Tarina, josta tämän päivän evankeliumme on katkelma, alkoi siitä kun Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen. Jo ennen parantamistapahtumaa opetuslasten esittämä kysymys kertoo kertomuksen teeman: ”Kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?”
Tätä samaa uskomusta synnin ja sairauden yhteydestä kuvaa myös parannetun toteamus tekstissämme: ”Kaikkihan tiedämme, että Jumala ei kuule syntisiä, mutta sellaista kuulee, joka kunnioittaa Häntä ja elää Hänen tahtonsa mukaisesti.” Siten päivän tekstimme teema on se, millä perusteella ihminen kelpaa Jumalalle.
Tässä kertomuksessa Jeesus antaa vastauksen tähän ikiaikaiseen kysymykseen. Seuraavassa luvussa Hän esittää saman asian meille hyvin tutulla vertauksella: kertomuksella Hyvästä Paimenesta. Nämä kaksi kertomusta liittyvätkin olennaisesti yhteen. Ne kertovat Jumalan rajattomasta rakkaudesta lapsiaan kohtaan.
Palatkaamme kuitenkin kertomukseen. Oli sapatti ja evankeliumi kertoo Jeesuksen kulkeneen sokeana syntyneen ohitse. Tämä sinänsä arkipäiväinen ilmaus on kuitenkin – erityisesti Markuksella – syvempimerkityksinen sanonta. Se kuvaa tilannetta, jossa syntinen ihminen kohtaa Pyhän Jumalan. Siten kertomus saa periaatteellista merkittävyyttä.
Parannetun naapureiden nähtyä tämän parantuneen, he veivät miehen fariseusten eteen kuulusteltavaksi. Fariseukset olivat oman aikansa juutalainen herätysliike, jota voisi – ironista kyllä – verrata hyvin tämän päivän Iranin uskonnollisiin vallankumousneuvostoihin, jotka pyrkivät tarkoin vaalimaan uskontonsa muotojen noudattamista. On huomattava, etteivät he olleet varsinaisesti viranomaisia, vaan heidän asemansa perustui herätysliikkeen mahtiin kansan parissa.
Teksti kertoo elävästi kuinka ristiriita oli valmis. Fariseukset tuohtuivat sapatin rikkomisesta – olihan parantaminen lääkärintoimen harjoittamista ja siten sapattina kiellettyä työntekoa. Lisäksi syntiseksi leimatun kerjäläisen selittämätön parantuminen kyseenalaisti heidän oppijärjestelmänsä perusteita.
Mainitsin jo alussa opetuslasten kysymyksen synnistä ja sen seurauksista. Fariseukset opettivat sairauden olevan aina synnin seurausta. Siten jo sairaus sinänsä oli merkki siitä, että kyseinen henkilö oli tehnyt jonkin suuren synnin. Näinhän mekin monesti ajattelemme. Kun sairastumme vakavasti tai saamme suruviestin, usein ajattelemme Jumalan rankaisevan meitä tai kapinoimme, ettemme ole kyseistä kärsimystä ansainneet. Parannettu mieskään ei kiistänyt tätä vaan piti ilmeisesti itsekin sairauttaan jonkin synnin seurauksena.
Toki onkin sellaista kärsimystä, jonka itse aiheutamme joko itsellemme tai lähimmäisellemme. Jos tiellä hurjastelemme liukkaalla kelillä ja joudumme onnettomuuteen, ei kärsimyksen syytä tarvitse kaukaa etsiä. Sama pätee myös niin tupakoinnin kuin rasvaisen ruuan aiheuttamiin sairauksiin. Mikäli tällöin sairastuu syöpään tai sydänverisuonisairauksiin, on mitä todennäköisimmin itse sairautensa aiheuttanut.
Kuitenkin on myös kärsimystä, joka ei johdu omista teoistamme. Eräs Vanhan Testamentin syvällisimpiä kertomuksia on Jobin kirja, joka pohtii oikeamielisen kärsimystä. Miten se oli mahdollista? Eikö Jumala palkitsekaan hyvistä töistä? Nyt on muistettava, että koko juutalainen yhteiskunta perustui ajatukselle ajallisesta siunauksesta palkkiona hyvistä töistä.
