20. sunnuntai helluntaista, Joh. 9:24-38, Hans-Christian Daniel

Espoonlahden kirkossa
Johanneksen evankeliumissa on vain 21 lukua. Ihmettelin aina, että tänään kuulemamme evankeliumin aihe saa koko luvun laajuisen käsittelytilan: sokeana syntyneen parantaminen ja sen oikeudellinen jatkopuinti. Mutta Johanneksen evankeliumissa valo ja pimeys ovat avainkäsitteitä, joiden kautta pyhä evankelista tuo esille, mitä Jeesuksen persoona ja pelastusteko hänen mielestään merkitsevät. Vain Johannes kertoo Jeesuksen sanoneen: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo” (Joh. 8:12; 9:5; 12:46). Ja vain tämä evankelista tuo alkusanassaan eli prologissa esille Herran Jeesuksen merkityksen toteamalla: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. … Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:4-14). Tämä on se tausta, joka avaa tämän päivän evankeliumin merkityksen Johanneksen evankeliumin keskiössä.
Kuulija joutuu keskelle tappelua, oikeudellista väittelyä. Kiista nousee kysymyksestä saako sapattina parantaa. Fariseukset olivat hurjan tarkkoja lain noudattamisesta. He tahtoivat ”antaa kunnia Jumalalle” ja vaativat sitä muiltakin. Mutta tämän kunnioituksen varjolla he harjoittivat uskonnollista väkivaltaa, sillä vaatiessaan ”anna kunnia Jumalalle” he vaativat heidän oman arvionsa ja käsityksensä kunnioittamista, ikään kuin sanoisivat: me olemme erehtymättömät, ja kaikki muut väärässä.
Parantunut ja näkönsä saanut henkilö pysyy yksinkertaisissa faktoissa: ”Tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen” (9:25). Ja näin sokeana syntynyt, joka ei ikinä nähnytkään pyhiä kirjoituksia, opettaa fariseuksia katsomaan juuri niistä kirjoituksista tiedon siitä, että Herra Jeesus ei voi olla muu kuin Jumalan valtuuttama, jossa taivaan ja maan ikuinen Luoja ihmishahmossa on ja lähestyy kärsivää luomakuntaa. Tämä ikuinen Luoja, joka on antanut käskyt, on myös käskyjen eli myös sabatin Herra. Hän asettaa elämän lain ja kärsimyksen lieventämisen lepopäivän vaatimuksen edelle. Sokea ollut, jonka nimeä muuten ei mainita, viittaa sen ajan yleistietoon Raamatusta: ”Kaikkihan me tiedämme …” ”Ikipäivänä ei ole kuultu …” ja tekee johtopäätöksen: ”Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen” (9:31-33). Yksinkertainen ja lukutaidoton ihminen opettaa fariseuksia, jotka päivittäin lukevat ja tutkivat kirjoituksia. Tämän miehen päättely on niin selkeä ja vakuuttava, että sen loogisen kirkkauden edessä uskonnollisilla viranomaisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin tarttua ja takertua omaan auktoriteettinsa pimeyteen ja tehdä sen, mitä sen jälkeen koko uudelle kristinuskolle tehtiin: tuomitsemaan läpikotaisen syntiseksi ja sulkea pois synagogayhteydestä.
Tämä pois sulkeminen ei merkinnyt ainoastaan sitä, ettei olisi saanut enää sabattina tulla kuuntelemaan toraa eli juutalaisuuden raamatullista perussanomaa, vaan se merkitsi myös sosiaalista eristystä. Synagogasta pois ajettu ei kelvannut enää oikeuden todistajaksi, hän oli siis epäilyttävä henkilö, jonka kanssa hurskas juutalainen ei asioi.
