2. sunnuntai pääsiäisestä (Misericordia Domini), Joh. 10:11-16, Martti Vaahtoranta

1.
Harva meistä lienee koskaan paimentanut lampaita. Minä taisin ensimmäistä kertaa Saksassa nähdä ilmielävän lammaspaimenen laumoineen. Oli koira, oli hattu ja viitta ja muistaakseni myös paimenen sauva. Se oli sykähdyttävä ja minulle uusi näky.
Sillä Suomesta tunsin lampaat lähinnä vain saaristosta. Sieltäkin ne ovat nyttemmin käytännössä hävinneet. Metsä ottaa takaisin sitä tilaa, jonka lampaat siltä ulkoluodoilla laiduntaessaan veivät.
Kaikkein tutuin lammas taitaa meistä useimmille ollakin pääsiäisen herkkuna, pöydässä ja paistettuna. Ne mielikuvat, joita meillä on lammaslaumasta ja paimenesta, liittynevät lähinnä pyhäkouluun. Kristillisissä kiiltokuvissa aurinko paistaa, taivas on sininen ja niitty vihannoi. Suloisen valkoisten ja pörröisten karitsoiden joukossa astelee Herra Jeesus itse kauniisti aaltoilevine kutreineen ja sinisine silmineen. Sylissä Hänellä on yksi karitsoista, ehkä niistä kaikkein pienin, joka on loukannut jalkansa kivikossa.
Näissä kiiltokuvissa lampaat ovat puhtaita ja hyvin ruokittuja. Ei ole pimeää eikä kylmää. Ei sada eikä tuule. Niissä ei näy myöskään rosvoja eikä sutta.
Jeesus itse kuitenkin puhuu juuri näistä. Hän puhuu uhatusta laumasta silloinkin, kun sillä on hyvä olla ja kun se herttaisen vapauden hengessä, onnellisena ja tyytyväisenä elää Hyvän Paimenen hoidossa. Paimen tietää pimeän, kylmän, sateen ja tuulen tulevan silloinkin, kun lauman lampaat näkevät vain vihreää ruohoa ja tuntevat suloisesti lämmittävän auringon paisteen. Hyvä Paimen kuulee susien ulvonnan ja tietää yön tuovan mukanaan rosvot, vaikka lampaiden mielestä kaikki on tavattoman hyvin, eikä mikään uhkaa lauman rauhaa.
2.
Niin pitää ollakin. Lampaalla pitää olla tarpeeksi ruokaa ja riittävästi juomaa sekä suoja, johon mennä sadetta pitämään. Paimen huolehtii murehtimisesta ja suojelee laumaa susilta ja rosvoilta.
Se ei ole kuitenkaan ihan harmitonta puuhaa. Se maksaa paimenelle yöunet ja vie häneltä voimat. Pahimmillaan paimenelta menee laumaa puolustaessa henki.
Niin kävi Jeesukselle. Hyvä Paimen antoi henkensä lammasten edestä. Hyvä Paimen kuoli, jotta lauma saisi elää.
Jeesus ei ollut mikään palkkasoturi, joka pelastaa vain oman nahkansa, jos tilanne käy tukalaksi. Hän ei ole väärä paimen, joka lupaa lampaille vaikka kuun taivaalta ja maan päältä kaiken mahdollisen. Kun kutenkin köyhyys, sairaus, synti ja kuolema käyvät lauman kimppuun, näitä ”paimenia” ei enää näy missään. Lampaiden yhteisvoimin kokoama kassa mukanaan he ovat siirtyneet uusille laitumille ja kokoamaan siellä uutta kassaa kavallettavaksi. Lampaista he eivät välitä, vaan ainoastaan lauman tuotosta. He paimentavat itseään eivätkä niitä kuolemattomia sieluja, jotka on heidän vastuulleen annettu.
Näin ei Jeesus toiminut eikä koskaan toimi. Jeesus luopui kaikesta eikä haalinut sitä itselleen. Jeesus ei jäänyt lauman hännille, vaan kulki sen edellä silloinkin, kun tie vei kohti taistelua ja kuolemaa. Ja kun lauman kimppuun käytiin, Paimen antoi ottaa itsensä kiinni, jotta lampaat pääsisivät pakoon. Paimen antoi mieluummin tappaa itsensä kuin suostui hylkäämään lauman. Sillä Hän rakasti sitä enemmän kuin omaa ruumistaan.
