Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?” He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.” ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on – ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies – ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.
Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” ”Herra, kuka hän on?” mies kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.
”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus…” Edellisenä sunnuntaina puhuimme siitä suurimmasta, rakkaudesta. Tänään puhumme uskosta ja epäuskosta, sokeudesta ja näkemisestä. Uskotko joulupukkiin? Hammaskeijuun? Uskotko itseesi? Uskotko tulevaisuuteen? Uskotko Jumalaan? Jeesus kysyi parannetulta mieheltä: ”Uskotko ihmisen Poikaan?”
Kulunut syksy on ollut omassa elämässäni täynnä isoja ja hienoja elämäntapahtumia, muutoksia ja projekteja. Häät, uusi koti, edelleen kesken oleva remontti ja muutto. Häät ovat iloinen juhla, joka kokoaa yhteen tärkeät ja läheiset ihmiset. Samalla kuitenkin monet ihmissuhteet joutuivat koetukselle ja uudelleen arvioitavaksi. Remonttia tehdessä taas näkee oman kädenjälkensä konkreettisesti, mutta välillä vastaan tulee jotakin, mihin ei ole osannut varautua, tai joku ei menekään suunnitelmien mukaan. Tuntuu että ikinä ei tule valmista vaikka suunnitelmissa oli vain sitä kuuluisaa ”pientä pintaremonttia”. Muuttolaatikoiden läpi käyminen taas pakottaa konkreettisesti kaivamaan piilotetut luurangot kaapista, ja menneisyyden möröt pölyisistä laatikoista. Muutto aiheuttaa samaan aikaan luopumisen kipua paikasta, johon liittyy monia hyviä muistoja, ja iloa uudesta kodista. Nämä kaikki asiat ovat antaneet paljon, mutta välillä usko tuntuu loppuvan kesken, kun asiat eivät etene. Mielessä pyörii kysymys, miten selviän kaikesta? Häät, remontti ja muutto ovat kaikki sellaisia asioita, jotka pakottavat katsomaan sekä menneeseen että tulevaan. Välillä tulee hetkiä, jolloin asiat näkee uudessa valossa, hetkiä, jolloin täytyy pysähtyä ja asettaa asiat jälleen oikeisiin mittasuhteisiin.
Joskus usko voi olla koetuksella pienissä ja isommissa arkisissa haasteissa. Joskus se voi olla koetuksella ihmissuhteissa ja jopa koko ihmiskuntaa kohtaan, kun näemme ympärillämme olevaa kärsimystä ja pahaa. Ei siis ihme, että usko on usein koetuksella jotakin niin suurta, kuin Jumalaa kohtaan. Martti Luther sanoo osuvasti Isossa Katekismuksessaan, että se, ”jolta odotat suurinta hyvää elämässäsi ja johon turvaudut hädässäsi – se on sinun Jumalasi.” Ystävämme Luther kamppaili vahvasti uskonsa kanssa, kunnes hän löysi armon. Viime kädessä usko ei ole itsestä, omista saavutuksista tai pinnistelyistä kiinni, vaan se on lahja. Uskoon kuuluu myös epäilys ja kamppailu. Uskomme horjuu usein juuri elämän vaikeina hetkinä. Joskus petymme, suutumme, torjumme Jumalan ja kapinoimme vastaan. Mutta uskon määrää ei voi mitata, jopa sinapinsiemenen verran on tarpeeksi.
Heprealaiskirjeen sanoin: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Tämän päivän evankeliumissa oli eri tavalla sokeita. Oli mies, joka oli ollut fyysisesti sokea, ja fariseukset, jotka olivat sokeita Jeesuksen todelliselle olemukselle ja omalle rajatulle maailmankatsomukselleen. Jeesus avasi ihmisten silmiä ja korvia, mutta hän teki sen omalla tavallaan. Jeesus paransi myös sapattina, hän paransi halveksittuja ja yhteiskunnasta syrjäytettyjä ihmisiä, ja aiheutti pahennusta niiden silmissä, joille oli tärkeää pitää kiinni omasta traditiosta ja perinnäissäännöksistä.
Johannes käyttää evankeliumissaan paljon vertauskuvia. Tällä kertaa fariseusten sokeus kuvaa epäuskoa, ja silmien avautuminen taas uskoa. Näetkö? Kuuletko? Uskotko? Silmien avautuminen ei aina käy kivuttomasti. Se, mitä näemme tai kuulemme, ei ole aina kaunista tai helppoa kohdata. Pelkäämme sokaisevaa valoa ja liian kovia ääniä. Jälleen kysymme, miten selviän tästä kaikesta? Mutta meidän ei tarvitsekaan selvitä yksin. Voimme turvata siihen samaan, miten Jeesus vastasi parantuneelle miehelle: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.”