”Olenko minä sinulle rakas?” ”Rakastatko sinä minua?” Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Niitä ei voi ohittaa? Niihin ei voi jättää vastaamatta. Arvelenko oikein, että parisuhteessa tämä on useimmin naisen kysymys miehelle? Miksiköhän? Kenties me miehet tulemme liian harvoin ja heikosti osoittaneeksi rakkautemme. Emme osaa sanoa sitä ääneen emmekä tajua, kuinka tärkeää se on.
Kuinkahan moni aviopuoliso muistaa, mitä pappi heiltä vihkitoimituksessa kysyi. Kysymyksen ydinhän tarkkaan ottaen kuuluu: ” Tahdotko osoittaa uskollisuutta ja rakkautta …” Puhe ei ole vain rakastamisesta vaan myös sen osoittamisesta. Se on oleellista. Pelkkä tieto tai aavistus siitä, että toinen edelleen kaikesta huolimatta rakastaa, ei ihmiselle riitä.
Myös lapsi tai nuori kysyy vanhemmiltaan yhä uudelleen heidän rakkauttaan. Harvoin hän kuitenkaan esittää suoraa kysymystä: Äiti ja isä, rakastatteko te minua? Olenko minä teille rakas? Silloin, kun hän eniten kaipaa rakkautta, sen osoittamista, hän lapsi ja nuori esittää kysymyksen käytöksellään? Hän tietää, mitä häneltä odotamme ja millainen käytös meitä vanhempia miellyttää. Mutta hänen lausumaton kysymyksensä kuuluu: Rakastatteko omia odotuksianne minussa, rakastatteko minua vain silloin, kun täytän odotuksenne. Vai rakastatteko minua silloinkin, kun en täytä odotuksianne? Rakastatteko te minua itseäni sellaisena kuin olen, väsyneenäkin, epäonnistuneena-kin, hankalanakin. Lapsi ja nuori kysyy tätä usein heittäytymällä hankalaksi, kiukuttelemalla, koette-lemalla rakkautemme rajoja. Tämän osaa yhtä hyvin pieni lapsi kuin koossa ohitsemme kasvanut nuorikin. Ja osaammehan me tämän tempun itsekin.
Mutta kuinka helposti lapsen ja nuoren käyttäytymisen takana oleva perimmäinen kysymys jääkään näkemättä. Vastaamme uhmaan uhmalla, pettymykseen pettymyksellä, kiukkuun kiukulla. Heittäydymme itsekin lapsiksi ja alamme omalla käyttäytymisellämme kysyä uhmakkaasti: ”Etpä taida sinäkään välittää minusta, jos minä heittäydyn hankalaksi?
Oman aikamme ongelma ei ole siinä, etteikö rakkaudesta puhuttaisi. Eikä siinä, ettemmekö kaipaisi ja tuntisi rakkautta. Pulaa on vain tärkeimmästä: Rakkauden osoittamisesta.
Sitä juuri Jumala tahtoo, että me oppisimme osoittamaan rakkautta. Puolisollemme, lapsillemme, vanhemmillemme, lähimmäisillemme. Rakkauden nälkä ei tule ravituksi kuin sitä ruokkimalla. Evankeliumit ja apostolien kirjeet ovat siksi täynnä kehotuksia rakastaa eri muodoissaan: Rakastakaa toisianne, antakaa anteeksi, hoivatkaa, pitäkää huolta, jakakaa keskenänne, kantakaa toistenne kuormia, olkaa kärsivällisiä, uskollisia, osoittakaa hellyyttä ja myötätuntoa.
Mutta mistä riittää jaettavaa? Kuka lataa akun, joka on niin pian loppuun kulutettu? Apostoli Johannes, tuo rakkauden apostoli, opettaa meitä: ” Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”
Tätä läksyä ylösnoussut Jeesus opetti Pietarille keväisenä aamuna Tiberiaan järven rannalla. Hyvän paimenemme sydämellä olivat kaikki rakkauden janoiset ihmiset kaikkina aikoina. Hän näki heidät lampaina, jotka ovat vailla paimenta, vailla huolenpitoa, vailla puolustajaa. He tarvitsevat rakkautta, sen osoittamista.
Voimme ajatella: Jeesu näki puolisomme, lapsemme, vanhempamme, ystävämme, naapurimme, lähellä ja kaukana elävät lähimmäisemme. Hän näki kaikki, joilla on rakkauden nälkä ja jano. Mutta hän ei kysynyt Pietarilta: ”Lupaatko osoittaa rakkautta ihmisille, jotka tiellesi johdatan.” Ei, hän halusi varmistaa perustan, kaivon, josta ammentaa. Siksi hän kysyi: Olenko minä sinulle rakas? Merkitseekö minun rakkauteni sinulle jotakin?
Jos minun rakkauteni merkitsee sinulle jotakin, jos jotakin merkitsee se, mitä olen puolestasi tehnyt ja jakanut sinulle, jaa sitä eteenpäin. Tee minulle se palvelus, että pidät huolta niistä minun omistani. jotka ovat heikkoja, turvattomia, ahdingossa, eksyksissä. Älä hylkää heitä. Älä torju luotasi. He ovat rakkaita minulle.
Englannissa 1700-luvulla elänyt Thomas Wilcox on kirjoittanut Suomessakin paljon luetun pienen hartaus-kirjan nimeltä: Kallis Hunajanpisara. Kirja päättyy, oikeastaan huipentuu siihen opetukseen, jonka Jeesus antoi Pietarille Tiberiaan järven rannalla. ”Sinä, joka olet nähnyt, että Kristus on kaikki ja sinä et yhtään mitään, sinä, joka teet Kristuksen koko elämäksesi ja olet kuollut kaikelle muulle vanhurskaudelle, sinä olet kristitty, suuresti rakastettu ja olet saavuttanut Jumalan mielisuosion, olet taivaan suosikki. Tee Kristukselle se palvelus kaiken hänen sinua kohtaan osoittaman rakkauden tähden, että rakastat hänen köyhiä pyhiänsä ja hänen seurakuntiansa, halvimpia, heikoimpia, siitäkin huolimatta, että niiden käsitykset voivat olla erilaisia.”
Jeesus esitti kysymyksensä Pietarille kolmeen kertaan. Miksi Jeesukselle ei yksi vastaus riittänyt. Ehkä siksi, että Pietari oli vähän aikaa sitten kieltänyt Jeesuksen kolme kertaa. Mutta myös siksi, että Jeesus tuli jatkossakin kysymään saman kysymyksen Pietariltakin yhä uudelleen, yhä uusissa tilanteissa, joissa rakkaus vaati omastaan luopumista, rohkeutta, kärsivällisyyttä. Niin hän kysyy meiltäkin yhä uudelleen. Jeesuksellekaan ei riitä, että olemme sanoneet kerran rakastavamme. Meidän tulee se myös osoittaa, yhä uudelleen.
Siihen tehtävään Kristus lähettää meidätkin, tästäkin messusta ihmisten maailmaan. Näin meidät lähetetään Kristuksen armahtamina ja hoitamina rakastamaan niitä, jotka kaipaavat rakkauttamme: Menkää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.