”Uskon vastakohta ei ole epäilys vaan näkeminen.” Näin on muuan kristitty ajattelija muotoillut kokemuksen armosta. Se jolla on totuus hallussa, ei näet enää etsi eikä kysele. Päivän evankeliumi luo valoa tämän asiakokonaisuuden syvempään ymmärtämiseen. Fariseukset sanovat itsetietoisesti: ”Me tiedämme, että tämä mies on syntinen”, ”Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” Tietäminen tässä merkityksessä ei merkitsekään todellista tietämistä vaan oman näkemyksen, teorian lukitsemista ainoaksi totuudeksi, niin että suljetaan visusti sydän kaikelta, mikä ei omaan ajatusrakennelmaan sovi. Vedotaan perinteeseen, mutta kyseessä ei ole elävästä perinteestä kiinni pitäminen, sillä tämä uskon malli on irronnut ytimestä, jonka mukaan tieto ja rakkaus kuuluvat yhteen. Todellinen tieto kohdistuu Jumalan rakkauteen. Se on laupeudesta elämistä, armon varassa olemista ja toimimista.
Toisin kuin fariseukset, sokeudestaan parantunut mies on huomattavasti varovaisempi. Olennaisempaa kuin silmien fyysinen paraneminen on hänen avoimuutensa, rakkauden kosketuksen synnyttymä havahtuminen Jumalan valtakunnan läsnäoloon Jeesuksen persoonassa, toiminnassa ja julistuksessa. Mies on huomattavasti nöyrempi kuin fariseukset. Hän sanoo aluksi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” Sydämistyneenä fariseusten vihamieliseen ja halveksivaan asenteeseen hän sitten jatkaa eteenpäin pohdintojaan ja saman juutalaisen perinteen pohjalta tuo esiin elävän perinteen ja opin, sen maaperän, josta fariseukset olivat omine tulkintoineen irrottautuneet ja joka näin ollen oli menettänyt elinvoimansa ja kykynsä välittää asian ydin: Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan.
Mies tuo esiin sen, minkä fariseuksetkin ehkä sisimmässään aavistivat oikeaksi ja todeksi: ”Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. … Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Vastauksena tähän fariseukset kiivaasti syyttelevät parantunutta syntiseksi syntymästään asti – hänhän oli syntyessään ollut sokea ja se taas yleensä tulkittiin rangaistukseksi synnistä. Ajateltiin siis mekaanisesti kuin vanhassa newtonilaisessa fysiikassa: tietty voima ja syy aiheuttaa tietyn vaikutuksen samalla vääjäämättömyydellä kuin omena putoaa puusta vetovoiman vaikutuksesta – ennemmin tai myöhemmin. Samaa päättelyperiaatetta noudattaen henkilö, joka näyttää poikkeavan normaalista, terveestä, kunniallisesta kansalaisesta, on muita huonompi. Hän on syntinen, ei Jumalaa pelkäävä kuten me.
Pääpiirteissään sama ilmiö tulee näkyviin luonnossa, kun haavoittunut eläin, joka ei enää kykene hankkimaan ravintoa, jätetään oman onnensa nojaan kuolemaan tai kun koulun pihalla tai työyhteisössä joku otetaan kiusauksen kohteeksi. Uuden ajan luonnontieteen isiin kuulunut Francis Bacon tiivisti ohjelmallisesti tavoitteensa kuuluihin sanoihin: ”Tieto on valtaa.” Kun selvitetään jonkin luonnossa esiintyvän ilmiön toimintaperiaate, on ikään kuin päästy sen herraksi: voidaan ottaa etäisyyttä ja keksiä, miten tätä säännönmukaisuutta voidaan käyttää hyväksi ja miten sen mahdollisista kielteisistä vaikutuksista päästään eroon. Niinpä on havaittu, että vaikkapa lääketieteessä ajateltiin ainakin jossakin vaiheessa vähän yksioikoisesti, että sopiva kemiallinen troppi tepsii vaivaan kuin vaivaan. Oikeastaan ei juuri mikään inhimillisen kulttuurin lohko ole välttynyt tältä ajattelutavalta, jolla on toki etunsa. Tekniikka on ollut myös siunaukseksi, mutta kun rehdistä rengistä tulee säälimätön isäntä, silloin ei merrassa ole ravitseva saalis vaan joku muu.
Tieto on uskon vastakohta silloin, kun siihen liittyy halu olla kuin Jumala, kapina Jumalaa vastaan. Sehän se synnin olemus on: sydämen luopuminen Jumalasta, lahjoittavasta rakkaudesta. Ihminen haluaa tavalla tai toisella olla oma Herransa isolla H:lla. Tässä on myös epäuskon ydin: se epäilee ovatko Jumalan käskyt, elämän oma laki, todella hyväksi minulle. Nykypäivän mallissa, jossa haalitaan joka puolelta äkkiä kaikki itselle, ajatellaan, että jos ei hamua koko ajan uutta, menettää pelin. Kyseessä on yhä alastomammin se niin kutsuttu viidakon laki siitä, että vain taitavin ja voimakkain saalistaja jää henkiin. Usko sen sijaan näkee Jumalan kaiken hyvän antajana, joka pitää meistä huolen elämämme jokaisena päivänä – myös silloin kun hän kätkee kasvonsa ja antaa huolta ja murhetta. Jumala antaa meille jokapäiväisen elämämme tarpeet, pelastuksen lahjan, autuuden yksin armosta Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa henkilöityneen rakkaudenuhrin tähden.
