Opiskelin 70-luvulla Tampereen yliopistossa. Silloin elettiin niin kutsutun taistolaisuuden aikaa, ja etenkin juuri Tampereen yliopistossa vannottiin niin opettajien kuin opiskelijoidenkin keskuudessa marxilaisen ideologian nimeen. Mieleeni on jäänyt varsin erikoisia kokemuksia. Jollakin luennolla esimerkiksi väitettiin, että luonnon saastuminen on vain länsimaiden ongelma, koska Neuvostoliitossa luontoa suojellaan kaikin tavoin. Mitä ilmeisimmin luennoitsija itsekin uskoi väitteeseensä.
Miten saatettiin olla näin sokeita – ja kaiken lisäksi vielä yliopiston seinien sisällä? Yliopistonhan pitäisi olla paikka, missä harjoitetaan kriittistä ajattelua? Erityisen kummalliselta tuntuu, että monien silmät eivät avautuneet, vaikka he kävivät silloisessa Neuvostoliitossa. Kun sitten itsekin vierailin Leningradissa, olin ihmeissäni, kun todellisuus ja se, mitä olin kuullut, eivät näyttäneet ollenkaan vastaavan toisiaan. Muistan, kuinka katselin hotellin ikkunasta vastapäisen tontin rakennustyömaata. Olin ollut kesäisin töissä rakennuksilla, ja kun vertaisin rakentamista siihen, mitä Suomessa olin nähnyt, kaikki vaikutti alkeelliselta ja epämääräiseltä.
Olen viime aikoina usein pohdiskellut sitä, kuinka ihminen näkee vain sen, minkä haluaa nähdä, ja kuinka kapeakatseinen jokainen ihminen väistämättä on. Siksi vanhat opiskeluaikojen kokemuksetkin palautuivat mieleen. Olisin tietysti voinut ottaa jonkin tuoreemman esimerkin, mutta se ei olisi ollut yhtä yksiselitteinen. Kauas näkee tarkemmin kuin lähelle, kun ajasta on kysymys.
Meillä jokaisella on omat sokeat pisteemme, emmekä haluaisi tunnustaa kaikkia sellaisiakaan tosiasioita, jotka meidän on pakko nähdä, vaan lakaisisimme ne mielellään maton alle. Näin meillä on taipumus menetellä, kun kysymys on oman elämämme vaikeista asioista, ja myös kaiken sen, mitä tapahtuu ympärillämme, me yritämme selittää tavalla tai toisella parhain päin. Omia ajatuksiamme vastaan sotiva tosiasia voidaan esimerkiksi katsoa merkityksettömäksi poikkeukseksi tai pieneksi yksityiskohdaksi.
Merkillisellä tavalla voi myös käydä niin, että täysin kestämättömät aatteet tempaavat mukaansa suuria ihmisryhmiä, jopa kokonaisia kansakuntia. Kun niiden onttous ja valheellisuus myöhemmin paljastuu, kysellään ihmeissään, kuinka ihmiset saattoivat olla niin kritiikittömiä. Mutta susi pukeutuu lammasten vaatteisiin, ja eksyttävät aatteet tuntuvat houkuttelevilta silloin, kun ne vyöryvät valheen kaikella voimalla eteenpäin. Itse en aikoinaan joutunut syvästi marxilaisuuden pauloihin – mistä täytyy kiittää Jumalaa –, mutta vallitsevan ajattelutavan vaikutus tuntui voimakkaana. Niiden, joiden kävi huonommin, täytyi tunnustaa selvät tosiasiat viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, ja todellisuuden kohtaaminen oli monelle epäilemättä kivulias prosessi.
Ihminen on häilyvä, epäluotettava ja vaikutuksille altis, tai sanokaamme itse kukin vielä selvemmin ja yksiselitteisemmin: minä olen häilyvä, epäluotettava ja vaikutuksille altis.
