Tämän päivän evankeliumiteksti on niitä Uuden testamentin tekstejä, joita on tarkasteltava kahdella tasolla. Toisaalta on kertomus itsessään ja sen itsenäinen opetus. Jos taas sitä tarkastelee osana laajempaa kokonaisuutta, niin sen merkitys onkin hieman erilainen. Käsittelen tuota jälkimmäistä näkökulmaa.
Markus kertoo evankeliuminsa alussa Jeesuksen kasteesta ja ensimmäisten opetuslasten kutsumisesta. Sen jälkeen tulee joukko parantamisihmeitä. On riivatun parantaminen Kapernaumin synagogassa, Pietarin anopin parantaminen kuumeesta, spitaalisen parantaminen sekä tämä päivän tekstimme halvaantuneen parantamisesta. Kaikki nämä olivat sairauksia, jotka olivat Palestiinassa hyvin tuttuja.
Oli ilmeisesti jokin syy miksi Markus aloitti kertomuksensa näillä ja sijoitti tämän halvaantuneen parantamiskertomuksen tähän yhteyteen. Jos katsomme muita evankeliumeja, niin Matteus on siirtänyt tämän ja tätä seuraavan kertomuksen Vuorisaarnan jälkeen. Luukkaalla se on Markuksen tavoin Jeesuksen julkisen toiminnan alussa mutta ennen Vuorisaarnaa vastaavaa kenttäsaarnaa.
Miksi evankelistat sijoittavat tämän saman tarinan eri kohtiin evankeliumeissaan?
On muistettava, että evankeliumit eivät ole raportteja Jeesuksen elämästä vaan eräänlaisia alkuseurakunnan katekismuksia. Niissä olivat tärkeimmät kertomukset Jeesuksen elämästä ja hänen tärkeimmät opetuksensa. Ja eri evankelistat painottivat näitä asioita hieman eri tavoin.
Eräs vihje näiden parantamiskertomusten merkityksestä Markukselle tulee ilmi päivän tekstiämme seuraavassa kertomuksessa. Siinä kerrotaan publikaani Leevi Matteuksen kutsumisesta seuraamaan Jeesusta. Tuon kertomuksen lopussa (Mark 2:17) ovat merkittävät sanat:
”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”
Nuo kaksi lausetta ikään kuin kokoavat yhteen edelliset kertomukset. Samalla tavoin kuin Jeesus paransi sairaita, hän kutsuu luokseen myös syntisiä.
Tästä näkökulmasta katsoen tuo kertomuskokoelma muuttuukin Jeesuksen ohjelmajulistukseksi. Samalla tavoin kuin Lähi-idän muinaiset kuninkaan antoivat valtaistuimelle noustessaan ohjelmajulistuksensa, Jeesus kertoo mitä aikoo tehdä: parantaa sairaita ja kutsuu luokseen niitä, joita muut halveksivat ja joita ns. paremmat ihmiset katsovat nenänvarttaan pitkin ja pitävät syntisinä.
Näinhän Jeesus sitten tekikin. Auttoi ihmisiä heidän vaikeuksissaan. Ei mestaroimalla vaan usein kysymällä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Tätä Jeesuksen tapaa lähestyä ihmistä saksalainen Pastori Jörg Zink on kuvannut kirjassaan Rakkauden tie:
”Yhden silmänräpäyksen ajan tämä omituinen, vahva veljellinen ihminen seisoi siinä hänen sijastaan ja otti hänen heikon tahtonsa vastaan. Sitten hän antoi sen muuttuneena takaisin, ja sairas nousi jaloilleen sillä voimalla, jonka Jeesus hänelle antoi.”
Niille, joilla ei enää ollut voimaa edes toivoa ihmettä, heille Jeesus antoi uuden elämän. Niille, jotka olivat jo vaipuneet epätoivoon, Jeesus antoi uuden toivon.
Sairauksien parantaminen oli osa Jeesuksen toimintaa mutta se oli vain osa siitä. Toinen puoli oli tuo syntisten kutsuminen. Näitä asioita ei pidä liiaksi hengellistää vaan ottaa ne sellaisina kuin ne ovat.
Sairaista huolehtiminen on alusta alkaen ollut eräs kristillisen kirkon painopistealueita. Se oli sitä jopa siinä määrin, että se osaltaan oli syynä kristinuskon leviämiseen.
On muistettava, että tuohon aikaan asuttiin aika tiiviisti pinta-alaltaan suhteellisen pienissä kaupungeissa ja kylissä. Kun tällaiseen paikkaan iski kulkutauti, se saattoi helposti pyyhkäistä pois kolmanneksen tai jopa puolet kaupungin väestöstä.
