Evankeliumin miehet tekivät rohkean ja merkillisen tempun: hajottivat katon toisen talosta. Mitähän me ajattelisimme, jos joku tekisi suuren aukon kotimme kattoon? Tuskinpa Pietarin anoppikaan oli mielissään miesten tempauksesta – hän näet omisti evankeliumissa mainitun talon, joka oli myös Jeesuksen koti hänen julkisen toimintansa aikana.
Mieleen myös tulee, miten katon purkaminen ylipäänsä oli mahdollista. Luulisi, että joku olisi tullut hätiin, kun katemateriaalia alkoi putoilla huoneessa olleiden niskaan. Itämaisten talojen katot olivat kuitenkin sellaisia, että niihin oli helpompi tehdä aukko kuin meidän kattoihimme. Katot rakennettiin niin, että palkkien päälle levitettiin oksia ja näiden päälle puolestaan savikerros, joka poljettiin kovaksi. Koska savikattoa jouduttiin paikkailemaan joka syksy ennen sadekautta, miesten aiheuttama vahinko ei loppujen lopuksi ollut kovin suuri. Todennäköisesti he menettelivät niin, että kaivoivat ensin huomaamatta saven pois ja katkaisivat sitten nopeasti oksat ja laskivat halvaantuneen Jeesuksen luo.
Hätä ei luo lakia. Halvaantuneen omaiset tai ystävät eivät siinä tilanteessa miettineet, mikä oli sopivaa ja mikä ei, vaan tekivät kaikkensa, jotta sairas, joka ei pystynyt itse liikkumaan, olisi päässyt Jeesuksen luo. Ilman uskoa he eivät olisi ryhtyneet poikkeukselliseen tekoonsa. Usko on Jeesuksen luo tulemista, ja usko tulee ilmi siinä, että toisiakin tuodaan Jeesuksen luo häneltä apua saamaan.
Halvaantuneen kantajat uskoivat, että Jeesus voi auttaa, ja toimivat hyvin määrätietoisesti, mutta tuskinpa he silti kokivat olevansa vahvoja uskossaan. Eiköhän heidän sydämensä ollut mieluumminkin täynnä epäilyksiä ja pelkoa siitä, että apu jää tulematta. Mutta Jeesuksen luo he joka tapauksessa rakkaansa toivat ja häneen toivonsa laittoivat. Eikä turhaan, sillä Jeesus ei aja pois sitä, joka hänen luokseen tulee.
Jeesus antoi halvaantuneelle kaksinkertaisen avun. Ensin hän lausui synninpäästön sanat: “Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi”, ja myöhemmin parantavat sanat: “Nouse, ota vuoteesi, ja mene kotiisi.” Mieleemme tulee, että halvaantunut tuotiin Jeesuksen luo siksi, että hän tulisi terveeksi, mutta evankeliumissa ei sanota näin. Siinä ei myöskään kerrota, mitä halvaantunut itse ajatteli ja mitä hän eniten kaipasi: syntien anteeksiantamusta vai terveyttä. Syntien anteeksisaamista hän joka tapauksessa eniten tarvitsi, ja epäilemättä hän itsekin koki olevansa armoa tarvitseva syntinen ihminen.
Synti on paljon suurempi ongelma kuin sairaus, joka on synnin seuraus. Jeesuksen ajan juutalaiset ajattelivat, että synnillä ja sairauksilla on suora yhteys, ja Jumala rankaisee ihmistä sairaudella, kun hän on tehnyt syntiä. Siksi halvaantuneen täytyi pitää itseään erityisen syntisenä. Jeesus ei kuitenkaan yhtynyt aikansa lainopettajien opetukseen. Jeesus kyllä muistutti siitä, että mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää, mutta Jeesus opetti, että sairaudet ja kaikki kärsimykset ovat seurausta ihmiskunnan yhteisestä synnistä. Me kaikki kohtaamme elämässämme monenlaista kärsimystä, koska Jumalan ja ihmisen välinen yhteys on katkennut ja ihminen on joutunut eroon Luojastaan.
Jeesus palautti ennalleen tämän katkenneen yhteyden, kun hän sovitti syntimme kärsiessään ja kuollessaan syyttömänä meidän puolestamme. Kristuksen valtakunta, jonka tulemista rukoilemme Isä meidän –rukouksessa, on syntien anteeksiantamuksen valtakunta. Kerran Kristuksen valtakunta toteutuu lopullisesti, ja silloin syntiä, kuolemaa ja kärsimystä ei enää ole, mutta tämä valtakunta on todellisuutta jo tässä ajassa, missä synti vielä vaikuttaa. Kristuksen valtakunta tulee luoksemme hyvässä sanomassa, joka vakuuttaa, että syntimme annetaan anteeksi. Jeesus itse julisti Jumalan Poikana synnit anteeksi, kuten päivän evankeliumissa kerrotaan, ja Jeesuksen antamalla valtuutuksella voivat myös hänen palvelijansa julistaa hänen nimessään synnit anteeksi.