Mistä tämä johtuu? Yksi syy on tietysti se, että olemme rajalli-sia olentoja, joilla on inhimillisiä heikkouksia. Mutta jostain muustakin täytyy olla kysymys. Jeesus sanoo päivän evankeliumia edeltävässä jakeessa: “Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10: 10) Miksi me emme seuraa iloisin mielin Hyvää Paimenta, joka antaa meille elämisenarvoisen elämän maan päällä ja ikuisen elämän taivaassa, vaan häilymme eri suuntiin ja kuuntelemme varkaita, jotka lupaavat paljon, mutta vievät meiltä kaiken? Jotkut heistä pettävät tietoisesti, jotkut taas uskovat synnin sokaisemina itsekin katteettomiin lupauk-siinsa.
Samasta syystä – siksi että synti sokaisee – me kaikki olem-me viime kädessä taipuvaisia uskomaan valheita ja katteet-tomia lupauksia. Suuri tragediamme on siinä, että etsiessämme vapautta me sidomme itsemme entistä lujemmin synnin orjuuteen. Me luulemme orjuutta vapaudeksi ja vapautta orjuudeksi. Vain Hyvä Paimen tekee meidät vapaiksi, mutta me uskomme paimeniksi tekeytyviä susia, jotka riistävät meiltä vapauden.
Hyvällä Paimenella on syvästi henkilökohtainen suhde lampaisiinsa, ja syntisen luontomme takia me pelkäämme tätä henkilökohtaisuutta ja koemme sen uhkaavan vapauttamme. Ensimmäisillä ihmisillä oli läheinen ja henkilökohtainen suhde Jumalaan, mutta syntiinlankeemuksen jälkeen he eivät halunneet eivätkä uskaltaneet kohdata Jumalaa kasvoista kasvoihin, vaan pakenivat häntä. Tämä pako jatkuu yhä, sillä mekin pa-kenemme Jumalaa. Me olemme maan matoja, mutta haluamme kieltää Jumalan, joka on yläpuolellamme. Pelkäämme häntä ja samalla kuvittelemme, että voimme olla vapaita ja tehdä, mitä itse haluamme, jos meidän ei tarvitse ottaa häntä huomioon.
Todellisuudessa olemme oman kapinamme vankeja ja orjia. Jokainen meistä on omien syntiensä orja, ja myös aatteet, ideologiat ja uskonnot voivat orjuuttaa meitä. Jos jokin aate keskittyy johonkin määrättyyn asiaan, pitäytyy totuudessa ja pysyttelee maan pinnalla, tämän aatteen ja sen kannattaja välille ei välttämättä muodostu voimakasta ja pakonomaista sidettä. Mitä laaja-alaisemmasta aatteesta on kysymys, mitä enemmän siihen sisältyy valhetta ja mitä ehdottomammin sen inhimillinen luonne kielletään, sitä suuremmassa määrin se orjuuttaa kannattajaansa.
Kenelläkään meistä ei voi olla aatteisiin ja ideologioihin henkilökohtaista suhdetta. Tarkoitan sitä, että emme ole tekemisissä toisen henkilön, toisen persoonan kanssa. Sen sijaan me samaistumme meitä orjuuttaviin aatteisiin ja ideologioihin. Samalla niistä tulee jotain sellaista, mikä on ihmistä suurempaa, niistä tulee epäjumalia. Ja kun palvomme epäjumalaa, palvomme viime kädessä itseämme, sillä juuri itsensä ihminen asettaa jumalalaksi, kun tekee epäjumalan ja samaistuu siihen. Epäjumalaansa, itseensä käpertyessään ihminen kadottaa kaiken vapautensa, vaikka ei sitä ymmärrä.
