Viime vuosina on esteettömyys ollut huomion kohteena niin kirkon kuin yhteiskunnankin piirissä. Rakentamisessa ja remontoinnissa pyritään liikkumisen ja yleensä toiminnan esteiden poistamiseen. Toivottavasti tämä kehitys saa jatkua myös niukemman talouden vallitessa.
Jonottaminen on joskus pilkan kohteena. Kuitenkin palvelujen ja tavaroiden odottaminen on monille syvästi koskettavaa todellisuutta – tänä ”digiloikankin” aikana. Lähimmäisen auttava sydän, suu ja käsi nousevat nyt arvoonsa.
Ne, joille liikkuminen on vaikeaa, ovat saattaneet huokailla, miten päästä alttarin äärelle nauttimaan ehtoollista. Tähän ongelmaan on toki ratkaisuja: tulla Herran pöytään vierustoverin ”käsikynkässä” tai vastaanottaa sakramentti kirkon penkissä, sairaan kodissa tai hoitopaikassa. Myös tuo kaide alttarille vievällä luiskalla on osaltaan pyrkimystä esteettömyyteen. Tämän kaiken tavoitteena on ulkoinen esteettömyys. Mutta olisiko tässä myös sisäisiä esteitä? Mitä muut sanovat? Olenko valmis? Arvostanko, tarvitsenko ehtoollisen lahjaa?
Myös päivän evankeliumissa meitä muistutetaan siitä, että lähimmäisen mahdollisesti vajaa toimintakyky on otettava huomioon. Samalla teksti puhuu meille uskon esteistä ja niiden voittamisesta.
Jeesuksen majapaikan ovella oli tungosta. Jotkut olivat tulleet parantumisen toivossa, jotkut näkemään ihmeitä, jotkut kuulemaan hyvää sanomaa. Joillakin oli mielessä vain ajallinen hyvä, toisilla iankaikkinen. Halvaantunut mies ei olisi päässyt omin avuin Jeesuksen autettavaksi. Mutta hänellä oli ystäviä, jotka kantoivat. Mutta miten voittaa väentungoksen muodostama este? Rakkaus on kekseliäs, sanotaan. Jeesuksen ajan talojen katot oli helppo purkaa. Niinpä nuo auttajat laskivat kattoon avatusta aukosta halvaantuneen Jeesuksen eteen.
Tämän pyhäpäivän aiheena on siis usko ja epäusko. Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset uskoisivat ja pelastuisivat. Mikä estäisi? Esteet ovat joko ulkoista tai sisäistä laatua.
Usko ei synny tyhjästä eikä omin voimin. Usko tarvitsee lähteensä, perustansa ja ravintonsa. ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room. 10:17). Uskon syntymiseksi ja ylläpitämiseksi tarvitaan välttämättä sanaa Raamatusta. Tekstimme neljä kantajaa viittaa neljään evankeliumiin, jotka tuovat meille Jeesuksen. Jeesus on läsnä myös kasteessa ja ehtoollisessa, jopa ruumiillisesti – luomakunnan aineksissa, vesi, viini ja leipä, yhdessä asetussanojen kanssa. Sanan ja sakramenttien jakaminen on kaste- ja lähetyskäskyssä annettu seurakunnan tehtävä. Seurakunnassa vallitseva, palveleva rakkaus luo kaikupohjaa sanan kuulemiselle ja on kutsumassa muitakin samaan yhteyteen. Tässä kaikessa kohdataan kuitenkin monia esteitä, niin ulkoisia kuin sisäisiä.
Maailmassa on monia maita, joihin ei pääse lähetystyöntekijänä. Jumalan sana kohtaa tässäkin kohden vastustajansa. Julkisen julistamisen sijasta on ehkä pitäydyttävä henkilökohtaisissa keskusteluissa. Tämän päivän tekniikka tarjoaa kuitenkin monia apuvälineitä kuten radio, televisio ja internet. Niin kaukana kuin lähelläkin on puhuttava sillä kielellä, mitä kuulija ymmärtää. Herran työtä tekevät tarvitsevat meidän kristittyjen rukous- ja muun tuen. Lähettäjillä on tässä tehtävänsä.