3.
Mutta miksi tänään tällaisista puhumme! Mehän elämme iloista ja valoisaa pääsiäisen aikaa. Herra on ylösnoussut! Hän on totisesti ylösnoussut!
Emme ole enää Getsemanen puutarhassa emmekä Golgatalla. Ennen Getsemaneen lähtöä lauman johtavat lampaat vielä nauttivat vatsan täydeltä mehevää ruohoa, vaikka Paimen jo levottomasti silmäili illan syveneviin pimentoihin. Ja Golgatalla ei laumasta enää nähty kuin jäljelle jääneet rippeet. Se oli pimeässä hajaantunut.
Sorkat vilahdellen lampaat olivat päätä pahkaa juosseet kukin tahoilleen. Kun susi kuitenkin vei vain Paimenen, lauma etsiytyi taas vähitellen yhteen, mutta peloissaan ja tietämättä mitä tehdä ja minne mennä. Sillä Paimen oli poissa.
Poissa oli myös yksi heistä. Juudasta ei lauman tuki enää tavoittanut. Juudas lähti. Hän lähti lopullisesti.
Toinen Paimenensa pettäjä, Pietari, sen sijaan pelastautui takaisin lauman suojiin. Sinne Hänet taisi pelastaa Paimenen katse silloin, kun kukko kiekui. Se katse ei tuominnut Pietaria. Päinvastoin: se saattoi olla viimeinen säie elämän köydessä, jota Pietarin ei tarvinnut sovitella hirttosilmukkana kaulaansa. Se veti hänet yksinäisen itkun jälkeen takaisin lauman pariin.
Ja viime pyhien aikana olemme sitten saaneet nähdä ja elää mukana, kuinka lauma ja Paimen jälleen löysivät toisensa. Olemme nähneet, kuinka pelko ja paniikki ovat vaihtuneet aina vain kasvavaan iloon ja rohkeuteen. Ja jos Herra suo ja jos saamme edelleen tehdä yhteistä matkaa, tulemme näkemään, kuinka lauma jälleen hajaantui, mutta tällä kertaa ylösnousseen Herransa johdolla ja Hänen itsensä kulkiessa omiensa kanssa kaikkiin niihin paikkoihin, joihin seurakunnalle annettu Pyhä Henki lampaita johdatti ja kuinka ennen pelokkaat lampaat olivat nyt valmiit jopa kuolemaan Paimenensa nimen tähden. Ja moni heistä oli nyt myös itse paimenen virassa kukin itselleen uskottua joukkoa osana yhtä, suurta laumaa kaiten, muttei yksin eikä omassa voimassa, vaan Ylipaimenen hoidossa ja kaitsennassa ja Hänen jalanjäljissään kulkien.
4.
Sillä meistähän tässä puhutaan. Meistä puhutaan lampaiden laumana, jota Herra Jeesus itse kaitsee. Meistä puhutaan seurakuntana, pyhien yhteisönä ja Kristuksen kirkkona.
Se ei ole meille ehkä itsestään selvää. Olemme viimeisten vuosisatojen ajan tottuneet ajattelemaan, että ”Kirkko” on sellainen esivallan ylläpitämä laitos, jossa verovaroin kustannetut papit pitävät saarnoja sielumme ravinnoksi, mutta jolla ei ole välittömästi mitään tekemistä meidän yksityisen uskomme eikä henkilökohtaisen Jumala-suhteemme kanssa. Kun tätä taustaa vasten puhutaan Hyvästä Paimenesta ja Hänen lampaistaan, ajattelemme helposti, että oikeastaan puhutaan vain yhdestä lampaasta eli minusta.
Ajattelemme, että juuri minä olen se kadonnut lammas, josta Jeesus myös puhuu ja jonka perään Hän lähtee jättäen loput laumasta keskenään. Juuri minua Jeesus etsii, ja löydettyään etsimänsä Hän painaa minut sydäntään vasten. Siinä on hyvä olla.
