Sata vuotta sitten tässä Tampereen Tuomiokirkossa, silloisessa Johanneksen kirkossa, oli sielunpaimenena K.H. Seppälä. Hän on kirjannut muistelmiinsa niitä kokemuksia, joita hän joutui kohtaamaan ankaran ja verisen sisällissodan pyörteissä.
Ennen pääsiäistä 1918 tähän kirkkoon pakeni satoja kaupunkilaisia, äitejä, lapsia, vanhuksia. Olot olivat kurjat kovilla penkeillä ahtaudessa. Parin viikon aikana kirkossa kuoli yksi vanhus ja sakastissa syntyi tyttövauva, joka seuraavana päivänä kastettiin nimellä Rauha. Seppälä yritti vaikeissa olosuhteissa järjestää sielunhoitoa ja hartaushetkiä kirkossa. Niistä ei tahtonut tulla mitään väen tuskastumisen johdosta. Taistelujen kiihdyttyä pääsiäisajan jumalanpalveluksia ei kyetty ollenkaan pitämään.
Sodassa kansa oli jakautunut kahtia, mutta sen paimenet, papisto ja piispat, asettuivat lähes yksissä tuumin valkoiselle puolelle. Se herätti punaisella puolella katkeruutta. Sitä lisäsi sodan päättymisen jälkeen piispojen kova ja armoton kielenkäyttö hävinneitä kohtaan. Tätä taustaa vasten oli aikamoinen ihme, että uskonnonvapauden tultua voimaan 1924 vain pieni osa kansasta erosi kirkosta. Hävinneet eivät kääntäneet selkäänsä kirkolle. Kirkon merkitys heille oli syvemmällä kuin pappien ja piispojen puheissa ja toiminnassa. Moni punainen oli kuullut Hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lammasten puolesta.
Sielunpaimenilla sata vuotta sitten oli varmasti mielestään hyvät syyt valita puolensa. Oliko se oikeiden ja hyvien paimenten toimintaa, sitä on helppo näin jälkikäteen arvioida ja arvostella. Monet papit havahtuivat sodan jälkeen siihen, että heillä oli vastuu myös hävinneiden sielunhoidosta.
Juuri tämän kirkon pappi, K.H. Seppälä, sai tehtäväkseen järjestää Tampereen vankileirien sielunhoidon. Yhdestä mieleen painuneesta kokemuksesta Seppälä kertoo muistelmissaan:
Ja suomalaisten miesten sielujen syvännössä piilevä uskonnollisuuskin ilmaantui usein miltei liikuttavalla tavalla. Huomattava joukko miehiä oli majoitettuna mm. Taiston talolle. Eräänä päivänä parisataa miestä käsittävä joukko pyysi, että pidettäisiin Herranehtoolliskäynti heidän vankilassaan. Ilmoitin heille, että olosuhteitten vuoksi on seurakunnan viinivarasto päässyt niin vähiin, että meillä tuskin on viiniä käytettävänämme. Miesjoukko oli tilanteesta heti selvillä, mutta joukosta kuului voimistuva huuto: ”Käyttäkää vettä. Ei kai Herranehtoollisen arvo siitä mene. Lukekaa vain meille Herran sana sellaisena kuin se on luettava”. Viiniasiakin selviytyi ja tuskin on mielessäni herkempää Herranehtoollisen jakotilaisuutta kuin tuo, jolloin luullakseni parisataa miestä oli polvillaan Taiston salin likaisella permannolla Herranehtoollisen vietossa.
Näin sielunpaimen, K.H. Seppälä, työstään sata vuotta sitten.
Ehkä sisällissodasta opittiin jotain myös kirkossa. Vähitellen ymmärrettiin, että kirkon tehtävä ei ole sulkea portteja, vaan avata niitä. Talvi- ja jatkosodassa punaiset ja valkoiset joutivat rinta rinnan puolustamaan maamme vapautta. Papit olivat miesten ja naisten rinnalla. Kirkko toi Jumalan tukea ja turvaa pelon ja kuoleman kentille. Kirkko noudatti Hyvän Paimenen esimerkkiä. Ketään ei jätetty. Haavoittuneet kannettiin turvaan. Murtuneista pidettiin huolta.
Tänään, Hyvän Paimenen pyhänä, kyselemme mitä Kristus tahtoo kirkolleen nyt sanoa. Miten Hyvä Paimen kohtaa meitä? Mihin tahtoo kirkkoaan ohjata?