Ihmistä suuremmaksi nostettua aatetta kannatetaan intomieli-sesti, hurmioituneesti ja liput liehuen, koska ihminen kokee pääsevänsä osalliseksi perimmäisestä totuudesta ja jostain jumalallisesta. Esimerkiksi marxilaisuuden tunnuslauseena on ollut, että “ei ole muuta jumalaa kuin kansa kaikkivaltias”. Mutta on hyvin traagista, että orjuuttavat aatteet eivät anna mitään arvoa yksityiselle ihmiselle ja hänen kokemukselleen. Tarkemmin sanottuna aatteen kannattajat eivät anna toisilleen arvoa, koska tärkeintä on itse aate, johon samaistutaan, eli tärkeintä on “minä itse”.
Yksityisen ihmisen arvon, ihmisarvon kadottaminen johtaa sii-hen, että sisäisen vapautensa menettäneeltä orjuuttavan aat-teen kannattajalta riistetään myös ulkoinen vapaus. Ne, joilla on valta jonkin ihmistä suuremman aatteen keskuudessa, polkevat näet aina aatteen nimissä toiset jalkoihinsa. Yksilöllisyys katoaa, eriäviä mielipiteitä ei sallita ja kaikkien täytyy olla valtaapitävien kanssa samaa mieltä. Lopulta ryhdytään tekemään tarpeellisiksi katsottuja puhdistuksia ja ihmisiä saatetaan tappaa joukoittain tai heidät lähetetään surutta tykkien ruuaksi. Vapaa ei ole sekään, joka käyttää valtaa, vaan hän toimii juuri niin kuin syntinen ihminen toimii, kun pahuuden voimat pääsevät irti.
Susi tarkoittaa päivän evankeliumissa saatanaa, joka eksyttää ja hajottaa. Mutta ihmisestäkin tulee ennen pitkää susi toiselle ihmiselle, jos hän elää omassa varassaan ilman Jumalaa. Suden vastakohta on Hyvä Paimen, joka ei etsi omaansa. Me emme voi samaistua häneen, mutta hän on samaistunut meihin ja pannut kaiken, jopa henkensä alttiiksi meidän puolestamme.
Hyvälle Paimenelle me emme ole hahmotonta massaa, eikä hän suhtaudu meihin kuin esineeseen tai tavaraan. Jokainen meistä on hänelle äärettömän tärkeä ja rakas omana itsenään, juuri sellaisena kuin on, ainutlaatuisena ihmisenä. Hyvällä Paimenella on oma laumansa, mutta jokainen lauman lammas on yksilö, jolla on henkilökohtainen suhde Paimeneensa. Hyvä Paimen kutsuu nimeltä jokaista lammastaan, hän tuntee kaikki lampaansa, ja ne tuntevat hä-net.
Niin tärkeä asia kuin yhteisöllisyys, samaan laumaan kuulumi-nen meidän kristillisessä uskossamme onkin, kaiken lähtökohta on se, että olemme yksilöinä Jumalan edessä. Jokainen meistä on kasteessa otettu Hyvän Paimenen laumaan, ja kun hän paimentaa meitä, hän ottaa huomioon jokaisen erityispiirteet. Hän hoitaa ja ohjaa jokaista lammastaan parhaimmalla ja sopivimmalla tavalla.
Jokainen lammas tuottaa huolta paimenelle, ja jokainen lammas lähtee joskus omille teilleen. Kristityn elämässä toistuvat seuraavat vaiheet: lankeemus ja eksyminen, paimenen äänen kuuleminen, hätä ja katumus, paimenen syliin pääseminen ja hänen anteeksiantonsa.
