2, sunnuntai pääsiäisestä (Misericordia Domini), Joh. 21: 15-19, Martti Vaahtoranta

1.
Rakas Pyhän Marian seurakunta! Ennen kuin Poselli on pyhäaamuisin messukunnossa, tapahtuu julkisuudelta piilossa monenlaista. Suntio rakentaa ja kattaa alttarin. Äänentoistoa kokeillaan. Kukkaset ilmaantuvat paikalleen. Kirkkokahveja ja pyhäkoulutila valmistellaan tulijoita varten.
Minä häärin siinä joukossa, kunnes puoli kymmenen jälkeen livahdan ”sakastiin”. Siellä puen ylleni messuvaatteet. Kellariin menee pikkutakkiin pukeutunut Martti ja ulos tulee kasukkaa kantava pappi. Mitä sillä välin tapahtuu?
Jos olen pukeutumassa yksin, luen pienen rukouksen joka vaatekappaleen kohdalla. Ensin otan kaapista valkoisen alban. Sitä päälle pukiessani rukoilen, että Herran Jeesuksen täydellinen vanhurskaus peittäisi alleen suuret, mustat syntini, niin kuin jo kerran kasteessani tapahtui. Silloinkin ylläni oli valkoinen puku.
Aivan viimeiseksi puen päälleni messukasukan ja pyydän, että saisin ”ilolla astua Herran alttarin ääreen”. Sitä ennen on vuorossa stoola. Se kuvaa Kristuksen iestä, joka on sovelias, mutta tuntuu usein kovin raskaalta kantaa. Sitä pukiessani pyydän, että Herra Jeesus itse kantaisi sitä kanssani.
Ennen stoolaa alimmaisena oleva alba on kuitenkin vyötettävä. Naruvyötä kiristäessäni rukoilen: ”Herra, vyötä minut ja vie minut sinne, minne Sinä tahdot, ei sinne, minne minä tahdon.”
2.
Tänään on 2. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai. Se on omistettu Hyvälle Paimenelle ja Hänen laumalleen.
Puhutaan lampaista, jotka yksin ja omin päin jätettyinä eksyvät laumasta. Erilleen hajotettuina ne joutuvat susien armoille erämaassa, jossa ei ruoho kasva ja josta ei vettä löydy. Puhutaan Jeesuksesta, meidän ylösnousseesta Vapahtajastamme ja Hyvästä Paimenesta, joka itse kaitsee laumaansa ja vie sen pimeiden laaksojen ja kuivien erämaiden kautta sinne, missä niityt viheriöivät ja puhdas vesi pulppuaa. Sinne eivät sudet, eivät varkaat eivätkä rosvot pääse. Ja jo matkalla Jeesus pitää laumastaan hyvää huolta.
Se lauma on Jumalan seurakunta. Se lauma, Hänen Kirkkonsa, vaeltaa Herran johdolla kohti taivaan kotia. Jo ennen perille pääsemistäkin se on turvallinen lammasten huone, jonka muurien sisäpuolella lampaat lepäävät matkan rasituksista. Siellä Herra itse hoitaa heitä.
3.
Puhuessaan Kirkosta ja Hyvästä Paimenesta tämä päivä puhuu myös seurakunnan paimenen virasta. Se puhuu niistä alipaimenista, joita Ylipaimen käyttää laumaansa johtaessaan ja sitä hoitaessaan. Sillä Herra Jeesus ei enää näkyvällä tavalla läsnäollen kulje laumansa edellä. Nyt Hän toimii näkymättömästi, mutta silti kanssamme kulkien ja seurakunnassaan läsnäollen. Herra Jeesus on yhä meidän ”Herramme ja Jumalamme”, jonka eteen voimme polvistua, vaikkemme samalla tavalla, kuin P. Tuomas voi koskettaa Hänen haavojaan.
Silti Hän on todellisesti läsnä ja yhä vielä meidän kanssamme. Nyt Hän puhuu meille, hoitaa meitä ja antaa meille itsensä armonvälineitä käyttäen. Niitä ovat Hänen kirjoitettu ja saarnattu sanansa sekä pyhät sakramentit, Kaste ja Ehtoollinen. Myös side- ja päästöavain on armonväline. Myös ripissä Jumala itse toimii, sitoo synteihin tai päästää niistä.
