20. sunnuntai helluntaista, 1. Moos. 15: 1–6, Hans-Christian Daniel

Abraham oli toivoton. Kaksi kerta näin lyhyessä kohdassa toivottomuus saa peräti kaksi lausetta: ei ole tulevaisuutta, kun ei ole jälkeläistä. Silloin tapahtui kaksi asiaa: Ensiksi Jumalan Sana tuli. Tuon varhaisen Mooseksen ensimmäisen kirjan eli Genesiksen puitteissa aloitus ”tuli Abramille … tämä Herran sana” (1. Moos. 15:1) enteilee myöhempiä profeettojen tilanteita ja käsityksiä. Sana tapahtuu, se sattuu, se puhuttelee, sana tulee. Samaa korostetaan tämän lyhyen tekstin keskellä Abrahamin tuplavalituksen jälkeen: ”Mutta hänelle tuli tämä Herran sana” (1. Moos. 15:4). Se sana tulee niin aktiiviseksi, että sanotaan: ”Ja Herra vei hänet ulos ja sanoi: Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä” (1. Moos. 15:5). Sana on siis toimiva sana. Se luo ja antaa sen, mitä se sanoo. Toinen asia, joka tapahtui, on se, että Herra vei Abrahamin pimeyteen. Tuntuu siltä, että Herra riistää viimeisenkin valonsäteen. Kun Herra vie pimeyteen, hän tuo näkyväksi pienen valon, jota päivänvalossa ei voida havaita. Herran toivon tie kulkee valosta pimeyteen, ihmisen omasta tilasta Jumalan luomaan tilaan, ihmisen omista, huterista ja pelollisista tulevaisuuden toiveista ja epätoivon möröistä siihen tulevaisuuteen ja toivoon, joka on kokonaan Herran ja Sanan varassa.
Meiltä Herra Jumala on riistänyt nuoruuden voimat ja on vienyt vanhuuden heikkouteen, on riistänyt työkyvyn ja on vienyt toimettomuuteen ja itse tehtyyn kiireeseen, on riistänyt terveyden ja vienyt sairauden pimentoon, on riistänyt vapauden ja on vienyt orjuuteen lääkkeistä ja vanhuuden pieneen kamariin.
Vanhuksella on kuitenkin toivo, koska sillä on maailman ja kuoleman voittanut Herra. Vanhuksen toivo ei ankkuroidu menneisiin, vaan siihen, että rukoillaan ”tulkoon sinun valtakuntasi”. Meidät viedään tänään pimeyteen. Itse evankeliumit vievät meidät suorastaan toivon puutteeseen, sillä substantiivi toivo (ἐλπίς) puuttuu tyystin kaikista evankeliumeista: miksi? — No, kun se toivo ei ole ihmisen unelmissa eikä toiveissa, ei päiväunissa eikä haaveissa, vaan kristillinen toivo on syntynyt seimen toivottomuuteen, tallin pimeyteen, maailman kodittomuuteen ja vainoon, se on kuollut ristillä ja noussut kuolleista kolmantena päivänä, ja se toivo lupaa, että olen teidän kanssanne kaikki päivät, ja se on tuleva takaisin ja noutava meidät sinne, missä hän itse on.
Herra vie pimeyteensä, murhehuoneeseen ja käskee laskemaan tähtiä. Ne ovat niitä tähtiä, jotka elämästämme jää vaikuttamaan, ja ne toivon tähdet, jotka edesmenneessä seurakunnassa kiittävät Karitsan häissä.
Tämän päivän tekstimme päättyy siihen suureen lausumaan, josta kristikunnan ydin kiteytyy: ”Abram uskoi Herran lupauk¬seen, ja Herra katsoi hänet vanhurs¬kaaksi” (1. Moos. 15:6). Missä tuo Abrahamin usko näkyy ja tuntuu? — Oikeastaan ei missään muussa kuin, että tuplasti esitetty marina loppuu, toivottomuus lakkaa pimeän tähtitaivaan alla tähtien valossa. Usko riittää, ilman tekoja. Ja se usko synnyttää toivoa, oikeaa toivoa, joka ei ankkuroidu petollisiin ja häilyväisiin onnen kantamoisiin, vaan siihen lujaan lupaukseen, että Herra kantaa minua vielä vanhaksi ja harmaaksi tultuani (Jes. 46:34). Siitä uskosta sanotaan vain, että ”Herra katsoi”. Uskolle riittää, että Herra katsoo sen. Sinä tulet vanhurskaaksi uskosta, joka näkyy vain Jumalalle, mutta maailma havaitsee sen vaikutukset toivossa ja rakkaudessa. Siinä on sen toivo, jossa Herran kasvot kirkastuvat pimeydessä. Aamen.