20. sunnuntai helluntaista, Joh. 7: 40-52, Hans-Christian Daniel

Kuule, Herra, minä uskon,
auta epäuskoista.
Näen niin kuin aamuruskon
ennen päivän koittoa.
Uuden päivän ensi säteen
kohta lohdukseni saan.
Tartu, Jeesus, heikon käteen,
älä hylkää milloinkaan. (Siionin virsi 102:3)
Hiljattain hain lapsenlapseni hoidosta. Petteri leikki siellä toisen pojan kanssa. Tullessani Petteri tuli heti viereeni, sillä oli koko päivän jo jännitetty tarhassa, että tänään Petterin vaari tulee hakemaan. Se toinen poika, Aleksi, katseli minua tuimasti kysellen: Kuka sä oot? Vastasin, että olen Petterin vaari. Siihen Aleksi: Sä oot ihan roiston näköinen! Niinpä, vastasin, että minulla on pitkä ja rosoinen ruma parta ja tällainen ruskea hattu. Näin ehkä kuvakirjoissasi on kuvitettu roisto. Lisäksi ryöstän sinulta nyt leikkikaverin, kun vien Petterin. Siihen Aleksi: Sä olet roisto! Vastasin suorasukaiselle sanasepolle, että olet ihan oikeassa. Pienen keskustelumme aikana Petteri oli hakeutunut ihan lähelleni ja ottanut kädestäni kiinni. Hän ei sanonut mitään, mutta hän lapsen ruumiinkielellä antoi minulle sydämensä puhetta, joka viesti, että sanokoot toiset mitä tahansa: sä olet vaarini, luotan sinuun, koska rakastan sinua, ja elän siinä kokemuksessa, että sinä rakastat minua. Päiväkodin opettaja tuli Aleksin viereen kertoen, ettei Petterin vaari ole roisto, vaan työssä kirkossa. Mitä tehdään kirkossa? Aleksi vastasi, että siellä lauletaan, mutta sä olet kuitenkin roisto! Taisin jäädä kiinni. Vilkutettiin Aleksille, kiitettiin hyvää opettajaa ja lähdettiin kotiin leikkimään.
Tämän päivän evankeliumissa kohtaamme toisaalta kokemattomuutta, toisaalta linnoittautuneisuutta siihen, mitä silloisen käsityksen mukaan sai olla mahdollinen ja toisaalta kokemusta.
Kerropa sokealle, minkä näköinen valo on. Kun kokemus puuttuu, on kaikki teoria harmaa. Kun vain linnoittaudun siihen, miten todellisuus saisi olla, menetän sen kauniin, monipuolisen ja joskus satuttavan todellisuuden, jota elämä tarjoaa.
”Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä” kehotti kesällä uskontokuntiin kuulumattomien ihmisten etujärjestöjen Suomen humanisti- ja Vapaa-ajattelijain liittojen mainoskampanja helsinkiläisten bussien ja raitiovaunu-jen kyljissä. Turussa ja Tampereella mainosten viesti kuului ”Iloitse elämästäsi kuin se olisi ainoasi, koska se on”. Englannista alkaneen uskonnottomien kampanja on levinnyt mm. Espanjaan, Italiaan, Kanadaan, Saksaan ja nyt myös Suomeen, kertoivat hankkeen puuhamiehet. — Se ei siis ollut kovin oma-peräinen kampanja. Taitaa aikamme kaikissa uskonnoissa ha-vaittavissa olevan uskonnollisen fundamentalismin puitteissa myös ateismi nostaa päätään eräänlaisena fundamentalismina. Viime kädessä uskonnollinen ja ateistinen fundamentalismi kohtaavat toisensa aikamme hedonistisessa perusvirtauksessa, joka tavoittelee hyvää oloa, korkeaa tunnelmaa, elämyksiä ja arkista elämää ylittäviä vahvoja minä-kokemuksia eli kiksejä. Mistä muuten johtuu, että kyseisten hyvin vähälukuisten liitto-jen jäsenet ovat maksaneet maltaita taannoisesta mainoskam-panjasta, ja joku mainostoimisto, liikelaitos ja bussifirma ansaitsi niillä.
Kyllä se totta on, tämä maallinen elämä on ainutkertaista. Kristuskin käskee olla murehtimatta liikoja kiitollisuudessa Luojalle, elämän antajalle. Siinä suhteessa kyseinen mainoskampanja nousi hyvinkin eurooppalaisesta maaperästä, joka on kristillisen arvomaailman muovaama. Mutta onko Jumalan olemassaolo ja usko häneen murheen aiheuttaja ja este sille, että voisi nauttia elämästä? Tietenkin me kristityt usein olemme maailman kieltäjiä ja happamia aikalaisia, totta sekin on. Meistä usein heijastuu ikään kuin uskoisimme Jumalan olevan kovin negatiivinen.