Kuolleisuutta tuollaisissa epidemioissa pystytään oleellisesti vähentämään huolehtimalla sairaiden perushygieniasta ja nesteytyksestä. Kun kristityt tekivät tätä, heidän kuolleisuutensa oli huomattavasti pienempi kuin muun väestön ja siten prosenttiosuutensa kaupungin väestöstä suurempi kuin ennen epidemiaa.
Toinen Jeesuksen tehtävistä oli lähestyä syntisiä. Joukossa oli joitain Leevi Matteuksen kaltaisia rikkaita mutta valtaosin he olivat niitä, joita keskiluokka kutsui roskaväeksi. Hän lähestyi näitä ja antoi heille ihmisarvon. Antoi kokemuksen siitä, että kaikessa kurjuudessaankin he olivat samanlaisia Jumalan kuvia kuin kaikki muutkin.
Jeesuksen seuraajatkin tekivät tätä alusta alkaen. Paavali kertoo jatkuvasti keränneensä avustuksia Jerusalemin köyhille. Kristityt pitivät huolta toisistaan – ja myös muista.
Tämän huomasivat myös pakanat. Viimeinen pakanallinen keisari Julianus (361-363 jKr) kirjoitti Galatian kreikkalaiselle ylipapille kristityistä näin:
”[M]iksi me… emme huomaa kuinka kristittyjen lempeys muukalaisia kohtaan, heidän tapansa haudata kuolleensa ja heidän raittiit elämäntapansa ovat edistäneet heidän aatettaan? On kunniatonta kuinka kukaan juutalainen ei ole kerjäläinen ja nämä jumalattomat galilealaiset avustavat meidän köyhiämme omiensa lisäksi. Kaikki näkevät kuinka meidän uskomme kannattajat tarvitsisivat apua meiltä.”
Julianus myös valittaa kuinka kreikkalaiset lääkärit pakenevat epidemian tullessa kaupungista kun taas nämä galilealaiset jäävät hoitamaan sairaitaan.
Nämä kaksi asiaa – sairaista ja köyhistä huolehtiminen synnyttivät myöhemmin Bysantissa eurooppalaisen hyvinvointipalvelujen järjestelmän. Piispa nimeltä Basilios Suuri perusti luostareiden yhteyteen sairaaloita, orpokoteja, vanhainkoteja, apteekkeja sekä eristettyjä kulkutautisairaaloita. Bysantista ne levisivät länteen ja muodostivat keskiajan Euroopassa hyvinvointipalveluiden rungon.
Kaarle Suuren kirkkojärjestyksessä jopa säädettiin, että seurakuntien tuloista kolmannes laitettiin kirkon ylläpitoon, kolmannes työntekijöiden palkkaukseen ja viimeinen kolmannes köyhäinapuun.
Paljon myöhemmin Luther siteerasi Vanhaa testamenttia: ”teidän keskuudessanne ei pitäisi olla köyhiä (5 Ms 5:4)” ja aloitti oman projektinsa köyhyyden poistamiseksi: kokosi eri kiltojen ja sääntökuntien avustuskassat yhteen ja antoi ne eri kaupunkien raatien hallittaviksi – luoden siten mallin kunnalliselle sosiaalihuollolle. Sen seurauksena meillä on nyt ympärillämme tämä pohjoismainen hyvinvointivaltio.
Mitä tällä sosiaalipoliittisella julistuksella on tekemistä tämän päivän aiheen, ”usko ja epäusko” kanssa?
Tähän voisi vastata apostoli Jaakobin (2:18) sanoin: ”Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.” Usko ei ole ensisijaisesti joidenkin oppilauselmien hyväksymistä. Usko ei ole myöskään ensisijaisesti sitä, että noudatetaan kristillistä tapakulttuuria tai käydään hengellisissä riennoissa.
Usko on ennen kaikkea Jeesuksen seuraamista. Jeesuksen hallitsijajulistus kiteytyi sanoihin: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”
Meidänkään tehtävämme ei ole kutsua yhteyteemme hurskaita tai vain pyöriä samoinuskovien hurskaiden keskuudessa. Meidänkin tehtävämme on mennä kujille ja aitovierille kutsumaan syntisiä ja julistamaan, että heilläkin on Jumalan kuvina luovuttamaton ihmisarvo, jota ei kukaan voi ottaa heiltä pois.
Meidän tehtävämme on rakastaa tämä maailma Kristukselle. Sitä usko on ensisijaisesti.
Tämän lisäksi usko on myös yhteinen näkemys siitä ketä me seuraamme. Tämän uskomme me nousemme yhdessä tunnustamaan:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,