Herra Jeesus tietoisena tilanteesta ei lähde vastustamaan uskonnollisen esivallan tekemiä päätöstä, vaikka se ilmiselvästi onkin pimeä, huutaa vääryyttä ja suorastaan typeryyttä. Ei. Hän ihan rauhallisesti asettaa jotain aivan muuta tilalle. Hän myöskään ei korosta vastakkaisuutta ikään kuin toteamalle, että nuo mahtipontiset typerykset ja uskonnolliset valtaapitävät houkat tosin ovat näin päättäneet, mutta minä sanon teille, että …(vrt. Mt. 5:22, 28, 32, 34, 39, 44). Ei näin. Myöskin on merkittävä, että Herra Kristus tässä kohden tavatessaan parantamansa sokean, ei esitä Johanneksen evankeliumille niin tyypillisiä ja kuuluisia määritelmiä itsestään: Minä olen (Joh. 6:35 elämän leipä, 8:12; 9:5; 12:46 maailman valo, 10:7, 9 portti, 10:11, 14 hyvä paimen, 11:25 ylösnousemus ja elämä, 14:6 tie, totuus ja elämä) Näillä nk. Vapahtaja- määritelmillä hän viittaa Jumalan nimeen ja olemukseen, jonka pyhä nimi merkitsee Minä olen (”minä olen se joka olen” viittaa Jumalan nimeen ”Minä-olen”, 2. Moos. 3:14. Ks. myös Joh. 8:28, Ks. myös Joh. 13:19.). Näitä esiintyy Johanneksen evankeliumissa kaikkiaan yli 20 kerta; mutta tässä kohden sellaisen puuttuminen on silmiin pistävä.
Sen sijaan Herra asettaa uuden uskontunnustuksen kysymällä ”Uskotko Ihmisen poikaan?” (9:35) Vastakkainasettelun sijaan Herra siis laittaa uuden uskon sisällön. Herran Jeesuksen kysymys tulee niin äkkiä ja johdattelematta, että parantuneen sokean hämmentynyt vastakysymys on hyvin inhimillinen. Jeesuksen kysymys on muodoltaan myös niin vaikeaselkoinen, ettei toinen voi käsittää. Ihmisen Poika on Jeesuksen äidinkielessä eli aramean kielessä, tietenkin ensi merkityksessä ihminen sellaisenaan, ihmisen perustyyppi, jolle sananlaskun omaisesti aina käy samalla tavoin. Mutta Herran Jeesuksen julistuksessa Ihmisen Poika liittyy profeetta Danielin julistukseen, jossa Ihmisen Poika esiintyy viimeisten aikojen eskatologisena pelastuksen tuojana. Kysymys Ihmisen Poikaan uskomisesta on niin vaikeaselkoinen, että eräät tärkeät alkutekstin käsikirjoitukset ja merkittävät käännökset, kuten latinan yleisraamattu Vulgata, muuttavat kysymyksen kuulumaan ”Uskotko Jumalan Poikaan?” Juuri entisen sokean miehen oma argumentaatio tähtäisikin sellaiseen käsitykseen, hänhän käytti sananmuotoa: ”Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen” (9:32-33). Tässä kohden täyttyy myöntää, ettei kukaan korjaisi tekstiä olemaan hankalampi ja vaikeaselkoisempi, vaan aina päinvastoin: hankalampi ja vaikeaselkoisempi versio on aina se alkuperäisempi.
Herra Jeesus käyttää siis tässä kohdenkin julistuksensa keskeistä käsitettä Ihmisen Poikaa. Vastauksessaan Herra sanoo: ”Sinä olet nähnyt hänet” (9:37). Alkukielen perfektimuoto on hyvin tärkeä: nähty asia on tullut ihmisen olemista ja elämää leimaavaksi eksistentiaaliseksi suureeksi: Herra tarkoittaa, ensimmäinen asia, jonka näit antaessani sinulle näyn, oli vastassasi seisova Parantajasi; sinä näet nyt, ja hänen kuvansa loistaa sielusi pohjalla. Tämä näkeminen, joka on sinulle nyt uutena fyysisenä ominaisuutena ja mahdollistaa itsenäisen elämäsi, tekee sydämesi kiitolliseksi ja lahjoittaa sinulle uskoa siihen, että minä olen sinun Parantajasi, minä olen sinun Vapahtajasi. Näkevässä uskossasi sinä olet minun ja minä olen sinun. Näin pienessä evankeliumin verbimuodossa on näin paljon ihaninta sanomaa. Menneisyydessä tapahtunut asia vaikuttaa nykyisyyteen, jonne Herramme mestarillisesti rakentaa sillan: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi” (9:37). Se mitä sydämesi pohjassa liikkuu ja loistaa, tarvitsee Vapahtajan puhuttelua, opetusta, järkeä valaisevaa Jumalan Sanaa. Siksi parannettu ja voitettu uusi opetuslapsi lankeaa Herransa eteen: ”Minä uskon, Herra”! Herran puhuttelussa usko on luottamus, joka leimaa ja valaisee koko elämää.
”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. … Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:4-14). Aamen.