Helsingin bussien kyljissä on tai niihin on ainakin tulossa teksti: “Jumalaa on tuskin olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä”. Myös Tampereen bussien kylkiin on suunniteltu samaa tekstiä, mutta kaupungin liikennelaitos on suhtautunut ajatukseen kielteisesti.
Helsingissä tällaiselle ateistien ja vapaaajattelijoiden mainoskampanjalle on joka tapauksessa annettu tilaa. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että iskulause kääntyy itseään vastaan, jos ihmiset alkavat todella miettiä Jumalan olemassaoloon liittyviä kysymyksiä.
Kun pohdiskelen seuraavassa hieman Jumalan olemassaoloa ja olemattomuutta, teen sen vähän samaan tapaan kuin kuuluisa matemaatikko Blaise Pascal aikoinaan. Monet muistavat matematiikasta Pascalin kolmion, ja myös tunnettu tietokoneiden ohjelmointikieli on nimetty Pascalin mukaan.
Jumala on joko olemassa tai häntä ei ole, ja me joko uskomme häneen tai olemme uskomatta. Usko ei toki ole jossain mielessä niin yksiselitteinen asia, että se saa arvon “kyllä” tai “ei”, mutta emme nyt kiinnitä huomiota tähän seikkaan. Kaksi muuttujaa, tekijää eli Jumalan olemassaolo ja häneen uskominen muodostavat nelikentän. Tarkastelemme tämän nelikentän ruutuja.
Aloitamme vaihtoehdosta “Jumala on olemassa, ja me uskomme häneen”. Meillä täytyy tietysti olla Jumalasta riittävän selvä kuva, jotta voimme sanoa hänestä ja häneen uskomisesta jotain. Päivän evankeliumi kertoo meille, millainen Jumala on. Jumala on rakastava Isä, ja hänen Poikansa, Jeesus Kristus, on Hyvä Paimen, joka on antanut henkensä meidän lampaiden puolesta. Jeesus sanoo, että hän on tullut “antamaan meille elämän, yltäkylläisen elämän”. Jeesus tarkoittaa sekä ikuista elämää että ajallista elämää täällä maan päällä. Jumalaa uskovaa odottaa taivaassa ikuinen ja ihmeellinen elämä, ja hän saa elää maan päällä parasta mahdollista elämää. Ihmisen elämään liittyy aina monenlaista kipua, surua ja ahdistusta, mutta elämä Hyvän Paimenen johdossa on silti yltäkylläistä elämää.
Mitä siis sanomme? Se, että Jumala on olemassa ja me uskomme häneen, on epäilemättä paras ajateltavissa oleva vaihtoehto.
Siirrymme vaihtoehtoon “Jumala on olemassa, mutta me emme usko häneen”. Heti alkuun voidaan sanoa, että tämä on perin surkea vaihtoehto. Eihän meitä odota taivas vaan kadotus, koska usko on Jumalan yhteydessä ja epäusko Jumalasta erillään elämistä. Maan päälläkään emme elä yltäkylläistä elämää. Jos emme ota Jumalaa huomioon, voimme kyllä saada synnistä lyhytaikaista nautintoa, mutta pitemmän päälle pilaamme oman elämämme.
Lopuksi tarkastelemme rinnakkain vaihtoehtoja “Jumalaa ei ole olemassa, mutta me uskomme häneen” ja “Jumalaa ei ole olemassa, emmekä me usko häneen”. Kummassakaan tapauksessa meitä ei odota sen paremmin taivas kuin kadotuskaan. Koska ikuisuudella on mittaamattomasti suurempi merkitys kuin ajallisella elämällä, nämä vaihtoehdot ovat paljon huonompia kuin Jumalan olemassaolon ja häneen uskomisen vaihtoehto mutta parempia kuin Jumalan olemassaolon ja hänen kieltämisensä vaihtoehto. Tähän asti kaikki on varsin selvää ja yksinkertaista. Mutta miten “perusteeton Jumalaan uskomisen” ja “oikeutetun Jumalan kieltämisen” vaihtoehto suhteutuvat toisiinsa? Tässä tullaan tulkinnanvaraiselle alueelle, ja tähän kysymykseen voidaan antaa erilaisia vastauksia. Minun vastaukseni on seuraavanlainen.
Oikeutettu Jumalan kieltäminen voidaan katsoa paremmaksi vaihtoehdoksi kahdesta syystä. Ensinnäkin perusteeton Jumalaan uskominen saattaa jollain tapaa rajoittaa ihmisen elämää. Tämä ajatus on kaiketi edellä mainitun kampanjankin taustalla, kun siinä kehotetaan “nauttimaan elämästä”. Toiseksi tosiasioiden vastaista käsitystä, mikä on pelkästään toiveajattelua, voidaan pitää haitallisena ja paheksuttavana. Näiden syiden vastapainoksi voidaan kuitenkin esittää lukuisia kysymyksiä: Eikö ole rehellisesti myönnettävä, että elämä on turvatonta ja ahdistavaa, jos Jumalaa ei ole olemassa, vaan kaikki on sattuman varassa? Kuinka tällöin voidaan nauttia elämästä? Onko perusteeton toiveajattelu tässä tapauksessa lopulta paha asia? Miksi sitä ei suotaisi niille, jotka ovat ehkä heikompia ja jotka eivät muutoin jaksa kohdata maailman tylyyttä ja kylmyyttä? Eikö ole kovin omahyväistä paheksua heitä, jos itse on vahvempi ja varmemmalla pohjalla?
