(Vapautuksen messu Kallion kirkossa)
Kristinusko on typistynyt siihen, että on uskottava Jeesukseen nyt, jotta saa synnit anteeksi ja pääsee myöhemmin taivaaseen. On aivan sama, mitkä ovat ihmisen polttavimmat kysymykset. Vastaus on joka kerta sama. Eikö ihmisiä kuitenkin vaivaa oman syntisyyden sijaan merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne, eksyksissä ja hukassa oleminen?
Luterilaisuus syntyi piinaavan kuoleman-, helvetin- ja kiirastulen pelon keskelle. Ihmistä vahti polttavakatseinen Jumala, jonka oikeudenmukaisuus, vanhurskaus, vaati ihmisen rankaisemista. Pelon ja kauhun riivaama Luther etsi vapautusta. Hän oli raivoisasti auktoriteetteja kyseenalaistava, luultavasti maanisdepressiivinen, eräänlainen nykyihmisen prototyyppi. Yöt ja päivät Luther tuskaili ahdistuneena ja syyllisenä, ettei voi miellyttää Jumalaa eikä hänen tekonsa kelpaa hänelle. Luther pelkäsi toden teolla joutuvansa helvettiin. Ankarassa syyllisyydessä möyriessään Luther etsi vapautusta Jumalalta. Perusongelma oli Lutherin jumalakuvassa. Miten voi saada apua Jumalalta, joka oli etäinen, ankara, vihainen, uhria vaativa taivaallinen despootti, joka vahti ihmisen jokaista tekoa ja ajatusta? Olisi ollut sama pyytää armoa maanjäristykseltä tai kuolemalta. Lutherin Jumala oli oikeudenmukainen. Se tosin tarkoitti vain ja ainoastaan sitä, että ihminen oli ansainnut Jumalan vihan ja rangaistuksen. Mitään armoa ei ollut olemassa syntiselle ihmiselle vihan Jumalan edessä.
Yksilön syyllisyyttä ja syntisyyttä korostavan kirkon kehitys alkoi kirkkoisä Augustinuksesta 300-400-luvun vaihteessa. Augustinus kamppaili syyllisyytensä ja itsensä hyväksymisen kanssa. Hänellä oli huono omatunto hurjasta elämästään. Ei siis ihme, että juuri Augustinus loi opin perisynnistä. Hän tunsi sen läpikotaisin. Augustinus painotti Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa ihmisen tottelemattomuutta, kapinaa ja uhmaa. Jumala oli luonut ihmisen täydelliseksi. Koska ihminen käytti vapauttaan väärin ja oli tottelematon, hän ansaitsi Jumalan oikeudenmukaisen rangaistuksen. Syyllinen oli varsinkin nainen, jonka kautta synti tuli maailmaan. Augustinuksen kautta synnistä tuli kristillisen kirkon teologian ydin. Syntyi syyllisyyttä korostava, seksuaalikielteinen, omassa syntisyydessään möyrivä kirkko, jossa luostareiden munkit ruoskivat hurskaina itseään.
Kirkko alkoi kääntyä sisäänpäin. Kristillisen elämän keskus oli aiemmin ollut kaste, käänteentekevä ja kertakaikkinen muutos, jonka kautta harhassa elänyt ihminen palasi oikealle tielle. Kristinuskon vakiinnutettua asemansa Euroopassa keskukseksi muodostui yhä uudelleen toistettava messu. Tämä siirtymä edisti itseään tuijottavaa, syyllisyydessä rypevää kristillisyyttä. Munkkiluostarit synnyttivät itsetutkiskelun käsikirjoja, joiden avulla munkit käänsivät sielunsa nurinniskoin, luotasivat oletettuja ja olemattomia syntejään ja ajoivat itsensä lopulta nurkkaan ahdistumaan omasta. Yksilön synnistä kehittyi hiljalleen kirkon ydinasia, vaikka kristinuskon keskushenkilö Jeesus Nasaretilainen ei siitä ollut juurikaan kiinnostunut.
