20. sunnuntai helluntaista, Mark. 2:1-12, Hans-Christian Daniel

Saarna 2013 Espoonlahden kirkossa 20. sunnuntai helluntaista 1. vuosikerta
Muualla Suomessa eräs vanhus valitti minulle yksinäisyyttään. Kysyin häneltä, pääseekö hän tuonne lähellä olevaan kirkkoon, jossa kokoontuu ikäihmisten piiri. Hän kertoi pääsevänsä sinne ja käyneensäkin siellä. Hän oli kokenut, että kahvijonossa häntä ennen ollut oli kääntynyt häneen päin ja todennut: ”Sinä olet huutanut minulle parvekkeelta rumasti, ettei saa kopistaa mattoja silloin, kun järjestyssääntö kieltää. Mutta kun tyttären perhe yllättäen oli tulossa kylään, minulle ei jäänyt muuta aikaa. Miksi sinun piti huutaa minulle niin rumasti parvekkeelta?” — Siksi tämä yksinäinen vanhus rupesi välttämään seurakunnan kerhoa ja sulkeutui yksinäisyyteensä.
Tämä pieni tapaus yksinäisestä vanhuksesta osoittaa mielestäni hyvin kouriintuntuvasti, kuinka tosi Jumalan pyhä sana tänä päi-vänä on ja miten syvästi pyhä evankeliumi on voimallinen lääke tämän päivän elämän murheisiin ja pulmiin. Yksinäinen mummo näyttää toteen kuningas Daavidin syvässä synnintunnossa lausu-man Psalmin sanan (Ps. 51:5): ”Minä tiedän pahat tekoni, ja mi-nun syntini on aina minun edessäni.” — siinä taakse ja unhoon jäänyt synti seisoi yht’äkkiä kahvijonossa toisen edessä. Synti halvaannuttaa ihmissuhteet. Kätketty, unohtumaton ja anteeksi pyytämätön sekä anteeksi antamaton paha ihmisten välissä on tänä päivänä halvaannuttava, paralysoiva tekijä ihmissuhteissa, joka sysää kaikki osapuolet vain yhä syvempään ja synkkenevään yksinäisyyteen.
Evankeliumissa kantajat — sen aikainen ambulanssi — purkivat kiinteitä rakenteita päästäkseen perille Herran Jeesuksen parantavan toiminnan alle. Tämäkin päivä tarvitsee sitä, että uskossa suostutaan olemaan destruktiivisia eli käydään purkamaan sellaisia rakenteita, jotka estävät syntistä pääsemästä Herran Jeesuksen eteen. Usein me luulemme voivamme arvostella toisen uskoa, mutta vain Jeesus näkee uskon. Hän näkee sen näiden miesten uskon sinnikkäässä ja peräksi antamattomassa toiminnassa kärsivän ja tarpeessa olevan ihmisen hyväksi. Jo silloin oli selvä, että usko näkyy rakkauden teoissa. Usko periksi antamattomasti hakee ja raivaa tietä Kristuksen luo.
Tämän päivän moralismi toisaalta, se siis että luetaan toisille lakia, ja toisaalta sen alta pakeneminen oman itsenäiseen elämänarvojen valintaan, on tällä hetkellä eräs suuri este syntisen ihmisen tiellä armahtavan Vapahtajan luokse. Kun uskon valo himmenee, elämän lämmin valo sammuu ja elämää vastustavat pimeät ja kylmät voimat pääsevät valtaan. Silloin elämän iloinen ja avara moninaisuus kaventuu, jäykistyy ja halvaantuu. Myös silloin, kun Vapahtajan elävä läsnäolo uskossa korvautuu fundamentalistiseksi oppirakennelmaksi, tuomiomielialaksi ja oikeassa olemisen tarpeeksi, usko muuttuu sietämättömäksi irvikuvaksi. Aito usko sen sijaan, joka elää rakkaudessa ja kumpuaa Vapahtajan läsnäolosta, aito usko purkaa kylmät rakenteet ja auttaa jyrkkyyteensä halvaantunutta Kristuksen armahtavan katseen alle.