Näihin armonvälineisiin meillä kaikilla kastetuilla on lupa turvautua. Kaikki lauman lampaat on kutsuttu lukemaan Raamattua ja kehotuksin, rohkaisuin ja rukouksin kantamaan toinen toisiaan. Jokaisella uskovalla on Sanaan vedoten lupa lohduttaa tunnonvaivoissa olevaa Jumalan armolla Kristuksen tähden. Hätätilanteessa kuka tahansa kristitty voi jopa kastaa esimerkiksi kuolemanvaarassa olevan vauvan. Ja tietenkin: kaikki meidät on ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta kutsuttu todistamaan sanoin ja töin Kristuksesta ulkopuolisille, armosta osattomille.
Puhutaan yhteisestä pappeudesta. Se on sitä, johon vihitään pyhässä kasteessa ja jota eletään todeksi Sanan valossa ja uskossa Kristukseen. Kaikki uskovat kuuluvat tähän Jumalan pyhään kansaan ja kuninkaalliseen papistoon.
4.
Usko ei kuitenkaan synny eikä pysy yllä itsestään. Se on Jumalan teko ja Jumalan lahja. Pelastavan uskon syntymiseksi ja ylläpitämiseksi Herra Jeesus onkin asettanut ja antanut seurakunnalle pyhän paimenviran. Sen tehtävänä on saarnata julkisesti lakia ja evankeliumia ja toimittaa Herran käskyn mukaisesti pyhiä sakramentteja ja sillä tavoin kaita seurakuntaa sen matkalla kohti taivaan kotia. Paimenen virkana on johdattaa lauma puhtaan opin kirkkaiden lähteiden ja rikkaiden sakramenttien runsaan ruoan äärelle ja varjella sitä susilta, jotka lauman ulkopuolelta ja joskus sen sisällekin ujuttautuen uhkaavat sitä.
Näin tehdessään pappi ei toimi omissa nimissään eikä omassa varassaan. Itse Herra Jeesus toimii seurakunnan paimenen kautta. Vaikka siis synninpäästön antaa tuttu pastori ja heikko veli tai kun hän saarnaa evankeliumia ja jakaa Herran ruumiin ja veren, hän on vain suu ja kädet, joita Jeesus käyttää. Puhuja ja toimija on Jumala itse. Jumalan arvovalta on sen tae, mitä sana lupaa ja antaa.
5.
Ja juuri tästä paimenen virasta, siihen kutsumisesta ja sen hoitamisesta, oli kyse tilanteessa, josta päivän evankeliumi kertoo. Sen tähden se on saarnaa paitsi laumalle, myös aivan erityisesti lauman paimenille.
Niinpä olisikin sopivampaa, että minä istuisin nyt kuulijan paikalla. Olisi oikein, että kuuntelisin korvat punaisina lakia, mutta toivottavasti myös sulaisin lohdutetun sydämen kyyneliin evankeliumia kuullessani. Se sopisi paremmin kuin että saarnaan itse omasta virastani.
Toisaalta pyhästä saarnavirasta on hyvä puhua myös seurakunnalle. Onhan virkani Jumalan minulle antama tehtävä, mutta ei minua itseäni, vaan teitä varten. Se koskee oikeastaan enemmän teitä kuin minua!
En myöskään ”omista” virkaani. Minulle se kyllä on annettu. Olen saanut sen itseltään Herralta Jeesukselta. En kuitenkaan saanut sitä suoraan, en välittömästi, kuten P. Pietari ja muut apostolit. Sain sen seurakunnan, Kirkon ja siis myös teidän kauttanne.
Olen saanut virkani Kirkon poikana ikään kuin Äidin pyynnöstä, mutta silti Isältä ja Pojan kautta seurakunnan rukoillessa puolestani ja jo ennen minua tässä virassa olleen piispan siunatessa minut siihen kätten päällepanoin. Se tapahtui reilusti yli neljännesvuosisata sitten Turun Tuomiokirkossa. Kutsu hoitaa virkaani juuri Pyhän Marian seurakunnassa on minulla kuitenkin neljän seurakunnan edustajan vielä tuorein allekirjoituksin varustettuna ja lasin alle kehystettynä työhuoneeni seinällä.
6.