Ja totta se on. Siinä on hyvä olla. Ei missään ole niin hyvä olla, kuin Jeesuksen sydämellä.
Ja kyllä me olemme yksilöinä tärkeitä, olemme äärettömän tärkeitä Jumalalle. Silti – ja se meiltä usein unohtuu – me olemme yksilöinäkin luomisesta lähtien ja tietenkin lunastettuina, armahdettuina syntisinä ihmisiä, jotka ovat aina yhdistävässä suhteessa toisiinsa. Emme ole koskaan yksin maailmassa! Jumala loi kuvakseen ihmisparin, ei yksinäistä yksittäistä ihmistä. Hän loi meidät elämään perheessä, yhteisössä ja yhteiskunnassa, ja kristittyjä olemme aina Kristuksen lunastaman lauman, Kirkon eli Hänen hengellisen ruumiinsa jäseninä.
Sen tähden tämänkin päivän evankeliumissa puhutaan lampaista monikossa. Siinä puhutaan Paimenesta ja laumasta. Me kristityt olemme yksilöinäkin laumaeläimiä!
Itse asiassa juuri yksin joutuminen on lampaalle kohtalokkaan vaarallista. Lammas on luotu lauman jäseneksi. Yksin jäätyään se joutuu välittömään kuoleman vaaraan silloinkin, kun juuri nyt, tällä hetkellä, tuntuu niin vapauttavalta olla omissa oloissaan ja nauttia vielä tuosta ja tuosta ja vielä tuostakin mehevästä ruohontupsusta auringon paistaessa ja puron solistessa vieressä. Mutta hetken päästä, kun pilvet kasaantuvat taivaalle ja alkavat hämärän laskeutuessa syytää vettä ja salamoita ja kun metsän pimennoista kuuluu susilauman ulvonta – silloin on yksinäisen lampaan kuolema lähellä.
Onnellinen on silloin se lammas, joka kuulee takaansa Hyvän Paimenen äänen! Onnellinen se lammas, jonka luo huohottava ja hikinen, vaatteensa orjantappuroissa repinyt ja verta vuotava Paimen viime hetkellä ehtii riistämään lampaan suden suusta ja pelastamaan sen varmalta kuolemalta. Onnellinen on silloin lammas Herransa sylissä.
Mutta mitä Paimen sitten tekee? Mitä Hän tekee karkotettuaan sudet ja otettuaan lampaan syliinsä?Hoitaako Hän sen kuntoon pesten sen haavat purossa ja näyttäen sille tien uudelle, mehevälle laitumelle, mutta jättäen lampaan sitten taas yksin? Ei! Paimen kantaa haavoittuneen karitsan oman laumansa luo ja lammashuoneensa suojiin. Siellä Hän hoitaa siellä tämän haavat, voitelee ne öljyllä ja pesee likaisen ja verisen turkin taas puhtaan valkoiseksi sekä syöttää ja juottaa karitsan kylläiseksi! Niin Hän tekee. Sillä Hyvä Paimen tietää, että me kuulumme yhteen, että se on osa meidän olemustamme ja elinehto sille, että viimein selviämme siihen lampaitten huoneeseen ja Karitsan hääsaliin, jossa sudet eivät meitä enää uhkaa, eivät rosvot, ei nälkä eikä jano.
5.
Sillä ei Kristuksen Kirkko ole mikään virasto, ei se ole yhteiskunnallinen uskontohuoltolaitos eikä perinneyhdistys, ei myöskään uskovien toimintaryhmien katto-organisaatio. Ei todellakaan! Mutta mikä se sitten on? – Näin kirjoittaa Kirkosta tunnustuskirjoihimme kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa Martti Luther:
12. Me emme suostu myöntämään, että he olisivat kirkko, sillä sitä he eivät ole. Me emme ota kuuleviin korviimme, mitä he kirkon nimissä käskevät tai kieltävät. Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ”ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen”. Sillä näin lapset rukoilevat: ”Minä uskon yhden, pyhän, kristillisen kirkon”. Tämä pyhyys ei riipu kuorikaavuista, tonsuureista, messupaidoista eikä heidän ohi Raamatun keksimistään seremonioista, vaan sen antaa Jumalan sana ja oikea usko. (Schmalkaldenin opinkohdat, Kolmas osa.)