Viikolla TV:ssä oli hellyttävä uutinen tamperelaisesta kätilöstä, Elina Bothasta. Hän on tutkinut itkuisten vauvojen rauhoittamista. Kaikki vauvat itkevät, se kuuluu pienen elämään. Mutta joillakin vauvoilla on koliikki-itkua, ja silloin vauva on vaikeasti rauhoitettavissa.
Elina Botha on selvittänyt sitä, miten hätääntynyt ja itkevä vauva saadaan rauhoittumaan. Hän on löytänyt viiden kohdan ohjelman. Siinä yhtenä on lapsen kapalointi. Myös hiljainen heijaaminen rauhoittaa lasta. Ja ns. valkoinen suhina, jolla hoitaja tyynnyttelee lasta: ”Hyss, hyss, ei ole mitään hätää.” Tuttua varmaan monelle vanhemmalle!
Kätilö Botha sanoo huomanneensa, että erityisesti miehet ilahtuvat, kun heillä on ikään kuin käyttöohje lapsen rauhoittamiseen. Bothan mukaan juuri isistä tuleekin mestareita vauvojensa rauhoittamisessa. Näin on käynyt myös jutussa haastatellun Elli -vauvan perheessä.
– Isällä on isommat kädet ja varmemmat otteet. Hänellä on ollut todella suuri rooli tässä asiassa, äiti Jaana Louhesto sanoo. Isän suuressa sylissä vauva rauhoittuu nopeasti.
Minusta tuntuu, että me isommatkin tarvitsemme joskus tyynnyttelyä. Tarvitsemme sitä, että joku kertoo: ”Ei ole mitään hätää. Tästä kyllä selvitään. Kaikki kääntyy hyväksi.”
Vanha kuva Jeesuksesta on paimen, joka on ottanut karitsan harteilleen. Paimen antaa suojan ja kantaa karitsan turvaan. Tällainen on Vapahtajamme Kristus, pienten ja suurten Hyvä Paimen. Hän pitää portin auki kaikille. Hän kantaa kaikki turvaan. Hän ei käännä selkäänsä kenellekään. Näin tulee myös kirkon elää. Niin, että hätääntyneet ja huolten painamat löytävät lohdutuksen ja rauhan. Että jokainen pääsee Vapahtajan lähelle.
Ensi kesänä pidämme Herättäjäjuhlat Tampereella Kalevan kirkon puistoalueella. Juhlien teema on Lähellesi ikävöin. Se tulee Jaakko Löytyn virrestä.
Lähellesi ikävöin. Tämä on ihmiselämän mittainen kokemus. Pikkulapsella on ikävä hoitajan syliin. Nuorella on kaipuu löytää elämänkumppani. Elämänkumppanin tai ystävän kanssa on hyvä jakaa elämän ilot ja murheet. Kun sitten elämän ehtoopuolella on edessä luopuminen toisesta, jää jäljelle ikävä.
Lähellesi ikävöin. Koko elämän ajan tämä kaipuu kulkee mukana. Se kohdistuu myös Jumalaan. Lähellesi ikävöin, on myös rukous.
Kaipuu Kristuksen lähelle vetää meitä myös kirkkoon, toivottavasti kesällä myös Herättäjäjuhlille. Siellä pääsemme laulamaan Siionin virsiä. Niitä kuulemme myös tänään Lapuan kristillisen opiston kuoron laulamana. Yksi niistä on Sävyisä paimenemme. Sen kuulemme uskontunnustuksen jälkeen.
Vapahtaja Kristus on meidän sävyisä Paimenemme. Hänen luokseen ikävöimme. Hän ottaa lähelleen kaikki työn ja kuormien uuvuttamat. Hän sanoo: ”Älä pelkää. Minä olen kanssasi. Ei ole mitään hätää.”
Kirkkomme on oppinut seuraamaan Hyvän Paimenen esimerkkiä. Emme käännä selkää kenellekään, joka haluaa tulla lähelle. Emme sulje portteja vaan avaamme, jotta hyvinkin erilaiset lampaat voivat tulla ja mennä. Kristus itse auttaa löytämään laitumen. Hän on tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.
”Sävyisä Paimenemme, hiljennä mielemme. Uudista sydämemme, tee taipuisaksi se niin, että armon vastaan otamme ainoastaan ja jäämme laumaasi. Aamen.”