Jeesuksen toiminnassa myös sairaiden parantaminen viittasi syntien anteeksiantamukseen. Sairaiden parantamiset olivat Kristuksen valtakunnan tulemisen merkkejä: ne olivat merkkejä siitä, että Jeesuksella oli valta antaa synnit anteeksi ja palauttaa ihmiset takaisin Jumalan yhteyteen.
Tällainen merkki oli myös evankeliumin halvaantuneen parantaminen. Kun lainopettajat kapinoivat mielessään Jeesusta vastaan, koska hän asettui Jumalan asemaan antaessaan halvaantuneelle synnit anteeksi, Jeesus käski halvaantuneen nousta ylös osoittaakseen, että hänen sanansa eivät olleet tyhjää puhetta. On helppo sanoa: “Syntisi annetaan anteeksi”, koska kukaan ei voi tarkistaa asiaa. Jos sen sijaan sanoo: “Nouse ylös ja kävele”, joutuu vastaamaan sanoistaan, koska kaikki näkevät, mitä tapahtuu. Kaikki olivat hämmästyksissään, kun halvaantunut parani, ja sanoivat: “Tällaista emme ole ikinä nähneet.” Lainopettajatkin joutuivat pohtimaan suhdettaan Jeesuksen. Viime kädessä jäi silti avoimeksi, saiko halvaantunut todella syntinsä anteeksi, koska syntien anteeksi saaminen on paljon suurempi ihme kuin halvauksesta parantuminen.
Halvaantunut itse oli eri asemassa kuin muut: hän tuli vakuuttuneeksi ja uskoi, että hänen syntinsä oli annettu anteeksi. Jeesuksen jumalallisella arvovalalla lausumat sanat antoivat hänelle uskon. Samoin on meidän laitamme. Mitkään ihmeet eivät anna meille uskoa. Voimme uskoa vain, kun Jeesus itse vakuuttaa meille: “Sinun syntisi annetaan anteeksi.” Ehkä hän ei käytä juuri näitä sanoja, ja hän voi puhua meille monella tavalla: Kun luemme Raamattua, kun kuulemme Jumalan sanaa, kun saamme synninpäästön tai kun nautimme ehtoollista. Mutta varmaa on, että vain Jeesus voi antaa syntimme anteeksi ja uskon sydämeemme.
Sairaus voi parantua lopullisesti, mutta usko tarvitsee jatkuvasti vahvistusta. Jeesus antaa uskon, ja usko häneen vaikuttaa niin, että tulemme aina uudestaan hänen luokseen uskoa saamaan. Myös synti ajaa meitä Jeesuksen luo, tai ei synti itsessään vaan synnin tunto, synnin hätä. Halvaantuneilla ja hänen kantajillaan oli hätä, ja jos me sairastumme vakavasti tai jos läheisemme sairastuu, mekin teemme kaikkemme löytääksemme avun. Samoin ja vielä paljon suuremmalla syyllä etsimme apua silloin, jos meillä on synnin hätä. Onko meillä synnin hätää ja tarvitsemmeko me syntien anteeksiantamusta? Varmasti tarvitsemme – me kaikki, aivan jokainen. Mutta koemmeko me sitä tarvitsevamme ja ymmärrämmekö, että olemme sellaisessa hädässä, missä vain Jeesus voi meitä auttaa?
Näinä aikoina puhutaan paljon armosta. Mutta kuinka usein puhutaan todellisesta armosta ja syntien anteeksiantamuksesta? Ja sitäkin voi kysyä, olemmeko me papit ja muut seurakunnan työntekijät todellisesta armosta puhuessamme ikään kuin kauppiaita, jotka tyrkyttävät ihmisille sellaista tavaraa, mille he eivät anna mitään arvoa – ja mitä me itsekään emme ehkä loppujen lopuksi koe tarvitsevamme? Todellisella armolla on käsittämättömän kallis hinta, koska se perustuu siihen, että Jeesus on kuollut puolestamme. Siksi emme ole jumalanpalveluksessa vain iloisten vaan myös vakavien asioiden äärellä.
Sairasta on vaikea auttaa, jos hänellä ei ole sairauden tuntoa, ja syntistä on mahdotonta auttaa, jos hänellä ei ole synnin tuntoa. Rukoilkaamme, että näkisimme synnin hätämme yhtä selvästi kuin monet Jeesuksen parantamat sairaat näkivät oman hätänsä. Ja käykäämme Jeesuksen luo yhtä rohkeasti ja määrätietoisesti kuin halvaantuneen kantajat päivän evankeliumissa ja viekäämme heidän esimerkkinsä mukaisesti myös toisiamme Jeesuksen luo. Hän ottaa meidät kaikki vastaan, parantaa joskus sairautemme, rohkaisee, lohduttaa ja ennen kaikkea armahtaa ja antaa anteeksi.