”Se, että kieltää Jumalan suureen ääneen, ei vaadi nykyisin mitään rohkeutta. Se on normi! Jos sanoo, että tuntee mieltymystä uskontoon tai että todellisuus ei olisi vain se, minkä tiedemies voi mitata, se on ikään kuin tulisi ulos kaapista. Nyky-Suomen julkista keskustelua hallitsee traumatisoitunut ja jopa vihamielinen suhtautuminen uskontoon. Uskonnosta on vaikea puhua asiallisesti, sillä ennakkoluulot astuvat välittömästi kehään.” Näin lataa kirjailija Virpi Hämeen-Anttila tällä viikolla ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä. Tämä hänen haastattelunsa nousi mieleeni, kun katsoin, mikä tämän sunnuntain kirkkovuoden aiheena on. Se on usko ja epäusko.
Viime vuosina uusateismi on noussut vahvasti esiin. Julkisuuteen on nostettu hyvin paljon kirkko- ja uskontokriittisiä näkökulmia ja teoksia. Uusateismi, Jumalan kieltäminen, on mielestäni näyttäytynyt jopa hyvin lähetyshenkisenä. Sitä on haluttu aktiivisesti viedä eteenpäin ja irrottaa ihmisiä uskon kahleista. Uskontoa ei ole nähty vain taantumuksellisena, vaan myös erittäin vaarallisena voimana, josta pitäisi pikimmiten päästä eroon.
Viime kesänä olimme rippikoululeirillä Virossa, Pilistveressä. Majoituimme ja pidimme rippikoululeirin virolaisessa pappilassa. Isoset ja ohjaajat mukaan lukien meitä oli yhteensä 37. Leiripaikkamme oli historiallisesti hyvin mielenkiintoinen. Sinne oli koottu näyttely Viron historian vaiheista, niin neuvostovallan ajoista kuin Stalinin hirmuteoistakin. Kirkko- ja uskontokriittisyys olivat neuvostovallan aikaan itsestään selviä normeja Virossa.
Paikan isäntä, diakoni Herman kertoi, että seurakunnan entinen kirkkoherra, joka asui edelleenkin pappilassa, jossa me majoituimme, oli ollut neuvostovallan aikana sekä Siperiassa pakkotyössä että suljettuna mielisairaalaan järjestelmälle vaarallisena. Myös Hermanin isä oli ollut 12 vuotta pakkotyössä Siperiassa. Tämä järkyttävä ja mielipiteet kitkevä historia oli sekä konkreettisesti että ajallisesti meitä hyvin lähellä.
Kun seurasin teitä rippikoululaisia, niin minulle jäi tunne, että nämä kertomukset Viron lähihistoriasta vaikuttivat teihin. Koko neuvostohistoria olisi voinut olla myös meidän suomalaisten kohtalo. Oma maa alkoi näyttää Viron historian valossa vähän toiselta.
Pilistveren pappilan isäntä Herman puhui meille vahvasti myös kirkon merkityksestä arvojen luojana ja ylläpitäjänä. Yksipuoluejärjestelmän aikana oli vain yksi totuus. Kirkko ja sen tinkimätön sanoma olivat järjestelmälle vaarallisia vastavoimia, jotka täytyi voimalla alistaa. Kristittyjen katsottiin toimivan aivan liian omavaltaisesti ja väärien arvojen mukaan. Kristittyjä pidettiin vaarallisina.
Suomessa kirkosta eroamiset ovat kiihtyneet. Kirkko, jota paljon moititaan, on samanaikaisesti kirkko, joka on luonut perustan lukutaidolle, sivistykselle, köyhien huollolle, lainsäädännölle, sairaanhoidolle, arvokeskustelulle ja heikomman arvostamiselle, vain joitakin asioita mainitakseni. Jos jäämme tuijottamaan vain kirkon negatiivisia puolia, niin menetämme paljon hyvää. Ajattelen, että kirkon sanoma tulevaisuudesta ja toivosta on niin tärkeä, että haluan itse kaikista kirkon puutteista huolimatta työskennellä kirkossa ja olla omalta osaltani vaikuttamassa siihen, että kirkko olisi parempi paikka. Tähän vaikuttamiseen kutsun teitä jokaista!
Tänään vietämme konfirmaatiomessua. Konfirmaatio tarkoittaa vahvistamista. Teidät on kastettu ja kasteessa otettu Jumalan omiksi ja hänen suojelukseensa. Täällä kirkon kastemaljassa on nyt vettä, joka muistuttaa meitä kasteestamme. Kummit, jotka olivat kastehetkellä siunaamassa teitä ja pyytämässä Jumalan läsnäoloa elämäänne, ovat nyt jälleen siunaamassa teitä.
Tänään koolla oleva seurakunta rukoilee teidän puolestanne ja pyytää, että saisitte vahvistua siinä uskossa, johon teidät on kastettu. Usko ei ole mikään pysähtynyt olotila, jossa sama tunne vain jatkuu ja jatkuu. Uskon tie on nimenomaan matkalla olemista, johon kuuluu monia vaiheita, niin kuin kasvuun ylipäänsä. Siihen kuuluu niin uskon kuin epäuskonkin aikoja.
Pidin teille erään oppitunnin. Hyvin todennäköisesti te ette sitä enää muista. En usko, että minäkään muistaisin, jos olisin ollut itse rippikoululaisena. Kehotin teitä olemaan kriittisiä ja kyseenalaistamaan. Jos huomaatte, että kysymyksille ja avoimelle pohdinnalle ei ole tilaa, niin silloin on syytä olla varovainen. Usko ei tarkoita sitä, että seuraa sokeasti johtajaa ja laittaa aivot narikkaan. Päinvastoin: uskoon kuuluu aktiivinen ajattelu. Usko tarkoittaa luottamusta ja turvaa, sitä että uskaltaa kaikesta huolimatta toivoa. Uskon vastapuoli ei ole siis epäusko, vaan pelko ja ahdistus.
Raamatussa sanotaan, että täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Jokainen meistä etsii ja kaipaa rakkautta, joka katsoo, näkee ja hyväksyy. Jumala katsoo meihin rakkauden silmillä, vaikka me olemmekin monin tavoin rikkinäisiä ja vajavaisia. Meidän tehtävämme on viedä sitä rakkautta eteenpäin, jota olemme itse saaneet osaksemme.
Rakkaat rippikoululaiset, haluan jättää teille nyt vain yhden ohjeen ja se kuuluu näin: ”Rakastakaa toinen toisianne, niin tulette onnellisiksi. Niin yksinkertaista ja vaikeaa se on. Ei ole muuta tietä.”