Paimenpsalmi 23 lienee ’Isä meidän’ -rukouksen ja Herran siunauksen jälkeen tunnetuin Raamatun kokonaisuus. Se on ollut lukemattomien taideteosten innoittaja ja lohdutuksen lähde surussa.
Psalmi on kirjoitettu yksinkertaisella kuvakielellä mutta sisällöllisesti se kattaa Raamatun keskeisimmän opetuksen Jumalan johdatuksesta ja huolenpidosta.
On helppo kuvitella kuinka tämä teksti olisi saattanut syntyä. Meidän on muistettava, että paettuaan Saulia, Daavid toimi melko itsenäisenä sissipäällikkönä hieman samaan tapaan kuin monet nykyisen Lähi-Idän puolisotilaallisten liikkeiden johtajat. Hän oli samaan aikaan vapaustaistelija taistelussa filistealaisia vastaan ja rosvopäällikkö hieman samaan tapaan kuin 1600- ja 1700-lukujen brittiläiset kaapparikapteenit – sota saattoi olla myös tuottoisaa.
Kuvitellaanpa sitten, että Daavidin joku hyökkäys olisi epäonnistunut vaikkapa puutteellisen tiedustelun vuoksi ja hän olisi joutunut pakenemaan ylivoimaista vihollista.
Päiväkausien pakomatka sokkeloisten vuorilaaksojen läpi vihollisen ollessa kintereillä ja jatkuvasti lähestyessä olisi varmasti nostanut ajatuksia viimeisestä epätoivoisesta kamppailusta.
Sitten, erään mutkan takaa näkyykin paimentolaisleiri – ja vieläpä Daavidin vanhan ystävän teltta. Tuon leiriin turviin pakolaiset rientävät ja perässä ollut filistealaisten sotilasosasto pysähtyy. Daavid joukkoineen on päässyt paimentolaisten kestiystävyyden piiriin jolloin heimo oli velvollinen puolustamaan vieraitaan. Paimentolaisleiri saattaisi olla kukistettavissa mutta siitä ei voinut olla varma. Joka tapauksessa hyökkäys leiriin synnyttäisi verikoston vaatimuksen ja sitä riskiä ei filistealaisupseeri ollut valmis ottamaan ilman ylempiensä ohjeita. Siten he jäävät nuolenkantaman ulkopuolelle tarkkailemaan tilannetta lähettäen mahdollisesti kuriirin viemään raporttia ylemmille esimiehille.
Leirissä sheikki ottaa ystävänsä Daavidin lämpimästi vastaan kaikkia itämaisen vieraanvaraisuuden lakeja noudattaen. Daavidille ja hänen miehilleen annetaan mahdollisuus puhdistautua ja heidät johdatetaan pitopöytiin. Heidän hiuksensa kammataan ja käherretään ja ne voidellaan tuoksuöljyillä ennen ateriaa. Ateriaa ennen uhrataan lammas, jonka ihmisille syötäväksi kelpaamattomat osat poltetaan ja lihat nautitaan yhteisellä uhriaterialla. Lihan leikkaamista tarkoittava heprean sana kara tarkoittaa myös liittoa. Ateriayhteys oli itämailla myös liiton symboli. Meillä se on sitä enää ehtoollisen vietossa.
Aterialla vaihdetaan kuulumisia ja nautitaan tarinoinnista. Daavid ja sheikki keskustelevat mahdollisesti paimenen ammattiin liittyvistä ongelmista, mahdollisesti siitä epävakaasta tilanteesta, jonka filistealaisten maahantunkeutuminen on aiheuttanut. Sotilaana Daavid tajuaa myös hyvin filistealaisten uuden asemateriaalin, raudan, paremmuuden heidän vanhoihin pronssiaseisiin nähden. Ehkä he jopa keskustelevat alueen läpi kulkevien karavaanien tuomista tiedoista filistealaisten muiden merikansaliittolaisten aiemmista hyökkäyksistä Egyptiin ja kauas Helleenien maahan. Varsinkin egyptiläisten onnistunut torjuntavoitto antaa rohkeutta myös Kaanaan maassa asuville – nämä rautamiehet eivät ole aivan lyömättömiä.
Ehkä jossain vaiheessa isäntä pyytää saada kuulla Daavidin laulavan, onhan tämä maankuulu laulaja. Muiden yhtyessä innokkaina pyyntöön, Daavid ottaa pienen harppunsa, näppäilee muutaman soinnun kehitellessään uuden laulun ideaa. Sen tulisi liittyä jotenkin isäntään. Sen tulisi liittyä tilanteeseen mutta hurskaana miehenä Daavid haluaa liittää siihen myös ylistyksen Jumalalle heidän täpärästä pelastumisestaan.