Nyt kysyn, mihin ja minkälaiseen virkaan minut aikanaan kutsuttiin ja vihittiin? Minkälaista virkaa hoidan nyt? – Juuri siitä saarnaa väkevästi tämän päivän evankeliumi. Se saarnaa siitä minulle, mutta myös teille, joita hoitamaan, paimentamaan ja palvelemaan Herra on teille muiden armonsa lahjojen lisäksi antanut saarnaviran haltijat.
Itse asiassa sanan ja sakramenttien virka on siinä mielessä annettu koko Kirkolle, ettei se ole kenenkään yksityistä, vaan seurakunnan yhteistä omaisuutta. ”Teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas“ (1 Kor. 3:22) kirjoittaa P. Paavali Korinttilaisille. Sen tähden myös teille on seurakuntana annettu oikeus ja velvollisuus kutsua paristanne uskovia miehiä hoitamaan papin virkaa. Seurakunta ikään kuin synnyttää sylissään ne paimenet, jotka Jumala sille antaa ja asettaa ja jotka Hän myös varustaa armonsa lahjoilla niin, että Herran Jeesuksen, Ylipaimenen näkymätön läsnäolo tulee heidän palvelustyönsä, sanan julistuksen, sakramenttien jakamisen ja sielunhoidon kautta kohdattavaksi ja koettavaksi. Kuten meidän tunnustuksemme sanoo, papit eivät virassaan edusta itseään, vaan Herraa Jeesusta, eivät omaansa, vaan Hänen Persoonaansa.
7.
Mutta eikö se ole valtava, suorastaan yli-inhimillinen tehtävä? Siihen kutsuttujen pitäisi olla aivan erityisiä miehiä – viisaita, vahvoja, oppineita, uupumattomia sekä äärettömän hurskaita, uskossaan horjumattomia ja rakkaudessaan ehtymättömiä. Vain pyhistä pyhittynein kelpaisi sellaiseen virkaan!
Niinkö on? Voi olla, että P. Pietari, Simon, Joonaan poika, oli alkanut ajatella olevansa tällainen ”erityinen tapaus”. Kaikki oli tosin alkanut kovasti toisin. Muistamme kertomuksen ”Pietarin kalansaaliista” – kuinka Jeesus oli lainannut Simonin venettä saarnatuolikseen ja sitten, kiitokseksi lainasta, käskenyt Pietarin heittää verkot syvään veteen. Muistamme, kuinka Pietari, joka ei paljon perustanut rakentaja-saarnamies Jeesuksen kalastajan taidoista, lopulta sittenkin totteli, heitti verkot ja sai jättimäisen saaliin.
Ja siitä, mitä sitten tapahtui, Luukkaan evankeliumi kertoo näin:
”Kuin Simon Pietari sen näki, lankesi hän Jesuksen polvien tykö, sanoen: ’Herra, mene pois minun tyköäni, sillä minä olen syntinen ihminen’.” (Luuk. 5:8)
8.
Sittemmin Pietarista tuli kuin tulikin tärkeä henkilö. Herran kahdentoista apostolin joukossa hänellä näyttää olleen erityinen asema. Eikä suotta: Pietari oli ilmeisesti mies, joka ei pelännyt astua esiin eikä avata suutaan. Ajatelkaamme hänen tunnustustaan, johon varmasti kaikki muutkin opetuslapset yhtyivät. Silti juuri Pietari sanoi sen ääneen Jeesuksen kysyessä, kenen opetuslapset sanoivat Hänen olevan:
”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.” (Matt. 16:16)
Ja näin vastasi Jeesus hänelle:
”Autuas olet sinä, Simon Jonan poika! Sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, vaan Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä rakentaa minun seurakuntani, ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet. Ja mitä sinä maan päällä sidot, pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa.” (Matt. 16:17-19)
8.
Voisiko ihmiselle enää mitään suurempaa sanoa? Silti Jeesus joutuu heti tämän lupauksen jälkeen ankarasti moittimaan Pietaria tämän kauhistuessa Jeesuksen ilmoitusta tulevasta kärsimisestään:
”Mene pois minun tyköäni, saatana! Sinä olet minulle pahennukseksi, ettes ymmärrä niitä, jotka Jumalan ovat, mutta ne, jotka ihmisen ovat.” (Matt. 16:23)
”Kallioapostoli” ei ymmärrä, että Herran seuraaminen ei olekaan kunniasta kunniaan kulkemista, vaan tie voittoon kulkee syvimmän tappion ja kuoleman kautta. Pietarilla on vielä paljon oppimista Jeesuksen seurassa. Tässä ei jaetakaan korkeimpia virkoja eikä ensimmäisiä istumapaikkoja, vaan jotakin muuta.
