20. sunnuntai helluntaista, Mark. 2:1-12, Hans-Christian Daniel

Tänään olemme kuulleet, kuinka Jeesus paransi halvatun. Hyvä juttu, vai mitä? — mutta mitä se meille kuuluu?
Tämän päivän evankeliumi on niin keskeinen, että se on otettu jopa uskontunnustukseen, ja täällä jokainen on tänään jo yhtynyt lausumaan sen. Missä muka? Annas kun kerron.
Jeesus oli tullut kotikaupunkiinsa. Siellä hänet tunnettiin. Siksi hänen luoksensa tuotiin —vaikkapa senaikaisella ambulanssilla— halvauspotilas. Lääkärit eivät kyenneet hoitamaan tämän paralysiasairautta; Jeesuksen luokse tuotiin siis toivoton tapaus. Mutta toivottomuudesta ei sanota sanaakaan, vaan evankeliumi kertoo vain: Kun Jeesus näki heidän uskonsa… Sairauden ja toivottomuuden sijasta Jeesus näki vain uskoa. Usko on siis keskeisellä sijalla. Kantajilla ja ehkä sairaallakin on siis uskoa eli ”lujaluottamusta siihen, mitä toivotaan” (Hebr. 11:1). He lujasti luottivat siihen, että Jeesus voi ja tahtoo auttaa ja että hän parantaisi potilaan. Uskon luottamus näkyi heidän toiminnassaan sekä heidän sieluissaan ja sydämissään, joihin ainoastaan Jeesus voi katsella.
Jeesus sanoo potilaalle: Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. ”Lapsukainen” hän sanoo, ja näinhän puhuu oikeastaan vain isä. Sairaalle annettu Ensimmäinen hoito on siis läheisyyden luominen ja syntien anteeksiantaminen. Kun Jeesus oli nähnyt ensin toivottomuuden sijasta uskon, hän hoiti nyt syntiä sairauden sijasta.
Tässä vaiheessa te tiedätte, mikä uskonkohta on tänä päivänä erityisen keskeinen: syntien anteeksi antaminen: ”Minä uskon Py-hään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksi antamisen…” Jopa jumalanpalveluksen rakenne-kin noudattaa tämän päivän evankeliumin järjestystä: ensin hoidetaan synnit, sitten lääkitään ruumis ja sielu ehtoollisessa. Myös Isä meidän -rukous opettaa meille, että yhtä tärkeä kuin jokapäiväisen leivän saaminen on saada syntinsä anteeksi. Ja itse ehtoollinenkin on annettu Jeesuksen muistoksi ja syntien anteeksi antamiseksi.
Tämä on varman oikein hyvä asia ja turvallinen vanha tuttu, sillä asiahan on tuhannesti kuultu – mutta miksi aina sitä samaa tällä kirkossa? Ystävät, kaikki kätkeytyy siihen pieneen lauseeseen: ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa”. Uskaltava ja luottava usko on se voima, joka ajaa itkevän lapsen äidin tai isin syliin. Usko on se voima, joka saattaa jumalattoman ihmisen hakeutumaan Jumalan turvaan. Paha omatunto kalvaa ja halvaannuttaa ihmisen. Minä syntinen olen halvattu, ja ainut toivoni on siinä, että Jeesus näkee toivottomuudessani sen uskon, joka kantaa minut hänen parannettavakseen.
Pyhässä kasteessa Jumala on seurakuntansa omakseen otta-nut, jokaisen ihmisen syliinsä nostanut. Kasteessa Vapahtaja on tullut jokaisen sydämeen asumaan ja rakas Pyhä Henki on jokai-sen synnyttänyt uudestaan elävään toivoon. Uskonpuhdistajamme Martti Luther määrittelee: ”Pyhäin yhteys on siellä, missä syntiset ihmiset uskovat siihen, että heidän syntinsä ovat anteeksiannetut, on siellä, jossa syntiset kärsien ja kärsivällisesti kantavat toisensa Jeesuksen eteen ja antavat toisilleen synnit anteeksi”.
Uskossa omistat sen. Sinä, juuri ”sinä saat syntisi anteeksi”. Kuule, juuri tämä uskominen on joka päivä yhä uudelleen hirvittä-vän tärkeä asia. On olennaisen tärkeää uskoa, että Jeesus on hy-vittänyt kaikki syntimme, niin että ne ovat hänen päällänsä. Joka päivä epäuskomme retkahtaa takaisin siihen vanhaan sijaansa, jossa olemme makailleet halvaantuneina, ja josta Jeesus on pa-rantaen käskenyt ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi”. Joka päivä retkahdamme takaisiin synnin halvaantuneisuuteen ja tarvitsemme joka päivä sitä, että meidät viedään Kristuksen luokse.
Me retkahtaneet heikkouskoiset rukoilemme: käsikirja I 315.