Kun synnintunnustus muuttui kirkossa julkisesta yksityiseksi, oli anekauppa väistämätön seuraus tällaisesta teologisesta kehityksestä. Aneet kuuluivat luonnollisena osana kirkon elämään. Ne olivat lievennyksiä yksilön tekemiin synteihin. Niillä vapautettiin yksilö syntiin kuuluvasta maallisesta rangaistuksesta, kuten jalkapuusta. Hiljalleen aneet alkoivat koskea myös tuonpuoleisuutta. Niitä ostamalla lyhennettiin yksilön aikaa kiirastulessa ennen taivaaseen pääsyä. Lopulta aneita saattoi ostaa kuolleille sukulaisilleen ja synteihin, joita ei ollut vielä edes tehnyt, varastoon tulevaisuutta varten. Luther ei vastustanut aneita. Hän kritisoi vain niiden väärää ja halventavaa käyttöä. Niiden tuli herättää katumusta tehtyihin synteihin ja ne kuuluivat ajallisten, ei tuonpuoleisten rangaistusten sovitukseksi.
Luther oli syntikirkon kehityksen looginen tulema ja kehityksen väistämätön huippu. Tämä superahdistunut augustinolaismunkki ripittäytyi päivittäin jopa kuusi tuntia jonkin mieltänsä polttavan asian tähden. Hän kokeili kaikkia kirkon antamia lievityskeinoja jäytävään syyllisyyteensä. Jokainen synti oli löydettävä omasta mielestä, tuotava valoon, jotta voisi saada rauhan. Sielua oli koko ajan tarkkailtava, etsittävä kaikki mahdolliset piilopaikat, mihin synti voisi kätkeytyä. Oli muisteltava menneitä, punnittava omat vaikuttimet ja motiivit. Oli harhautettava itsensä, hämättävä, jotta pääsisi keittiön kautta käsiksi salattuihin synteihinsä.
Luther kävi järjestyksessä läpi seitsemää kuolemansyntiä, ei pelkästään viime aikoja koskevia vaan koko elämänsä aikana tehtyjä syntejä, jotta mitään ei vaan unohtuisi. Luther järkyttyi huomatessaan, kuinka kuuden tunnin huolellisen itsetutkiskelun ja puhdistuksen jälkeen hänen mieleensä saattoi yhtäkkiä tulla jokin menneisyyden synti. Ne eivät loppuneet koskaan. Ja vielä enemmän hän hämmentyi siitä, ettei kaikkia syntejä voi edes havaita itsestään. Luther käsitti, kuinka itsepetos oli helppoa. Ihminen kätkee syntinsä niin, ettei edes itse tiedä niistä mitään.
Sen minkä kirkkoisä Augustinus aloitti, Luther ja reformaatio vahvisti ja sinetöi: evankeliumin kaventamisen yksilön sisäisyydeksi. Luther ja reformaatio pakottivat ihmisen tuijottamaan itseään, märehtimään syyllisyyttään ja surkeuttaan. Häneltä alettiin vaatia katumusta ja synnintuntoa, jotta hän voisi saavuttaa oikean Jumalan lahjoittaman uskon. Koko kirkollinen syntiapparaatti oli kääntänyt kristityn katseen itseensä, loputtomaan introspektioon.
Augustinolaislutherilainen käsitys ihmisen täydellisestä turmeltuneisuudesta on omalta osaltaan tuottanut hyväksikäytetyn maailman. Ihminen joka ei usko olevansa rakastettava tekee maailmasta itsensä näköisen.
Millainen kirkko (ja maailma) olisikaan, jos se olisi valinnut auktoriteetikseen Augustinuksen sijaan parisataa vuotta aiemmin eläneen Ireneuksen? Kun Augustinuksen mielestä ihminen ja maailma oli luotu täydelliseksi, niin Ireneuksen mielestä Jumala oli tarkoituksella jättänyt maailman epätäydelliseksi. Luominen ei ollut kertakaikkinen tapahtuma vaan jatkuva. Ihmisen oli siihen itse osallistuttava kehittymällä henkisesti. Epätäydellisyys oli välttämätön kehityksen ehto. Ireneuksen myötä ei olisi syntynyt mitään augustinolaista syyllisyyskirkkoa, ei perisyntioppia, ei mitään synnissä rypemistä, vaan ulospäin suuntautuvaa pyrkimystä toteuttaa elämässä Jumalan kuvan kaltaisuutta, joka on lopullisesti tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa. Me voisimme uskoa että olemme Jumalan kuvia, pohjimmiltaan hyviä ja rakastettavia, emme syntisiä ja läpeensä turmeltuneita, kirottuja.