Pietari näytti kuitenkin oppivan. Vahvana ja varmana kohtaamme hänet tosin edelleen vähän ennen Herran kärsimystä. Itse kärsimyksen ja kuoleman ajatuksen hän näyttää silti jollakin tasolla hyväksyneen.
On Kiirastorstai. Juhla-ateria on nautittu. Ollaan Öljymäellä, ja kun Jeesus sanoo, että ”tänä yönä te kaikki pahenette minussa, sillä kirjoitettu on: minä lyön paimenta, ja lampaat laumasta pitää hajoitettaman” (Matt. 26:31), Pietari jälleen ja taas myös muiden puolesta, mutta nytkin omalla äänellään ja nimellään vakaasti vastaa: ”Jos vielä kaikki sinussa pahenisivat, en minä ikänä pahene” (Matt. 26:33). Vaikka Pietarin pitäisi kuolla, hän ei väistyisi Jeesuksen seurasta! Niin hän sanoo.
Ja kuitenkin kävi aivan niin kuin Jeesus ennusti: ”Tänä yönä, ennenkuin kukko laulaa, kolmasti sinä minun kiellät” (Matt. 26:34). Vahva Pietari kaadettiin höyhenellä. Pahaisen palvelustytön sanat ”sinä olit myös Jesuksen kanssa Galileasta” (Matt. 26:69) saivat hänet kieltämään ja lopulta kieltämällä kieltämään, että hänellä olisi mitään tekemistä vangitun Jeesuksen kanssa.
9.
Tällaisen miehen ylösnoussut Herra Jeesus kohtaa nyt Tiberiaan järven rannalla. Tällaiselta mieheltä Jeesus kysyy kolme kertaa samaa, yksinkertaista, mutta vaikeaa asiaa. Jeesus kysyy, rakastaako Pietari Häntä.
Kolme kertaa Pietari oli kieltänyt Jeesuksen. Kolme kertaa Pietari oli evännyt Jeesukselta sen ystävän rakkauden, että hän olisi tunnustanut vangitun Vapahtajan Herrakseen ja Mestarikseen. Lopulta jopa kiroten Pietari oli kieltänyt edes tuntemasta koko miestä.
Nyt Jeesus kysyy kolme kertaa, ”mikä on tämän päivän tilanne”. Hän tekee sen edelleen osoittaen, että Pietari on nytkin jotakin erityistä: Jeesus kysyy, rakastaako Pietari Häntä enemmän kuin muut opetuslapset.
Tuskin osaamme kuvitella, miltä Pietarista silloin tuntui. Tuskin ymmärrämme sitä häpeän ja syyllisyyden määrää, joka pakotti hänet painamaan katseensa maahan Jeesuksen edessä. Vaikka Pietari ei ollut saanut rahaa Jeesuksen kieltämisestä, silti hän, tosin pelkuruudesta eikä vakaasti harkiten, mutta yhtä kaikki oli sanoutunut irti Herrastaan saadakseen siitä, kuten Juudas, itselleen etua eli – yksinkertaisesti sanottuna – pelastaakseen oman nahkansa.
10.
Kuitenkin myös silloin Jeesus oli katsonut Pietariin. Ja ehkä juuri se katse pelasti hänet siltä hirveältä kohtalolta, joka tuli Juudaan osaksi. Näin kirjoittaa P. Luukas:
Ja kohta, vielä hänen puhuissansa, lauloi kukko. Ja Herra käänsi itsensä ja katsoi Pietarin päälle, ja Pietari muisti Herran puheen, kuin hän hänelle sanoi: ”Ennenkuin kukko laulaa, kolmasti sinä minun kiellät.” Ja Pietari meni ulos ja itki katkerasti. (Luuk. 22:60-62)
Jeesus katsoi Pietariin, ja silloinkin se katse oli vamasti täynnä rakkautta ja anteeksiantamusta. Jeesus ei lakannut rakastamasta Pietaria, vaikka Pietari kielsi rakkautensa Häneen. Vielä ristilläkin Jeesus rakasti Pietaria. Ristillä Jeesus sovitti myös Pietarin lankeemuksen sieltä korkealta, missä hän luuli olevansa, todella syvälle, missä hän oli nyt.