Harharetki ei ehkä ulotu kauas, vaan ainoastaan kuulomatkan päähän. Mutta niin kuin tuhlaajapoika lähti isänsä kodista kauas vieraalle maalle, niin Hyvän Paimenen lammas voi eksyä ja kadota syvälle erämaahan. Hyvä Paimen ei kuitenkaan koskaan hylkää lammastaan. Hän jättää muun lauman, lähtee kadonneen perään, ja etsii, kunnes löytää sen. Sitten hän nostaa eksyneen raukan harteilleen, vie sen kotiin ja järjestää suuret juhlat. (Luuk. 15: 4–7)
Kuva lampaasta ja paimenesta havainnollistaa kauniisti suhdettamme Vapahtajaamme, mutta meidän ihmislampaiden ja tavallisten lampaiden välillä on ainakin yksi suuri ero. Eksynyt lammas ymmärtää varsin pian, että se joutunut eroon turvallisesta laumasta ja on suuressa vaarassa, mutta me ihmiset emme välttämättä ymmärrä olevamme eksyksissä. Tauluissa eksynyt lammas kyyhöttää usein avuttomana piikkipensaiden keskellä. Vaikka meidän tilanteemme on samanlainen paetessamme Jumalaa, saatamme uskotella olevamme vapaita ja etsimme turvaa vaikkapa ihmiskeskeisistä aatteista, ideologioista ja uskon-noista.
Jumalan armosta silmämme voivat alkaa avautua, mutta sil-loin meillä on vielä se ongelma, että pelkäämme Hyvää Paimenta, ainoaa auttajaamme. Pelkäämme, että meidät tuomitaan, ja pelkäämme sitäkin, että meiltä viedään kuviteltu vapautemme, jonka aavistamme valheeksi, mutta johon vielä takerrumme. Eikä Hyvä paimen voi auttaa meitä, jos emme sitä itse halua. Hän ei pakota, ei painosta, eikä käytä väkivaltaa; kaikki sellainen on hänen luontonsa vastaista. Mutta juuri tässä on avain siihen, että me suostumme ottamaan ja haluamme ottaa avun vastaan.
Pakko ja vaatimukset herättävät aina vastarintaa ja pelkoa, rak-kaus sen sijaan tavoittaa sydämen ja murtaa vastarinnan. Me kaipaamme ja tarvitsemme rakkautta enemmän kuin mitään muuta. Voimme elää todellista, yltäkylläistä elämää vain, jos meitä rakastetaan, ja jos myös itse koemme, että meitä rakastetaan. Hyvän paimenen rakkautta ei voi korvata mikään muu, eivät aatteet tai uskonnot eivätkä toiset ihmisetkään – mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö myös ihmisten välinen rakkaus olisi välttämätön asia. Hyvä Paimen rakastaa meitä suurimmalla mahdollisella rakkaudella, joka sitoo meidät häneen kaikkein vahvimmalla siteellä.
Rakkauden side ei ole kahle. Me luulemme, että Hyvä Paimen riistää meiltä vapauden, vaikka hän antaa sen meille. Hän va-pauttaa meidät ihmisten orjuudesta ja hän vapauttaa meidät lain teoista, joilla yritämme kelvata Jumalalle. Synti on ainoa asia, josta Hyvä Paimen haluaa varjella meidät, koska synti vahingoittaa meitä. Mutta väkisin hän ei pidä meitä erossa synnistä. Olemme aina vapaita tekemään syntiä ja lähtemään omille teillemme.
Taas tänään Hyvä Paimen kutsuu nimeltä meitä synnin teille eksyneitä ja tulee luoksemme. Tietokoneeni taakse ripustetussa pienessä taulussa Jeesus, Hyvä Paimen, katkoo piikkipensaan oksia eksyneen lampaan ympäriltä ja katsoo tätä lempeästi. Lammas puolestaan katsoo Jeesusta kiitollisena ja luottavaisesti. Ajatelkaamme itsemme lampaan paikalle. Kuulkaamme, kun Hyvä Paimen sanoo meille: “Älä pelkää, minä annan sinulle anteeksi, vaikka olet lähtenyt omille teillesi, sinä olet edelleen rakas lampaani. Minä katkon siteet, jotka orjuuttavat sinua, minä parannan haavasi, minä vien sinut turvaan omaan laumaani.” Kukapa ei luottaisi tällaiseen Paimeneen, kukapa ei kiittäisi Auttajaansa, kukapa ei iloitsisi sydämessään!