Kyseisellä mainoskampanjalla povattiin: ”Jumalaa tuskin on olemassa”. Tämän lauseen subjekti ja predikaatti ovat: ”Jumala on”. Minä elän, ja elämäni kestää syntymästäni hautaan. Ennen syntymäni olen pelkkänä toivona ja vain pullistuva odotus. Kuolemani jälkeen olen pelkkä muisto, menneisyys ja Raamatun mukaan (Ps. 103: 15-16): ”Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.” Minä olen ohimenevä tekijä, mutta Jumala on. Hänen pyhä nimensä on Jahve, Raamatun mukaan (2. Moos. 3: 14) hänen nimensä heprean kielessä merkitsee: ”Minä olen se joka olen.”* Hän sa-noi vielä: ”Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: ’Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.'” Alaviitteessä Raamattumme selostaa: «*”Minä-joka-olen” (hepreaksi ehje ašer eh¬je) viittaa Juma¬lan nimeen Jahve. ehje merkitsee ’minä olen’, jahve ’hän on’. Jahve-nimen asemesta käytetään käännöksissä perin¬näisesti sanaa ’Herra’.«
Kyseinen mainos liittää olemista osoittavaan pääverbiin sanan ”tuskin”. Totta sekin: ”Tuskin”. — Kuulit aivan oikein, että tämä rovasti todistaa, että Jumala ”tuskin” on. Kuuntele vielä hetki. — Mikä sana ’tuskin’ on suomen vivahteikkaassa ja il-maisurikkaassa kielessä? Sehän on monikollinen instruktiivi sanasta ’tuska’. Jumalan olemassaolo ei toteudu eli aktualisoidu tässä maailmassa jumaluuden loiston voittokulussa, vaan pi-meydessä, tuskissa, ahdistuksissa, vastoinkäymisinä. Uskossa saamme nähdä Jumalaa tässä maailmassa vain Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä. Siksi meillä on täällä Tikkurilan kirkossa risti, koska tuskien mies on se kivulias ja vastenmielinen, ro-soinen Jumalan todellisuus, jota ei kärsitä katsoa. Risti voi oikeastaan vain olla ruma ja rikki lyöty, niin kuin tämä ukiltani perimäni krusifiksi, joka hajosi, kun sen liimaus petti kertoessani koululaisille ristin miehestä. Jesaja 53 toteaa Jumalan pal-velijasta: ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Hal-veksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairau-temme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. … hänet lyötiin hengiltä kansansa rikkomusten tähden … Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta hän antoi itsensä sovitusuhriksi.” Tässä mie-lessä kyseinen mainoskampanjan päälause on täysin oikea: Jumalan olemassaolo on havaittavissa vain tuskin. Se tekee kipeää, ja kivuissa valitamme Jumalan poissaoloa, huudamme hänen puoleensa. Vain elämän murheen huoneessa, elämän tuskin, uskomme luottaa pimeässä läsnä olevaan salattuun valoon.
Totta kai tiedän minä niin kuin kyseisen mainoskampanjan keksijätkin, että tuska-sanan monikollinen instruktiivi on jäh-mettynyt adverbiksi, joka esiintyy vain muodoltaan myönteisis-sä yhteyksissä. ’Tuskin’ merkitsee, että joku asia tai tilanne on toteutumassa tai havaittavissa vain niukoissa määrin. Ny-kysuomen sanakirja määrittelee (osa 3 → ’tuskin’): ”1. yksityistä ilmausta rajoittavasti määrittävänä: ei kunnolla, ei juuri (edes), ei oikein (edes) … 2. koko lauseeseen liittyvänä a. epäilevää oletusta tai varovaista kieltoa ilmaisemassa: ei uskottavasti, varmaan ei … b. tempor.-lausetta edeltävässä hallitsevassa lauseessa ilmaisemassa, että jtak on tapahtunut juuri ennen kuin tapahtuu jtak muuta … 3. hädin tuskin, töin tuskin vaivoin, nipin napin, juuri ja juuri”. Tämän monisäikeisen määritelmänkin kannalta kyseinen ateistista asennetta suosiva mainoskampanja puhuu aivan oikein. Viimeisen vuosituhannen kaikki teologit ovat yhtä mieltä siitä, että suora jumala-todistusta ei ole olemassa. Ihminen järjellään ja aistein ei pysty todistamaan Jumalaa. Jumalaan ei voida tarttua, häntä ei voida nähdä, ei haista, ei kuulla eikä tunnustella. Jumalaa ei voida todistaa au-kottomasti ja niin uskottavasti, että kaikki voisivat kokemuspe-räisesti yhtyä siihen. Jumalan oikea olemassaolo avautuu meille vasta silloin, kun saamme nähdä hänet kasvoista kasvoihin; jos saamme nähdä hänet.
Oi Herra, jos mä matkamies maan
lopulla matkaa nähdä sun saan,
oi jos mä kerran
näkisin Herran
kunniassaan (virsi 631, SV 252).