Sinne alas Jeesus siis nyt tuli. Pietari eli vielä. Pietari kaipasi yhä Herraansa. Mutta mitään vanhasta, vahvasta Pietarista ei ollut jäljellä.
Jäljellä oli vain rakkaus Herraan, joka ei sittenkään ollut hylännyt häntä. Häveten ja katseensa maahan painaen Pietari vastasi Herralle: ”Herra, sinä tiedät, että minä sinua rakastan.”
Vai oliko se pelkkää mutinaa, josta ei ensimmäisellä kerralla tahtonut saada selvää? Kolmannella kerralla Pietari kuitenkin nosti kyyneleiset silmänsä maasta, ryhdistäytyi, katsoi Herraa suoraan silmiin ja sanoi hiljaisella äänellä, mutta selvästi: ”Herra, sinä tiedät kaikki: sinä tiedät, että minä rakastan sinua.”
11.
Jeesuksen edessä ei kannattanut valehdella eikä teeskennellä. Ääneen ei Pietari tosin saanut sanotuksi sitä, mikä edelleen painoi häntä. Mutta Herra tiesi sen sanomattakin. Ja senkin Hän tiesi, ettei Pietari mitään niin paljon kaivannut, kuin päästä takaisin lähelle Häntä, saada lankeemuksensa anteeksi ja olla Jeesuksen oma, sen Jeesuksen, jota hän yhä rakasti, rakasti koko sydämestään.
Ja Herra oli jo antanut anteeksi. Uskon, että Jeesus oli antanut anteeksi siinä katseessa, joka kohtasi Pietarin hänen kolmannen kerran kieltäessä Herransa. Ja aivan varmasti Pietarinkin synnin sovitus oli mukana siinä Jeesuksen huudossa, joka ristiltä kuultiin: ”Se on täytetty”.
Tämän anteeksiantamuksen Jeesus nyt toi itsessään Pietarin luo. Hän ei tuominnut Pietaria eikä lähettänyt luotaan, ei ennen, kuin Hän olisi antanut Hänelle tehtävän, jossa Hän itse kulkisi Pietarin mukana kaikkeen maailmaan lampaitaan etsien, hoitaen, ruokkien ja kaiten. Jeesus uusi kutsunsa, jonka Hän jo kauan sitten oli esittänyt Genesaretin kalastajalle, sille, josta Hän lupasi tehdä ihmisten kalastajan. Jeesus uusi kutsunsa uudelle Pietarille, joka oli vihdoin löytänyt itsensä, löytänyt – niin kuin silloin ensimmäisellä kerralla – syntisenä ja heikkona, itsessään kadotettuna, mutta Kristuksessa pelastettuna, palvelemaan pelastettuna.
12.
Tällaiselle miehelle, heikolle ja syntiselle Pietarille, Jeesus antoi paimenen viran. Miehen, joka nuorempana oli voimiensa tunnossa itse päättänyt, mitä hän tekee ja minne hän menee, tämän miehen Jeesus nyt otti ja vyötti ja lähetti sinne, minne Jumala hänen tahtoisi kulkevan. Jeesus laski ikeensä Pietarin harteille, mutta lupasi myös kantaa sitä hänen kanssaan.
Ja minkä Jeesus lupaa, sen Hän myös tekee. Jeesus kantoi edelleen heikon ja lankeavaisen Pietarin iestä yhdessä hänen kanssaan aina loppuun saakka. Uskottavan perimätiedon mukaan, jonka päivän evankeliumi näyttää vahvistavan, P. Pietari lopulta todella kuoli Jeesuksen tähden. Sillä tavalla täyttyi sittenkin Getsemanessa annettu lupaus.
Ei omassa voimassaan, vaan Kristuksessa ja Hänen voimassaan pyhä Pietari ruokki ja kaitsi Jeesuksen lampaita. Kuolemakaan ei enää saanut häntä luopumaan Jeesuksesta eikä Jeesuksen antamasta virasta. Sillä tavoin toimii oikea seurakunnan paimen – heikko veli ja armahdettu syntinen, jonka Jumala vyöttää ja varustaa ja jonka ikeen Jeesus tekee soveliaaksi kantaa. Amen.