Jeesus kyseenalaistaa tämän uskomuksen. Tekstimme päättyy kesken Jeesuksen ja parantuneen keskustelua. Tuon keskustelun olennainen piirre oli se, että tuolla miehellä ei vielä ollut uskoa Ihmisen Poikaan. Kertomuksen viesti onkin se, että se ei ollut sokean miehen usko, joka teki hänet terveeksi vaan Jeesus kohtasi miehen, teki hänet terveeksi ja lopuksi synnytti uskon.
Tässä tekstissä näkyy eräs läpi Raamatun kulkevista teemoista: kun Jumala toimii, ihmiselle jää vain vastaanottajan rooli. Kun Jumala toimii, Hän toimii missä haluaa ja milloin haluaa. Hänen toimintaansa ei voi rajata johonkin kaavaan tai joihinkin ennakkoehtoihin. Tässä Hän paransi ihmisen, jota tämän oma yhteisö ei pitänyt Jumalalle kelvollisena.
Toinen tekstimme teema liittyy siihen mitä usko on. Tästä Uudessa testamentissakin on hyvin monta erilaista käsitystä. Paavalille se oli Jeesuksen seuraamista. Jaakobille se oli totenapitämistä, joka vaati rinnalleen tekoja. Fariseukselle se oli vanhurskaan ihmisen ominaisuus – eräänlainen sisäinen voima, joka toi muassaan siunauksen. Tässä tekstissä usko ilmenee kuitenkin ennenkaikkea lahjana – usko on lahja. Ei jotain, josta voisimme itse päättää. Sitä ei voi omistaa. SE ei ole ominaisuus vaan suhde. Suhde, joka syntyy Jeesuksen tullessa lähelle ja koskettaessa elämäämme. Usko on suhde, joka jatkuu seuratessamme Herraamme ja ollessamme Hänen lähellään.
Joskus kuitenkin käy, että tuo suhde, syystä tai toisesta, katkeaa. Loittonemme Jumalasta ja uskomme muuttuu ulkokohtaiseksi. Tämä ei ole vain muinaisten fariseusten ongelma vaan se on jatkuvasti meidänkin edessämme. Liian usein kristillisyytemme on vain ulkonaista tapojen noudattamista fariseusten tavoin. Saatamme myös heidän laillaan käydä kampanjaa tapojen pikkutarkan noudattamisen puolesta. Evankeliumista tulee lakia ja Raamatusta kenttäpalvelusohjesääntö, jonka yksittäisten käskyjen ja kieltojen mukaan meidän on elettävä.
Kuitenkin moralismilla ja eettisyydellä on vissi ero. Kun moralismi keskittyy yhteisön tapojen varjelemiseen pohtimatta sitä, mitä noiden tapojen taustalla on, eettisyys pyrkii noudattamaan jotain perusperiaatetta. Tästä Jeesuksen ja fariseusten konfliktissa oli perimmältään kyse. Jeesus ei hyväksynyt tapaa tavan vuoksi vaan kritisoi sitä, jos näki sen olevan ristiriidassa lähimmäisenrakkauden vaatimuksen kanssa. Kun tapa, tässä tapauksessa sapattisäädös, oli ristiriidassa lähimmäisen auttamisen kanssa, sai tapa väistyä. Jeesus kohtasi kärsivän ihmisen, auttoi häntä. Ja herätti kiitollisen uskon.
On hyvä muistaa, mitä Johanneksin evankeliumi kertoo tämän parantamiskertomuksen jälkeen: Jokainen meistä on Jumalalle niin tärkeä, että hän Hyvän Paimenen lailla lähtee etsimään kadottamaansa ja etsii kunnes löytää. Tämä on se rakkaus, jota julistamaan meidät on kutsuttu. Ruotsin entinen arkkipiispa Nathan Söderblom on joskus sanonut kristittyjen olevan ihmisiä, joiden lähellä muiden on helppo uskoa Jumalaan. Kristitty on ihminen, joka elää suhteessa Jumalaansa ja tuo suhde näkyy muillekin.