”Kyllä Siperia opettaa!” Näitä sanoja toisteltiin reilut kymmenen vuotta sitten useinkin, kun puhuttiin tarvittavista toimenpiteistä Suomen nostamiseksi syvimmän laman pohjalta. Sananparsi tai sen sisältämä ajatus ei sinänsä ole mikään uusi, mutta se osoitti monen muun iskevän sanonnan tavoin tuoreutensa tiukan paikan tullen. Hätä opettaa keksimään keinoja ja pakko laittaa liikettä niveliin. Hätä ei lue lakia vaan johtaa ehkä hyvinkin epäsovinnaisiin ratkaisuihin, kun oljenkorteen tartutaan hukkumisen estämiseksi.
Päivän evankeliumissa on myös kyse hätätapauksesta, joka näyttää edellyttävän nopeita toimenpiteitä nyt kun auttaja kerran on paikalla. Profeetasta oli tullut huomattu myös kotipaikkakunnallaan. Halvaantunut saattoi olla vastikään halvaantunut; ehkä kohtaus uhkasi lamauttaa elintoiminnot kokonaan, jos ei toimita ripeästi, tai muuten vain haluttiin varmistaa, ettei tilaisuus karkaa käsistä. Yksin ei liikkumaan kykenemätön päässyt kulkemaan, mutta onneksi oli tukena auttavia käsiä ja jalkoja ja ihmisiä, jotka eivät lannistuneet pienten esteiden edessä. Kattokin purettiin, jotta potilas saataisiin perille parantajan jalkojen juureen.
Apua ei haettu päämäärättömästi säntäilleen vaan aivan tietystä osoittesta: elämämme antajalta ja ylläpitäjältä, joka ihmiseksi syntyneenä eli ja toimi keskuudessamme meidän kaikkien parhaaksi. Miehet olivat yhteisesti vakuuttuneet siitä, että Jumala oli läsnä tämän miehen sanoissa ja teoissa. Kyse ei ollut heidän ansioistaan vaan siitä, että miehet psalminkirjoittajan tavoin huusivat Herralle hätäänsä hädän päivänä. Rukous jalostui toiminnaksi ja pyrkimykseksi päästä lähemmäksi Jumalaa Nasaretin miehen kautta, joka julisti Jumalan valtakunnan tulleen lähelle.
Jeesus paransi nuorukaisen, mutta asian ydin ei ollut ulkonaisessa parantumisessa vaan niissä sanoissa, jotka Vapahtajamme lausui ensin: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.” Lainopettajat pahentuivat näihin sanoihin, jotka tämä mies sanoi ottaen itselleen Jumalan valtuudet. Juutalaiseen jumalakuvaanhan kuului Jumalan tuonpuoleisuuden ja majesteettisuuden korostaminen. Vältettiin jopa hänen nimensä lausumista suoraan. Kuolevainen ei hänen kirkkauttaan kestä. Pojassaan Kaikkivaltias kuitenkin osoitti, että suurinta majesteettisuutta on palvella niitä, jotka ovat suuressa hädässä ja itsessään kyvyttömiä itseään auttamaan. Jeesus väläytti näille inhimillisyydessään sokeille opettajille myös kunniataan ja valtaansa sanoessaan:
”Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi…” hän sanoi halvaantuneelle: ”’Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.’ Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden.”
Kyse oli Jumalan voiman ja vallan näyttämisestä, vaikka pääasia olikin syntien anteeksiantaminen eli katoamaton uusi elämä, joka säilyy kaiken katoavaisen kadotessa ja ruumiin rapistuessa.
Keskeinen pahennuksen aihe oli se, että inhimillinen ihminen puhuu jotakin jumalallista. Se ei sopinut itsetietoisten opettajien pirtaan. Tässä jännitekentässä meidän kuitenkin pitää elää tänäkin päivänä. Uskomme Pojassaan ihmiseksi tulleeseen Jumalaan ja samalla itsekin olemme ja säilymme vain ihmisinä. Usko ei ole aina kirkkaasti valaiseva lamppu tai oma elämämme suolana ja valona maailman ihmisille. Jos kerran Jeesus sai kuulla pilkallisia huomautuksia, ei ole kumma, että niiltä eivät ole säästyneet myöskään hänen seuraajansa. Kirkon syyksi on ollut helppo laittaa kaikenlaista ja leimata kristittyjä tekopyhiksi, kun elämässä ei aina kaikki ole sujunut mallikkaasti.
