Tämä messu on kantajien messu. Tämä messu on kantamisen messu.
Messumme alussa kannoimme yhdessä köynnöksen alttarille. Liitimme siihen ruusun kukkia. Näin liityimme kukin tavallamme köynnöksen kantajiin. Tämä messu on kantajien messu.
Äsken lukemani evankeliumi kertoo kantamisesta. Miehet kantoivat halvaantunutta joka itse ei kyennyt liikkumaan. He kantoivat häntä Jeesuksen luo. Tämä messu on kantamisen messu.
Oman köynnöksemme lisäksi näemme tässä Tuomiokirkossa toisen köynnöksen ja toisenlaisia kantajia. Taiteilija Hugo Simberg on maalannut Köynnöksenkantajat –freskon yli 100 vuotta sitten. Siinä on 12 poikaa jotka kuvaavat Jeesuksen opetuslapsia. Simbergiltä on säilynyt myös luonnos jossa on tyttöjä. Se olisi varmasti ollut liian radikaalia aikoinaan. Tämäkin taideteos aiheutti aikoinaan skandaalin.
Freskossa kukin poika kantaa köynnöstä omalla tavallaan. Pietari täällä etuvasemmalla kantaa köynnöstä itsevarmana, pystyssä päin. Elämä tuntuu olevan kevyttä. Eteenpäin voi kulkea reippaasti ja mieli valoisana.
Seuraavana on Johannes. Hän on kumartunut ottamaan käteensä ruusun kukan. Se on rakkauden kukka. Haluaako Johannes löytää elämässään intohimon ja rakkauden? Samalla tosin näyttää että köynnös melkein putoaa kädestä.
Tuolla taaempana on poika joka katsoo kättään. Siihen on tullut ruusun piikeistä haava. Köynnös on pudonnut maahan. Elämä haavoittaa. Kaikki ei aina suju toiveiden mukaisesti. Pettymykset ja epäonnistumiset painavat mielen maahan. Elämän köynnöstä on joskus liian raskas kantaa.
Simbergillä oli mallinaan tamperelaisia poikia. Joidenkin nimet tiedetään, heidän elämänsä kulkua jonkin verran. Yhden heistä tiedetään kaatuneen sisällissodassa v. 1918. Joku lähti Amerikkaan paremman tulevaisuuden toivossa. Jotkut olivat töissä lähellä olevan Tampellan metallivalimossa, yksi löysi paikan teatterista.
Jokainen poika kantoi omalla tavallaan elämän köynnöstä.
Simbergin fresko kertoo siitä että ihminen on luotu kantamaan elämän köynnöstä ja etsimään merkitystä elämään. Sisällämme on tarve löytää osallisuus itseä suurempaan kertomukseen.
Ihminen on aina kysellyt myös elämän tarkoitusta ja päämäärää. Mistä tulemme? Minne olemme matkalla?
Tästä kertoo Köynnöksenkantajat. Pojat kulkevat elämän köynnöstä kantaen kohti kirkon alttaria, kohti Magnus Enckellin Ylösnousemus -freskoa. Siinä naiset, miehet, lapset, eri-ikäiset ja erilaiset kulkevat kohti valoa joka kajastaa edessäpäin. Mikä tuo valo on, ei vielä näy. Köynnöksenkantajien matka päättyy valoon, hänen luokseen joka sanoo: ”Minä olen maailman valo, joka minua seuraa, ei kulje pimeässä.”
Köynnöksenkantajat ja alttaritaulu -freskot ovat symboleja. Ne viittaavat kuvan ulkopuolelle. Niiden läpi voi ikään kuin katsella salaisuutta. Se on ihmisen elämän salaisuus. Freskot kertovat sellaista mitä järki ja aistit eivät voi tavoittaa. Niistä voi kuulla ja aistia myös Jumalan salaisuutta. Pyhä voi koskettaa kuvien kautta.
Voiko myös päivän evankeliumiteksti koskettaa meitä? Miehet ponnistelivat ja kantoivat halvaantunutta toveriaan Jeesuksen luo. Se näytti mahdottomalta väentungoksen takia. Mutta kantajat eivät luovuttaneet. He nousivat katolle, purkivat siihen aukon ja laskivat halvaantuneet Jeesuksen eteen.