Tuskin olet elämäsi pimeässä ja kivussa hoksannut taannehtivasti, että se oli Herra, kun sielun vihollinen, synti ja ahdistus verhoavat sinut taas epäilyksen pimeään. Hädin tuskin, töin tuskin Jumalan olemassaolo avautuu sinulle, mutta sanat ja sydämen asenne sekä sielun toivo ovat liian heikko astia kanta-maan ja välittämään Jumalan olemassaoloa maailman valona tai elämän suolana toisille ihmisille. Ristin teologiassa Jumalan tuntemus toimii niin, että hän on olemassa vain olemattomassa, hän on kyllä vain kiellossa, on olematon itse olevaisessa ja oleva olemattomassa kutsuen sen olemaan, vain ristinteologia suostuu kohtaamaan Jumalaa kaikkein pyhimmän pimeässä ja elämän murheen huoneessa.
Espoon eräs diakoniatyöntekijä toteaa, että mainoskampanjoiden sijasta ihmiset tarvitsevat Pyhän Hengen kosketusta elä-määnsä ja todellista henkilökohtaista suhdetta rakastavaan, elävään Jumalaan. Hän ihmisten erotessa kirkosta ei ole huolissaan kirkon rahoista, vaan siitä, mistä seurakunnan ulkopuolelle jää-nyt ihminen löytää turvapaikan elämän kriiseissä. Hän on surul-linen siitä, että monet kokevat Jumalan usein liian pieneksi tai jopa satuolennoksi.
Niinpä tämän päivän evankeliumissa kohtaamme uskoa ja epäuskoa, kokemusta ja kokemattomuutta, läheisyyttä ja kaukai-suutta. Kohdataan kiistelyä Kristuksesta, muttei itse Herraa. Siellä päiväkodin pihassa Aleksilta puuttui Petterin rakkauden kokemus, ja hän joutui hylkäämään näkemänsä. Usko ja epäusko kohtaavat päivittäin.
Usko tässä maailmassa tulee näkyväksi vain rakkaudessa. Koska rakkautemme on aina liian heikko, vaisu ja itseensä käpertynyt, Herramme Vapahtaja-nimensä mukaan vapauttaa meidät siitä, puhdistaa uskomme ja asettaa meidät niin, että Jumala saa taas muodon meissä. Jos me olisimme oikeita kristittyjä, eläisimme pyhän kasteen armosta uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Näin edellä ruotimani tökerökin mainoskampanja laittaa meille himmeän peilin kasvojemme eteen. Jumalan lempeät isänkasvot näkyvät tälle ajallemme ja tässä maassamme liian himmeänä, koska me olemme niin kauaksi erkaantuneet rakkaudesta ja Jumalan iloa säteilevästä olemuksesta. Aikalaisemme näkevät meidät elämästämme turhia murehtimassa, ilonpilaajiksi, siksi he kieltävät Jumalansa. Kun Herra Kristus on uskossa läsnä, oikea rakkaus kohdistuu niihin, jotka kaikista vähiten voivat sitä ansaita, sillä rakkautta ei voi muutenkaan ansaita. Tämä rakkaus ei sulaudu viime kädessä vain omaa hyvää oloa uskonnollista kokemuksista tavoittavaan fundamentalismiin, eli uskonnollisen viitekehyksen mukaiseen oikeassa olemisen minä-nautintoon, vaan se tavoittaa toisen hyvää oloa. Sen malliksi Kristus itse osoittaa meille hänen kärsivää rakkauttaan. Risti on aina vastenmielinen ja lopettaa meidän itsemme hemmottelun. Arkisessa elämässä eletty rakkaus ei voi suostua fundamentalistiseen itsekeskeisyyteen, vaan rakkaus suostuu tuskiin, joissa Jumalan oleminen tässä maailmassa toteutuu. Töin ja tuskin kärsivänä Jumalan palvelijana tulet Kristukseksi ja Sana tulee lihaksi sinussa sekä lähiympäristössäsi.
Jos syntisestä itsekeskeisyydestämme pääsisimme takaisin sen Kristuksen tuntemisen yksinkertaisuuteen, meillä olisi aarre taivaassa ja aarre toisten ihmisten sydämissä. Siksi kiitän ateis-tien mainoskampanjaa, jos se onnistuu näyttämään meille, että me olemme Jumalan hymy tässä maailmassa, hänen kätensä siellä, missä sorrutaan toimettomuuteen, hänen toivorikkaat silmänsä siellä, missä vaivutaan sokeaan epätoivoon, hänen lempeä kumarruksensa lyyhistyneen puoleen. Tuskin olemassa, mutta olemassa sittenkin.
Kuule, Herra, minä uskon,
auta epäuskoista.
Näen niin kuin aamuruskon
ennen päivän koittoa.
Uuden päivän ensi säteen
kohta lohdukseni saan.
Tartu, Jeesus, heikon käteen,
älä hylkää milloinkaan. (Siionin virsi 102:3)