Hyvät seurakuntalaiset, hyvät sisaret ja veljet Kristuksessa. Mukava että olette tulleet tänään kirkkoon. Voiko olla parempaa tapaa aloittaa viikko? Kirkon viikkohan alkaa sunnuntaista siinä missä kirkkovuosi ensimmäisestä adventista.
Kerrataan aluksi vähän päivän tekstiä. Väkijoukosta sanottiin: ”Tämän täytyy olla se profeetta.” Väkijoukosta sanottiin: ”Hän on Messias.” Näin kertoo Johannes Jeesuksesta sanottavan ja vain siksi, että he olivat kuulleet Jeesuksen sanat. Mutta niitä sanoja meille ei nyt kerrota, vaan kuvataan ainoastaan se kaaos, jonka ne saivat aikaan. Alettiin kiistellä siitä, että tämä Pyhä Mies tuleekin väärästä maakunnasta – kaiken lisäksi Nasaretista eikä Betlehemistä, kuten kuningas Daavidin sukua olevalle kuuluisi. Eikä kukaan hallitusmiehistä ollut edes uskonut häntä, ei kukaan fariseus. Ainoastaan se kansa, joka ei tiedä mistään mitään, ei ainakaan laista. Kirottua rahvasta kaikki tyynni.
Tässähän on valmiit ainekset vaikka kuinka hyvään saarnapuheeseen. Voisimme alkaa pohtia asuinpaikan ja etnisen taustan merkitystä siihen, kuinka uskottavaa henkilön puhe on. Voisin ottaa siitä esimerkkejä: sehän on Pilkkimäeltä kotoisin; niitä jos ketään ei kannata uskoa. Tai voisimme puhua siitä, keitä voisimme tänään pitää noina hallitusherroina tahi nykyajan fariseuksina. Niitä, jotka ovat sitä mieltä, että kirottuja kaikki. Myöhemmin evankeliumissa muuten kerrotaan, että osa hallitusherroista alkoi uskoa Jeesukseen, mutta maallinen virka oli liian tärkeä sen julkiseen myöntämiseen.
Nyt kuitenkin päivän tekstissä tilanne kiristyi niin äärimmilleen, että lähetettiin miehiä pidättämään Jeesus, mutta he palasivat tyhjin käsin.
Miksi?
”Miksi ette tuoneet häntä?” kysyivät fariseukset. Miehet vastasivat: ”Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.” Puhunut siis niin kuin profeetta. Tämähän ei ole evankeliumikirjan kolmannen vuosikerran tekijän varsinainen ajatus, että vaivaamme itseämme sillä mitä Jeesus sanoi. Mutta minua se vaivasi. Miksi kiinnostua seurauksista, jos ne eivät johda syyhyn?
Tästä voisi rakentaa aika hienon jännitteen saarnaan. Silloin juoneen kuuluisi, että paljastan seuraavaksi sen, mitä Jeesus oli sanonut. Tekisin sen kovasti mielelläni. Tässä tarkoituksessa luin koko Johanneksen evankeliumin. Sen aloitus on upea, melkeinpä huumaava:
Alussa oli sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. – – Kaikki syntyi sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.
Jäin suorastaan koukkuun Johanneksen tekstiin. Hänen evankeliuminsahan on evankeliumeista nuorin. Matkakertomukset ovat muuttuneet jo uskonopiksi, teologiseksi runoudeksi. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, jonka Isä ainoalle Pojalle antoi.
Sanojen ja puheen merkitys kulkee evankeliumin alusta läpi tänne meidän aikaamme, meidän kirkkoomme. Aloin ajatella sanojen mahtia, historian suurten puheiden voimaa. Maailmassa on ollut ja on edelleen suuria puhujia, hallitusherroja, jotka ovat saaneet puhutuksi miljoonia ihmisiä puolelleen. Onnistuneet hurmaamaan kansanjoukkoja, joskus hyvään, mutta ikävän usein pahaan.
Suuret sanat eivät tuo onnea suurille joukoille tai heidän naapureilleen tai maailmalle. Entä pienet sanat? Kuiskaukset? Luulen, että moni on kokenut sen kuinka pienikin sana oikeassa tilanteessa voi satuttaa ja loukata, mutta myös auttaa.
Mennään takaisin Johannekseen. Löytyykö mitään, mitä Jeesus olisi sanonut siitä, miksi Jerusalemissa oltiin pois tolaltaan juuri ennen päivän tekstiä. Jeesus sanoo:
”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuaa elämän veden virrat.”
Evankelista jatkaa selittämällä: ”Tällä Jeesus tarkoitti henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan.” Vielä ei henki ollut tullut, koska Jeesusta ei ollut vielä kirkastettu. Nämä sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: ”Tämän täytyy olla se profeetta.” Kautta Evankeliumin Jeesuksen sanat seuraajilleen ovat rohkaisevia, kertovat armosta ja uskon tärkeydestä, toivosta ja pelastuksesta. Ihmisen kokoisia sanoja, täydellisen sopivan kokoisia sanoja.
Välillä meillä on ollut puhetta siitä vastuusta, mikä meillä kristityillä on. Emme me tietenkään mitenkään parempia ihmisiä ole, mutta kyllä me todellisuudessa tiedämme jotain välittämisestä ja lähimmäisenrakkaudesta. Tietysti voi olla kristitty, joka ei ole koskaan kuullutkaan niistä. Tuskin kuitenkaan kukaan niistä, jotka käy kirkossa.
Siksi sain ajatuksen tästä kaikesta, mikä liittyy sanoihin: Mitä jos me kaikki kokeilisimme sanojen mahtia tänään, ihan käytännössä? Mitä jos sanottaisiin tänään jotain ystävällistä, hyvää, mutta totta? Jollekulle, jonka kanssa ei ole tullut puhutuksi vähään aikaan. Hakeudutaan juttusille tänään jonkun kanssa, vaikka meille ihan uuden ihmisen kanssa. Mennään käymään kylässä tai soitetaan ainakin puhelimella. Puhumisen lisäksi kuunnellaan, kuunnellaan myös lähimäisemme sanoja. Sillä jokainen sana ansaitsee tulla kuulluksi.
Rukoillaan vielä.
Rakas taivaallinen isä. Kiitos siitä, että olemme saaneet niin monta lahjaa, joilla voimme ilahduttaa ja auttaa lähimmäisiämme. Voimme puhua, saamme kuunnella tai olla vain läsnä, antaa ja ottaa vastaan – rakkautta. Anna meille viisautta ja herkkyyttä tuntea se, kun sinä tarvitset meitä työssäsi lähimmäisen hyväksi. Tätä toivomme meidän Herramme Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden.
Aamen