Tässä tulee kertomuksen erikoinen yksityiskohta. Markus kertoo että Jeesus näki halvaantunutta kantaneiden uskon. Tekstissä ei ole mitään puhetta halvaantuneen uskosta vaan kantajien uskosta.
Mitä tällä on sanottavaa?
Onko niin että yksittäisen ihmisen uskon määrä ei ole niinkään tärkeä. Sinun ja minun uskoni voi olla häilyvä, sen varaan ei paljon voi rakentaa. Mutta Jeesus näki neljän kantajan yhteisen uskon. Se sai Vapahtajan kumartumaan halvaantuneen puoleen.
Meidän oma uskomme on heikko. Epäilykset ovat usein vieraana. Emme näe Jumalan teitä ja tarkoituksia.
Mutta kirkon yhteinen usko ja luottamus Jumalan mahdollisuuksiin on vahva. Eihän kirkolla muuta olekaan kuin usko ja luottamus Kristukseen. Se riittää. Tähän yhteiseen uskoon, Kristukseen voimme kurottaa. Vapahtajaan voimme tarttua kun oma usko pettää. Tässä kirkon uskossa Kristus itse on läsnä.
Voimme itse kukin liittyä kirkon yhteiseen uskoon kukin omalla tavallamme. Tämä konkretisoituu köynnöksenkantamisen teemassa.
Oma kertomuksemme ja toisten kertomukset liittyvät yhteen niin kuin köynnös tässä freskossa yhdistää kantajat toisiinsa. Elämän köynnös yhdistää meitä.
Tunnetuin kantamisen kuva täällä kirkossa on Haavoittunut enkeli -fresko. Pojat kantavat haavoittunutta enkeliä kohti turvaa, kohti hoivaa. Eikö tämä kuva kerro samaa kuin päivän evankeliumiteksti? Heikkoja, halvaantuneita ja haavoittuneita tulee kantaa. Ne joilla on kykyä ja voimia tukevat ja kantavat heikompia ja haavoittuneita. Ketään ei saa jättää oman onnensa nojaan.
Mutta Haavoittuneen enkelin fresko puhuu myös uskosta ja Jumalasta. Vapahtajamme Kristus eli aikoinaan ihmisen elämän. Häntä haavoitettiin. Hänen osansa oli kuolla ristillä ihmisen pahuuden uhrina. Toiset kantoivat hänen pyhän ruumiinsa hautaan. Ylösnousemuksessa Vapahtaja toi toivon ja lohdutuksen kärsiville ja haavoittuville.
Evankeliumitekstissä Jeesus sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.” Siinä puhui itse Jumala. Jumala joka oli tullut ihmisen osaan. Jumala joka näki halvaantuneen kaipuun ja kosketti häntä. Jumala joka vapautti niin että liikuntakyvytön käveli pois vuoteensa kanssa.
Ihmisen Pojassa Jumala tuli ihmiseksi. Ihmisen Poika on tullut ottamaan taakat pois. Hänellä on valta antaa synnit anteeksi. Tämän vallan Kristus on antanut myös meille hänen seuraajilleen. Vallan kantaa toistemme taakkoja, vallan irrottaa pahan ja synnin taakat. ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” kehottaa Raamattu.
Kirkko on kantamisen yhteisö. Luther totesi että kirkko on parantumattomien sairaala. Siellä Kristus kantaa ja hoitaa sairaita kuten paras lääkäri. Kristus koskettaa ja puhuu lohduttavasti kuormien kantajille. Sitten Kristus lähettää omansa elämän keskelle, rukoilemaan ja kantamaan kuormia.
Tähän kantamisen tehtävään voimme kukin osallistua kykyjemme ja voimiemme mukaan. Olen hyvin iloinen teistä vapaaehtoistyöntekijöistä jotka haluatte antaa aikaanne ja taitojanne, sanojanne ja korvianne Kristuksen kirkon hyväksi. Olette Jumalan työtovereita tässä kantamisen työssä.
Vapaaehtoistyöntekijät, tervetuloa alttarille siunattavaksi.