Ero olisi ollut siis valtaisa. Lännen kristityt eivät olisi kokoontuneet joka sunnuntai satojen vuosien ajan kirkkoon aloittamaan messua synnintunnustuksella. Syyllisyydestä ja synnistä ei puhuttaisi juuri lainkaan. Se olisi sivuroolissa. Oman navan kaivelun sijaan kirkko olisi voinut keskittyä maailman rakentamiseen, rakkauden sanoman levittämiseen ja julistamaan, että Jumalassa ei ole mitään tuomiota, vain puhdasta rakkautta, että me olemme hänen kuviaan. Ireneuksen kirkossa Jumala ei ajaisi ihmistä ulos paratiisista, koska paratiisia ei olisi koskaan ollutkaan. Olisi kylläkin lupaus paratiisista, elämästä Jumalan läsnäolossa ja yhteydessä häneen.
Jos syntiinlankeemus tapahtui, se tapahtui luomisen hetkessä, eikä vika siten olisi luodussa vaan luojassa. Jos paratiisi on ollut, niin se oli ennen luomista, silloin kun ihminen oli vielä luomattomana Jumalassa, hänen ajatuksissaan. Synti tuli maailmaan taideteoksessa nimeltään ihminen, kun taiteilijan teos alkoi elää omaa elämäänsä irrallaan tekijästään. Tämä ero on synti. Sen seurauksena koituu väistämätön häpeä. Luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksessa on siis kyse minuuden syntymisestä ja siihen väistämättä liittyvästä häpeästä. Ireneuksen mukaan syntiinlankeemus ei ollut tottelemattomuutta, vaan lapsen halua kasvaa aikuiseksi ja irrottautumista vanhemmistaan.
Ei siis ollenkaan pitäisi puhua lankeemuksesta, vaan ihmisen kasvamisesta lapsesta aikuiseksi moraalisia valintoja tekemällä. Erillisyyden kokemisen hetkessä lapsi maistaa hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää, jonka seurauksena hänen silmänsä avautuvat ja hänestä tulee Jumalan kaltainen. Hän näkee nyt niin kuin Jumala, sen mitä on olla luotu olento. Hän näkee oman osansa, kaikessa yksinäisyydessään ja erillisyydessään.
Jumala ei työntänyt ihmistä Eedenistä vaan ihminen itse, koska hän ei uskonut olevansa rakastettu. Ihminen pakeni paratiisin mahdollisuutta, koska hän olisi tullut nähdyksi. Jumala kysyi Aadamilta paratiisissa: ”Missä sinä olet?” Kysymys ei ole syyttävä, vaan ihmistä etsivän Jumalan rakastava kysymys. Jumala huutaa itseään, rakkautta ja hyväksyntää pakenevan ihmisen perään. Syyllisyyden sijaan kirkossa pitäisi siis puhua häpeästä. Koko lännen kirkon, katolisen ja luterilaisen kirkon synnintunnustus-instituutio vieraannuttaa ihmistä. Se estää meitä kohtaamasta todellista ongelmaamme, häpeämme kohtaamista ja siten hyväksytyksi tulemista, syvintä kaipaustamme. Syyllisyyskirkko pysähtyy pintaan. Siitä on tullut evankeliumin este. Se pakottaa meidät kantamaan raskasta iestä, kuormaa kuorman päälle ja estää meitä pääsemästä Jumalan valtakuntaan.
– – –
(Teksti pohjautuu Kai Sadinmaan kirjaan Ilmestyskirja, Into-kustannus, 2017)