Myös tekojen vaatiminen ja armon sijasta luottaminen omiin tekoihin on suuri este Vapahtajan luokse pääsemisessä. Katso tarkkaan tämän päivän evankeliumia: mitä halvaantunut teki saadakseen synnit anteeksi ja parantuakseen? — Oikein huomasit: ei mitään. Kristuksen edessä meidän on suostuminen halvaantuneen asemaan, suostuminen armon kerjäläiseksi. Järkemme epäuskossaan niin mielellään tarjoaisi Herralle niitä hyviä tekoja, kaikenlaista pintakiiltoa ja ansiollisuutta. Mutta usko sen sijaan suostuu armoon. Ensin ja ennen kaikkea muuta armahdettuna sekä Kristuksen sisäisesti ja ulkoisesti parantamana halvaantunut potilas vasta astuu lain alle, kun hän Kristuksen käskyn mukaan ottaa vuoteensa ja kävelee kotiin. Kun ihmisen luonto ja omatunto on parantunut, hän voi ryhtyä rakkauden lain tekoihin. Tarvitsemme jatkuvasti Herran Jeesuksen Kristuksen vapauttavaa katsetta, mahtisanaa ja armahdusta: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi”. Siinä puhuttelussa Herra ensi palauttaa Jumalan lapseuden asettamalla taivaallisen Isän ensimmäiseksi. Sinä olet Jumalan lapsi, koska hän on armahtanut ja ottanut sinut lapsekseen, kaikesta huolimatta. Vaikka halvaus näytti aivan muuta kuin armollista taivaan Isää, kuitenkin olet Jumalan rakastama lapsi. ”Lapsukainen” hän sanoo, ja näinhän puhuu oikeastaan vain rakastava isä. Sairaalle annettu ensimmäinen hoito on siis läheisyyden luominen, oikean jumalakuvan palauttaminen ja syntien anteeksiantaminen. Kun Jeesus oli nähnyt ensin toivottomuuden sijasta uskon, hänen antamansa ensihoito kohdistui syntiin. Ensimmäinen synti, johon mekin aina uudestaan lankeamme, on se, että epäillään Jumalan hyvyyttä nähdessämme tai kokiessamme kärsimystä. Jumala ei ole samaistavissa elämämme tai maailmamme ilmiasuun, vaan hän on täällä aina piilossa pyhän ristin kärsimyksen alla. Messun rakennekin noudattaa tämän päivän evankeliumin järjestystä: ensin hoidetaan synnit, sitten lääkitään ruumis ja sielu ehtoollisessa. Myös Isä meidän -rukous opettaa, että yhtä tärkeä kuin jokapäiväinen leipä on saada syntinsä anteeksi.
Uskonpuhdistajamme Martti Luther määrittelee uskontunnustuksen kohtaa: ”Pyhäin yhteys on siellä, missä syntiset ihmiset uskovat siihen, että heidän syntinsä ovat anteeksiannetut, on siellä, jossa syntiset kärsien ja kärsivällisesti kantavat toisensa Jeesuksen eteen ja antavat toisilleen synnit anteeksi”. — Jos syntisestä itsekeskeisyydestämme pääsisimme takaisin Kristuksen tuntemisen yksinkertaisuuteen, meillä olisi aarre taivaassa ja aarre toisten ihmisten sydämissä. Me olemme Jumalan hymy tässä maailmassa, hänen kätensä siellä, missä sorrutaan toimettomuuteen, hänen toivorikkaat silmänsä siellä, missä vaivutaan sokeaan epätoivoon, hänen lempeä ku-marruksensa lyyhistyneen puoleen.
Aluksi kerroin yksinäisyyteen sulkevasta vanhuksesta. Hänen ei olisi tarvinnut kääntyä pois ja välttää kirkon kerhoa. Oikea sana olisi ollut ”anteeksi”. Yksinäisyyteen sulkeutunut ja kirkosta pois kääntynyt koki siellä tuomiomielen kovuutta ja kostonhalua. Kristuksen lempeän katseen alla hän olisi voinut antaa anteeksi ja puolestaan myöntää tehneensä itsekin väärin. Hymyillen kaksi heikkoa ihmistä olisivat tarjonneet sovinnon kättä sen sijaan, että kumpikin linnoittautui omaan oikeassa olemiseensa. Kumpikin pelkäsi tuomiota. Uskossa, toivossa ja rakkaudessa he vapautuisivat armahtamaan toisiaan ja itseään Herran Kristuksen armahtavan katseen alla. Näin rakkaudessa elävä usko olisi elämää rikastuttava voima. Epäusko estää rakkauden ja sulkee kylmyyteen ja yksinäisyyteen. Joka päivä epäuskomme retkahtaa takaisin siihen vanhaan sijaan, jossa maataan halvaantuneina, ja josta Jeesus parantaen käskee ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi”. Joka päivä retkahdamme takaisiin synnin halvaantuneisuuteen ja tarvitsemme joka päivä sitä, että meidät viedään Kristuksen luokse.
Viime sunnuntaina kasteen jälkeen kahvilla vaari kysyi vauvan isoveljeltä, mikä tuli pikkuveljen nimeksi. Empimättä nelivuotias tokaisi: ”Jeesus!” — Kun vaari oikaisi kertomalla oikean lapsen nimen, ajattelin, että oikeastaan isoveli oli lausunut syvällisen todellisuuteen. Pyhässä kasteessa vauva tietämättään on saanut lapsen uskon sydämeensä, ja siinä vähäisessäkin uskossa on läsnä koko Vapahtaja ottaen pienen ihmisen Jumalan armon ja anteeksiannon valtakuntaan. Pienessä ja avuttomassa ihmislapsessa Kristus tulee jälleen lihaksi, ja näin uskossa, toivossa ja rakkaudessa koko Jeesus Kristus tulee luoksemme aina uudelleen olemaan kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti.
Minä pyydän tänään epäuskooni sitä yksinkertaista elämän uskoa, joka oli Jeesuksen luokse tulevalla rahvaalla. Pyydän tänään sitä, että saisin olla Herran hoidossa, jossa uskoani hoidetaan niin, että se näkyy ja tuntuu rakkaudessa. Silloin oppisin, mikä on olennaista elämässä ja mikä on elämän tarkoitus. Tämä yksinkertainen usko, joka ammentaa voimansa evankeliumista, on sellainen aarre, joka kestää elämässä ja kuolemassa, ja joka kantaa minua ja sinua sekä kaikkia rakkaita iankaikkisiin majoihin. Aamen.