Näin Luther nousee vastustamaan oman aikansa vääristynyttä käsitystä siitä, mikä Kirkko syvimmiltään on, ja toteaa, että oikeasti kirkon muodostavat pyhät uskovaiset ja ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen. Sillä Kirkko on Jumalan lammaslauma, jonka Hänen Poikansa on omalla verellään lunastanut ja ostanut omakseen ja jota Hän yhä kokoaa ja pitää koossa sanansa ja sakramenttiensa kautta niissä itse toimien.
Mikään muu ei tee kirkosta Kirkkoa. Eikä sinne myöskään tulla ohi Kristuksen. Muurin yli sinne omin päin yrittävät varkaat ja rosvot. Vain Jeesus on oikea ovi, josta pääsee Kirkkoon sisälle. Uudestisyntymisen sakramentissa, kasteen ja uskon kautta, Jeesus ottaa synnin susia pakenevan tulijan syliinsä ja kantaa Hänet omaan vanhurskauteensa puettuna sisälle seurakuntaan, Kirkkonsa suojiin.
Jeesus Kristus, Jumalan Poika ja meidän Vapahtajamme, joka kasteessa ottaa syntisiä vastaan, on se ahdas portti, josta Jumalan laumaan päästään sisälle. Hän itse on ovi pelastukseen, sillä Hän on läsnä vedessä, jossa meidät kastetaan, ja Sanassa, jonka kautta kasteen vedestä tulee Pyhän Hengen voimassa uudestisyntymisen peso ja portti pelastuksen yhteisöön.
6.
Ja myös pelastuksen yhteisössä eli Kirkossa pysyminen on kokonaan Herran Jeesuksen työtä ja tekoa. Me saamme kyllä lähteä seurakunnasta pois, jos haluamme, jos ruoho aidan toisella puolella näyttää meistä vihreämmältä kuin siinä yhteisössä, johon Herra on meidät johdattanut. Ja silloinkin Hyvä Paimen lähtee peräämme tuodakseen meidät, jos mahdollista, takaisin. Hän ei kuitenkaan koskaan pakota meitä mihinkään. Olemme vapaat valitsemaan kuolemamme.
Sen sijaan kokonaan Hänen työtään ja ansiotaan on, jos me pysymme uskossa. Ja uskossa pysytään, kun pysytään jäseninä siinä laumassa, joka ”kuulee Paimenensa äänen”. Niinpä Kirkko on sekä ilmiasultaan että syvimmältä olemukseltaan se kastettujen ja uskovien joukko, joka kyllä uskoo ja kilvoittelee myös kukin tahollaan keskellä elämän arkea, mutta ennen muuta kokoontuu pyhä pyhän jälkeen ja joskus viikollakin kuulemaan Jumalan sanaa ja osallistumaan pyhään alttarin sakramenttiin. Kirkossa laumansa puolesta uhrautunut Karitsa antaa oman lihansa syntisten syödä ja verensä juoda ja näin heille synnit anteeksi, mutta myös uuden voiman vaeltaa Hänen jäljissään kohti niitä tuoreita laitumia, joille Hän laumaansa johdattaa.
Ja seuraansa Hyvä Paimen kutsuu matkan varrelta aina uusia lampaita. Hän tekee sen meidän kauttamme, meidän lampaitten ja laumansa apupaimenten kautta. Meidän tehtävämme on pitää kiinni oikeasta opista, kokonaisesta Sanasta ja rikkaista sakramenteista Herramme käskyn ja asetuksen mukaisesti, mutta myös kutsua yhteyteemme laumasta eksyneitä ja ylpeydessäänkin sitä etsiviä ja niitäkin, jotka eivät vielä edes tiedä, että on yksi lauma ja yksi Paimen. Meidän tulee antaa Herran johdattaa heitä siihen laumaan, johon Hänen armostaan saamme itse kuulua ja kulkea Hänen jäljissään kohti kaiken täyttymystä. Silloin näemme sen ehjän ja jakamattoman ”yhden lammashuoneen”, jota ”yksi paimen” kaitsee ja johon nyt vasta uskomme ja jota kohti kuljemme. Amen.