pitää ystävinäni niitä, joista on minulle työtä ja vaivaa. En mielelläni kärsisi ystävieni vuoksi.
Jeesus antoi meille kuitenkin toisenlaisen esikuvan. Hänen ystävät, opetuslapset, pakenivat Getsemanessa, kun sotamiehet tulivat häntä vangitsemaan. Samat ystävät kielsivät Mestarinsa, kun huomasivat olevansa vaarassa joutua kidutettaviksi. Jeesus ei hylännyt tällaisiakaan ystäviä. Tällaisten ystävien puolesta Jeesus kärsi. Siis meidän puolesta, jotka pelkäämme joutuvamme luopumaan omasta mukavuudestamme. Jos me huomaamme joutuvamme kärsimään ystävien vuoksi, niin silloin me seuraamme Jeesuksen antamaa esikuvaa. Uskovien elämän esikuva on Jeesuksen elämä.
Jeesus alistui orjan asemaan. Hän suostui kärsimään epäoikeudenmukaisuutta ja kieroa kohtelua. Meille kuuluva kärsimys tuli Jeesuksen kannettavaksi. Tämän ansiosta Kristukseen uskovat pääsevät vapaiksi synnin tuomiosta. Jeesus ei katsonut päämääräkseen olla Jumalan kaltainen, vaan tuli ihmiseksi. Tällä teolla hän paransi meidän syntihaavamme. Kristuksen tunnustautuminen meidän arkojen ja heikkojen ystäväksi vei hänet luopumaan elämästään ristinpuulla, jotta meillä olisi pääsy iankaikkiseen elämään. Jeesuksen elämän esikuvaksi ottaminen johtaa kärsimyksiin ja vaivoihin ystävien vuoksi.
Näinä päivinä Kristuksen seuraamisen ihannetta katulähetyksen muodossa yrittäneet Oulun seurakuntien jäsenet ja työntekijät ovat pohtineet näitä ongelmia omalla kohdallaan. Tuomas Kemppiläisen ohje sopii heidänkin menettelytavakseen: ”Se, mitä et voi parantaa itsessäsi etkä muissa, tulee sinun kärsivällisesti kestää, kunnes Jumala asiat toisin järjestää. Ajattele, että niin kenties on parempi sinun koettelemiseksi kärsivällisyydessä, jota ilman eivät hyvät työsi merkitse mitään.” Heikkouksia itsessä ja lähimmäisissä ei paranneta lain vaatimuksilla.
Jos me heikot Herran seuraajat Jumalan avulla saamme kärsivällisyyttä katulähetystyöntekijöinä todistaa Jumalan armon todellisuutta toivonsa menettäneille, on siitä aiheutuva kärsimyksemme ollut vähäinen, vaan ei turha. Jos meitä ahdistaa se, että joku tuntemamme lähimmäinen kärsii synnin orjuudesta, niin silloin me olemme kulkemassa Vapahtajan jalan jälkiä. Jos olemme saaneet armon kokea omalla kohdallamme todeksi, että omat syntihaavamme on parannettu Kristuksen haavain kautta, emme voi tuskaa tuntematta jättää ystäväämme eksymään synnin korpeen. Tai kääntäen. Jos voimme kärsimystä tuntematta katsella ystävämme vajoamista synteihinsä, niin olemme jo unohtaneet Kristuksen meille antaman esikuvan.
Kuinka me voisimme olla osoittamatta rakkautta niille, joita rakastaessaan Kristus joutui uhraamaan itsensä. Tällä tavalla hän osoitti olevansa Hyvä Paimen, joka vie sisälle iankaikkiseen elämään. Jeesus on tie, joka johtaa kuolemasta elämään. Jeesus on totuus, jonka tunteminen pystyy vapauttamaan synnin kahleista. Katulähetysväki tuntee, kuinka kirjaimellisesti Jeesuksen tunteminen pystyy vapauttamaan synnin vallasta. Synnin kahleisiin vajonnut orjaraukka pääsee osalliseksi Jumalan pelastushistoriallisesta suunnitelmasta.
Ihmisten arvostelun mukaan Jeesuksen toiminta päättyi pitkäperjantaina täydelliseen epäonnistumiseen. Ystävät olivat jättäneet. Häneltä puuttui vaikutusvalta välttää väärä tuomio. Mutta pääsiäisenä tämä kaikki osoittautui harhaksi. Jeesus voitti häviämällä. Pääsiäisen jälkeen kuolemakin on vain epäuskon, sielunvihollisen harhaa. Kristuksen kärsimys on kaiken omanarvontuntonsa menettäneellekin todistus olemassaolon oikeutuksesta. Kristus arvosti kurjintakin syntisraukkaa niin paljon, että uhrasi oman elämänsä. Hyvä Paimen on valmis etsimään yhtä kadonnutta.
Me joudumme omassa elämässämme kamppailemaan joka päivä epäuskon harhaa vastaan. Suhteessamme aviopuolisoon olemme epäonnistuneita. Emme voi kerskata lastemme kasvattajina. Emme kestä elintasokilpailussa. Epäonnistuminen kaikkein läheisinpien ja rakkainpien ihmisten suhteen tuottaa kipeintä tuskaa.
Mutta jos me joudumme näin riisuttuina omista ansioista tunnustamaan kuoleman voittaneelle Kristukselle tappiomme, niin silloin olemme oppimassa hänen seuraamistaan. Kärsimme silloin ystävien vuoksi. Kuinka me voisimme jättäytyä välinpitämättömiksi suhteessamme lähinpiimme ja rakkainpiimme, kun Kristus on rakastanut meitä hamaan ristinkuolemaan.
Me joudumme pyytämään Jumalalta nöyryyttä jaksaaksemme pyytää heikkouksiamme ja virheitämme rakkailtamme anteeksi. Me joudumme pyytämään Jumalalta kärsivällisyyttä rakkaillemme, jotta he jaksaisivat kestää meitä. Me joudumme pyytämään Pyhän Hengen voimaa jaksaaksemme uskoa, että Jeesus on Hyvä Paimen, joka kutsuu meitä tykönsä. Hyvän Paimenen seuraaminen on lihalle ja verelle kovaa kärsimystä. Omista synneistä luopuminen on paljon tuskallisempaa kuin lähimmäisen heikkouksien sietäminen.
Hiljentykäämme yhteiseen rukoukseen Tuomas Kemppiläisen sanoin:
”Minun Herrani ja Jumalani, joka loit minut kuvaksesi ja kaltaisuuteesi. Suo minulle tämä armo, jonka olet osoittanut niin välttämättömäksi minun pelastuksekseni, jotta voittaisin pahan luontoni, joka minua yhäti vetää syntiin ja kadotukseen. Sillä minä tunnen lihassani synnin lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja usein ottaa minut vangiksi lihan kuuliaisuuteen; enkä minä kykene vastustamaan himojani, jollei minua auta sinun pyhin armosi, joka sangen palavana on sydämeeni vuodatettu.
Oi autuaallisin armo, sinä, joka teet hengessä köyhän hyveistä äveriääksi ja varakkaan sydämestään nöyräksi. Laskeudu alas minun tyköni, täytä minut varhain lohdutuksellasi, ettei minun sieluni väsymyksestä ja hengen kuivuudesta nääntyisi.