Niinpä päivän evankeliumin mieskin oli vasta puolimatkassa tajutessaan vastoin arvovaltaisen uskonnollisen puolueen kannanottoa, että hän oli saanut kokea elämässään pyyteetöntä ja uudistavaa rakkautta ja armoa. Kukaan ei voinut ottaa häneltä tätä kokemusta pois. Kyseessä ei ollut mikään keinotekoinen hurmiotila vaan Jumalan maailman näkeminen hänen persoonallisen rakkautensa heijastumana, joka koskettaa jokaista meitä. Hän etsii meitä kärsivällisesti yhteyteensä. Jeesus piti tästä yksinkertaisesti Luojaansa luottavasta miehestä huolta ja etsi hänet yhä syvemmin yhteyteensä kysyessään pois ajetulta ja hylätyltä: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?”. Hyväntekijä, jonka toiminnassa sanat ja teot olivat yhtä eli laupeuden ja armon ilmauksia, sai hänet vakuuttuneeksi ja suostutteli kysyjän paikalle: ”Herra, kuka hän on?”, ”Sano, jotta voisin uskoa.”
Jeesus sanoo: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” Mies vastaa: ”Minä uskon, Herra” ja ”lankesi maahan hänen eteensä.” Mitä tämä kertoo meidän yhteisen ja jokaiselle samalla yksilöllisen uskomme perusteista?
Ensinnäkin me voimme aavistaa jo luotuisuutemme perusteella, että Jumala odottaa meiltä rakkautta itseään ja lähimmäistä kohtaan, hänen lahjojensa käyttöä oikein. Siksi tuo mies saattoi sanoa: ”Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti.” Mutta kuka tähän pystyy? Sana ei tule lihaksi eli toteudu käytännössä. Sen tietää jokainen jo luonnostaan, jos yhtään pystyy olemaan rehellinen elämää ja itseään arvioidessaan. Jokaisella on heikkoutensa, senkin tiedämme. Kuka sitten voi Jumalaa lähestyä? Kertomus tarjoaa meille hyvän sanan: Sellainen, joka on saanut omalla kohdallaan huomata, että omat voimat eivät kanna ja riitä. Tarvitaan hyvällä tavalla sokeaa luottamusta: luottamusta rakastavaan Jumalaan, vaikka ei näe.
Omin silmin näkeminen ja uskottavasti todisteleminen ei tähän vielä riitä. Tuo parantunut mieskään ei vielä täysin tiennyt, kuka hänelle oli hyvää tehnyt. Hän tulkitsi sanomaa juutalaisuuden parhaiden perinteiden mukaan. Itse asiassa arvonimi ”Ihmisen Poika” ei suinkaan viittaa vain satunnaiseen ihmiskunnan edustajaan vaan Danielin kirjassa kuvattuun lopunajalliseen tuomarihahmoon. Jeesus kysyi siis, uskotko lopunajalliseen tuomariin ja mies hyvillä mielin uskoi. Virrentekijä on tämän luottamuksen Vapahtajaan ilmaissut näin: ”Silmiisi katson Jeesus. Jos tuomionkin kuulisin, niin katson hyljättynäkin silmiisi helliin, Jeesus.” Evankeliumi piirtää näin ollen silmiemme eteen kuvan uskosta, joka uskoo näkemättä ja näkee uskoessaan. Armon kosketus tekee näkeväksi tänäänkin. Kristus alkaa ja vie päätökseen työnsä meissä keskeneräisissä sanan ja sakramenttien kautta.
Uskonpuhdistaja Martti Luther lausuu, että Jumala on kätkenyt ja peittänyt kirkon pyhyyden heikkouksin, synnein ja harhoin, erilaisin ristein ja pahennuksin. Siksi ihmisen luonnollinen tietokyky ei koskaan voi nähdä, mitä Jumala tekee kirkossa. Siksi uskontunnustuksessa ei voida vaihtaa kohdan ”minä uskon pyhän kirkon” tilalle ”minä näen sen”. Tällöin näet pyhyyden lähdettä etsittäisiin ihmisistä eikä pyhyyden lähteestä, Kristuksesta. Pyhyys merkitsee sitä, että keskellä lihan ja Hengen taistelua aina uudelleen käännytään Hengen itsensä antamin voimin ja anteeksiantamusta anoen ihmisen ulkopuolella olevaan todellisuuteen, joka tekee ihmisen pyhäksi – kohti Kristusta. Hän on pyhyyden objektiivinen ja henkilökohtainen perusta.