Mielestäni johtopäätökseksi tulee, että on täysin makuasia, kumpaa vaihtoehdoista “Jumalaa ei ole olemassa, mutta me uskomme häneen” ja “Jumalaa ei ole olemassa, emmekä me usko häneen”, pidetään parempana, kun niitä verrataan toisiinsa niiden omista lähtökohdista käsin.
Olemme nyt käyneet läpi nelikenttämme ruudut. Tämän jälkeen mietimme, mitä nelikenttämme perusteella tulee ajatella, kun Jumalan olemassaolon todennäköisyys otetaan huomioon.
Ateistien ja vaaja-ajattelijoiden kampanjassa väitetään, että “Jumalaa on tuskin olemassa”. Kampanjan englantilaisessa esikuvassa väitetään, että “Jumalaa ei todennäköisesti ole olemassa”, mikä on ehkä vähän lievempi ilmaisu. Molemmat väitteet ovat pelkkiä väitteitä, joita on mahdotonta osoittaa todeksi.
Tunnettu filosofi, Oxfordin yliopiston professori Richard Swinburne on päätynyt toisenlaiseen todennäköisyyteen kuin ateistit ja vapaa-ajattelijat. Hänen mukaansa Jumalan olemassaolon todennäköisyys on ehkä 90 %, kun kaikki Jumalan olemassaolon puolesta ja sitä vastaan puhuvat tekijät otetaan huomioon. En nyt ryhdy arvioimaan Swinburnen väitettä, mutta jos oletamme, että hän pystyy esittämään sen tukesi vankat perusteet, on selvää, että jokaisen rationaalisen, järkevästi käyttäytyvän ihmisen täytyy uskoa Jumalaan.
Pascal otti lähtökohdaksi, että Jumalan olemassaolon todennäköisyys on 50 %. Tällöinkin järkevä ihminen uskoo ilman muuta Jumalaan. Saisihan hän osakseen äärimmäisen määrän hyvää, jos Jumala on olemassa, ja menettäisi hyvin vähän tai ehkä ei mitään, jos Jumalaa ei ole olemassa. Kieltämällä Jumalan hän sen sijaan menettäisi äärimmäisen määrän hyvää ja saisi osakseen kadotuksen, jos Jumala on olemassa, ja voittaisi vain vähän tai ei mitään, jos Jumalaa ei ole olemassa.
Jumalan uskominen olisi järkevää jopa siinä tapauksessa, että väitteen “Jumalaa on tuskin olemassa” tueksi pystyttäisiin esittämään kunnon perustelut. Ikuisuuden painoarvo on näet niin suuri, että Jumalan kieltäjän ottama riski menettää taivas ja joutua eroon Jumalasta olisi uhkapeliä, johon järkevä ihminen ei missään tapauksessa ryhtyisi. Ajalliseen elämään liittyvät seikat eivät voisi periaatteessakaan olla riittävä syy menetellä toisin, ja käytännössä Jumalan kieltäjä voittaisi siis parhaimmillaankin vain vähän ajallista hyvää.
Jumalan kieltäminen olisi järkevää ainoastaan silloin, jos voitaisiin varmasti sanoa, että Jumalaa ei ole. Ateistien vapaa-ajattelijoiden väite “Jumalaa on tuskin olemassa” on sikäli mielenkiintoinen, että hekään eivät rohkene julkisuudessa kieltää ehdottomasti Jumalan olemassaoloa.
Mutta uskommeko me sillä perusteella, että Jumalaan uskominen on edellä esitetyssä mielessä järkevää? Emme toki. Sellaiset pohdiskelut, joita olemme seurailleet, lienevät joskus hyödyllisiä. Kirkossa puhutaan kuitenkin uskosta Jumalaan yleensä toisella tavalla.
Jumalaan uskomisen yksi puoli on se, että uskomme hänen olemassaoloonsa, mutta kristillinen usko ei ole pohjimmiltaan totena pitämistä vaan luottamista. Varmasta uskosta jonkin kohteen olemassaoloon ei seuraa, että meillä on siihen luottamussuhde. Jumalaankaan meillä ole välttämättä luottamussuhdetta, vaikka emme ollenkaan epäile hänen olemassaoloaan.
Entä miten sitten luottamussuhde Jumalaan syntyy ja pysyy yllä? Siten, että kuuntelemme Hyvän Paimenen ääntä! Jeesus sanoo, että hänen lampaansa luottavat häneen ja seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. Sen sijaan vierasta ne eivät lähde seuraamaan, koska ne eivät tunne vieraan ääntä.
Hyvän Paimenen äänen tuntee siitä, että se on Totuuden ja ennen kaikkea Rakkauden ääni. Kuulemme erilaisia kauniilta ja miellyttäviltä kuulostavia ja kaikkea hyvää lupaavia ääniä, jotka kaunistelevat totuutta, mielistelevät meitä ja antavat katteettomia lupauksia. Hyvä Paimen pitäytyy totuudessa, vaikka me emme halua kuulla totuutta – varsinkaan totuutta itsestämme. Mutta Hyvän Paimenen ääni on silti kaunein ääni, sillä hän lahjoittaa, sen minkä lupaa: yltäkylläisen elämän. Vakuudeksi hän on rakkaudessaan antanut henkensä puolestamme.