Daavid aloittaa kuulijoille tutulla kielikuvalla paimenesta. Kielikuvassa punoutuvat yhteen mielleyhtymät kuulijoiden omasta elämäntodellisuudesta ja kuva siitä millainen Jumala on. Varhaiset käsitykset luonnonilmiöistä jumalina olivat jo ammoin korvautuneet käsityksillä jumalista noiden luonnonilmiöiden sotaisina hallitsijoina. Kuitenkin jo useamman vuosisadan ajan ihmiset Egyptistä Mesopotamiaan olivat kuvanneet sekä jumaliaan että hallitsijoinaan paimenina. Hyvän paimenen kielikuva oli tuttu kuulijoille molempien korkeakulttuurien perinteistä. Siinä oli jotain huomattavasti puhuttelevampaa kuin kuvauksissa jumalista sotapäälliköinä. Paimen oli enemmän oma suojelija kuin mahtava ruhtinas.
Ihminen Jumalan johdatuksessa on yhtä avuton kuin lammas erämaassa. Hän tarvitsee paimenen opastusta ja huolenpitoa. Kuulijat tiesivät varsin hyvin, että itämaisen käsityksen mukaan sheikillä oli velvollisuus ruokkia, vaatettaa ja suojella heimonsa jäseniä. Kyse oli kunniasta – sheikille ei oltu annettu valtaa vain vallan itsensä takia vaan siksi, että sitä käytettäisiin heimon hyväksi. Kun Jumala oli heimon varsinainen päämies, itämainen ihminen katsoi, että myös Hänellä oli tämä velvollisuus.
Tämä huolenpidon velvollisuus näkyi sekä Mesopotamian että Egyptin yhteiskuntarakenteissa, joista 1000-luvulla ilmaantunut Israel ne peri. Kaikissa näissä kulttuureissa uskonnolliset organisaatiot oivat vastuussa ihmisten hyvinvoinnista. Jo muinaisessa Sumerissa n. 3000 eKr. ns. kuituvallankumouksen aikaan siirryttäessä pellavakuidusta villakuituun, olivat temppelit työllistäneet maalta kaupunkeihin tulvivan maaseudun liikaväestön. Sen jälkeen koko Orientin alueella temppelit olivat vastanneet ihmisten hyvinvoinnista.
Mutta palataanpa Daavidiin. Hän punoo taitavasti tähän paimenen kielikuvaan myös oman pakonsa pimeiden vuorisokkeloiden läpi. Yön pimeässäkin Herra johti omiaan. Samoin hän punoo lauluunsa tarkkailemaan jääneet viholliset, jotka katsovat voimattomina pakolaisten juhlimista silmiensä edessä.
Sheikille osoitetaan asianmukaista kiitosta pakolaisten saamasta suojeluksesta ja kestityksestä. Kuitenkin laululla on myös toinen taso, jonka kuulijat toki ymmärtävät. Kyse ei ole vain sheikin kiittämisestä vaan myös Jumalan ylistämisestä. Sheikki on lopultakin vain Jumalansa edustaja, Herran palvelija hänkin.
Samalla tavoin kuin sheikin vieraanvaraisuus on ylenpalttista, ympäröi Jumalan hyvyys ja rakkaus jokaisen laulun kuulijan. Heimo ei lopultakaan ole sheikin heimo vaan Jumalan oma kansa. Itämaisissa kielissä usein talo, huone, heimo ja kansa ilmaistaan samalla sanalla.
Syntyikö paimenpsalmi näin? Sitä emme tiedä. Tiedämme kuitenkin sen, että Palestiina oli vilkas karavaaniteiden risteysalue, jossa kulttuurit sekoittuivat toisiinsa. Erilaiset pohdinnat Jumalan olemuksesta olivat tuttuja sekä idästä että etelästä. Israelin usko ei syntynyt tyhjiössä kuten Aabraham-kertomukset osoittavat vaan kahden vanhan korkeakulttuurin välissä.
Tällä alueella pohdittiin paljon Jumalan olemusta ja eräässä mielessä Israelin Jumala-kuva kehittyi samalla tavalla kuin lapsen Jumala-kuva kypsyy hänen kasvaessaan. Mooseksenkirjojen kuvat Jahvesta Aabrahamin heimojumalana tai Siinain vuorijumalana väistyvät myöhemmin Jesajan julistaman ’koko maailman luoja ja valtias’ -kuvauksen tieltä. Kuitenkin meidän tulee muistaa, että Jumala on, kuten vanha kristinoppi opetti, salattu Jumala, jonka olemusta ihminen ei ymmärrä. Siksi puhumme kielikuvin ja vertauksin.
Vaikka meillä ehkä on erilaisia mielikuvia Jumalasta kuin aiemmilla sukupolvilla, voimme kuitenkin yhtyä siihen samaan tunnustukseen, jolla kirkko on vanhastaan tunnustanut uskonsa Herraansa ja Mestariinsa. Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,…