Mutta mitä tehdä sisäisille esteille? ”Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana” (Ps. 32:4). Jumala sallii meille kuritusta, yhdelle yhtä, toiselle toista. Kaikessa hän kuitenkin ajattelee meidän iankaikkista parastamme. Tämän Jumalan vasemman käden työn tarkoituksena on pysäyttää kuulemaan mitä asiaa hänellä on: kymmenen käskyä, niin kuin sormet, paljastavat mitä olemme rikkoneet. Erityisesti Jumala osoittaa omatekoisen pyhyytemme vääräksi tieksi pelastukseen. Näin hän poistaa sisäisiä uskon esteitä. Katuvan syntisen Jumala voi armahtaa.
Sitten tuleekin Jumalan oikean käden työn vuoro. Kantamiseen samoin kuin nostamiseen tarvitaan käsiä. Tarvitsemme nostajaa myös siinä, missä olemme langenneet, tehneet syntiä. Tarvitsemme kantajaa vaikeiden aikojen yli, kohti iankaikkista päämäärää, toivossa. ”Sinun oikea kätesi tukee minua, sinun apusi tekee minut vahvaksi” (Ps. 18:36). Sydämen usko voitaisiinkin tiivistää niin, että Jumalan edessä avutonta nostetaan ja kannetaan.
Mutta onko Jumalalla myös nostavia ja kantavia käsiä? Taivaassa Jeesus istuu Isän oikealla puolella. Hän on Jumalan oikea käsi. Jumala on Henki, mutta Jeesuksessa hän tuli ihmiseksi, jolla on myös ihmisen kädet. Kuten päivän evankeliumissa, nuo kädet paransivat ja jopa nostivat kuolleista elämään. Nuo kädet lävistettiin ristin nauloilla, kun hän kuoli meidän syntiemme tähden. Tähän perustuen meitä nostetaan siitä, mihin olemme langenneet. Sillä ”Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi” (Ap. t. 10:43). Jumalan oikeana kätenä Jeesus nostaa meitäkin, sanan kautta.
Tuo sama käsi kantaa meitä sairauksien ja yleensä vaikeiden aikojen yli, kohti taivaan kotia. Jeesus antaa uskovilleen rauhan, joka ylittää kaiken, mitä ymmärrämme. Kun syntien taakka ei paina omaatuntoa, saamme uutta voimaa vaeltaa eteenpäin. Perille pääsyn toivo lohduttaa meitä tämän ajan vaivoissa. Tässä mielessä Jeesus sanoo meillekin: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele” (Mark.2:9) – näin silloinkin, kun sairaus on tullut jäädäkseen.
Jumala on uskollinen ja pitää lupauksensa. Näin sanoo Herra: ”Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan” (Jes.46:4).
Ihmisen kädet ovat Raamatussa myös rukouksen vertauskuva. ”Kuule minun rukoukseni, kun huudan sinua avuksi ja kohotan käteni temppelisi pyhintä kohti” (Ps. 28:2). Kristityn tärkein rukous ja kaiken rukouksen keskus on syntien anteeksipyytäminen. Pyydämme, että Herra nostaisi meidät siitä, mihin olemme langenneet. Esirukouksin kannamme toisiamme Jeesuksen eteen. ”Henki itse … puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin… Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta” (Room. 8:26-27). Näin Kristus itse rukoilee meissä.
Kun sitten ajattelemme noita lainopettajia päivän evankeliumissa, heillä ei varmaankaan ollut puutetta sanasta. Synagogissahan oli luettu lakia ja profeettoja jokaisena sapattina. Uskon esteet olivat sisäisiä. He olivat paatuneet luottamaan omiin mahdollisuuksiinsa täyttää Jumalan käskyt. Siksi he eivät myöskään voineet nähdä uskon silmin, että juuri ihmisen heikkouteen suostunut Jeesus Nasaretilainen on Vanhan testamentin ennustama Messias – Jumalan Poika, jolla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi. Parantamisihmeisiinkin on sisäänrakennettu pelastuksen sanoma. Synti on ihmisen vakavin vaiva, ja lääkkeenä on armo.
Meillekin Jeesus sanoo niin kuin kerran halvaantuneelle: ”Sinun syntisi annetaan anteeksi” (Mark.2:9).