Luterilaisuudessa on aina korostettu sitä, että kirkko on armahdettujen syntisten yhteisö, jonka pyhyys on sen Herrassa, Kristuksessa ruumiin päänä. Hyvät teot kasvavat hänen läsnäolostaan meissä tuulahduksena taivaasta. Käskyjen suuntainen elämänasenne ja hyvät pyrkimykset kuuluvat kristittynä elämiseen, mutta siihen kuuluu vääjäämättä myös inhimillinen todellisuus yhtä särkyneenä kuin elämä itse aina syntiinlankeemuksesta asti. Uskomme ytimessä on kärsimys syntien tähden. Tämä kärsimys ei kuitenkaan ole lohdutonta siinä mielessä, että se olisi viimeinen sana. Ominta ja päällimmäisintä on toivon näköala, joka meitä kantaa yksilönä, seurakuntana ja kirkkona. Meille on annettu syntien anteeksiantamuksen sana ja lupaus siitä, että Kristus tänäkin päivänä käyttää valtaansa antaa syntejä anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä vilpittömästi pyytää. Ihmiseksi tullut Jumala, Ihmisen Poika jatkaa toimintaansa palvelijoidensa kautta sanassaan ja pyhällä ehtoollisella.
Meihin kristittyihin ja kirkon inhimilliseen puoleen on ajoittain helppo loukkaantua ja syytähän itse kunkin onkin katsoa peiliin, jos ja kun parannuksen teolle on oikeaa aihetta. Elämme armosta päivästä päivään. Myös Raamattua ja sitä myöten kirkon uskon totuuksia vastaan esiintyy yhä uudestaan niitä samoja hyökkäyksiä, joita on nähty jo kirkon alkuajoista asti. Yksi viime aikojen näkyvimmistä haasteista on esitetty Dan Brown -nimisen kirjailijan romaanissa Da Vinci -koodi. Brown esittää kirjassaan lukuisia kirkon historiasta tunnettuja väitteitä virallista opetusta vastaan. Hän on sitä mieltä, että Raamattuun valittuja kirjoja olisi sensuroitu sillä tavoin, että Jeesuksen inhimillistä puolta olisi karsittu pois. Brown itse on kallellaan ns. gnostilaisiin kirjoituksiin. Asia onkin juuri päinvastoin kuin kirjailija esittää. Juuri gnostilaiset näet opettivat Jeesuksen tulleen ihmiseksi vain näennäisesti. Kirkon opille sen sijaan on luovuttamatonta, että Jeesus Kristus oli ja on samanaikaisesti tosi Jumala ja täysi ihminen.
Vanhan testamentin selitysopin professori Timo Veijola luonnehti Brownin esittämää teesiä, jonka mukaan kirkon isät olisivat sensuroineet valtapoliittisella päätöksellä Raamattua vanhaksi harhaksi. Uusin tutkimuskin näet tukee käsitystä, jonka mukaan Raamatun ohjeellisten kirjojen kokoelma on syntynyt jo varsin varhain uskonyhteisön uskontajun pohjalta – siis Pyhän Hengen johdatuksesta. Keskeinen ero Raamatun ja sen ulkopuolelle jääneiden tekstien välillä on se, että Jeesuksen sovituskuoleman teema on Uuden testamentin kaikissa teksteissä keskeinen, kun taas ulkopuolelle jääneissä kirjoituksissa sovituksella ei ole sitä arvoa, mikä sillä kristilliselle seurakunnalle on ollut alusta asti.
Me joudumme elämään sen todellisuuden kanssa, että usko tuo meihin Kristuksen läsnäolevaksi Välittäjäksi maailman ja Jumalan välille, muuta maailmassa olevaa ahdistusta se ei täysin poista. Kirkkolaivassa on Nooan arkin tapaan niin puhtaita kuin epäpuhtaita elämiä, monenlaisia ihmisiä, joiden kanssa tulisi opetella elämään saman armon varassa. Erilaisuutta ja monimuotoisuutta tarvitaan paitsi luonnossa myös kirkossa ja ihmiskunnassa. Luoja on näin hyväksi nähnyt ja ohjannut meidät yhdessä tätä elämää elämään. Hän ei soisi kenenkään hukkaan joutuvan. Kaikille elämäänsä uutta voimaa ja parannusta tarvitseville hän vakuuttaa tänäänkin: ”Sinun syntisi annetaan anteeksi.”