21. sunnuntai helluntaista, Joh. 13: 16-20, Martti Vaahtoranta

1.
Sittekuin hän oli pessyt heidän jalkansa ja vaatteensa ottanut, istui hän taas ja sanoi heille: tiedättekö, mitä minä teille tehnyt olen? Te kutsutte minun Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein; sillä minä myös olen. Sentähden, jos minä, joka olen Herra ja Mestari, olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää myös teidänkin toinen toisenne jalat pesemän. Sillä minä annoin teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä tein teille. (Joh. 13:12-15)
Näin Jeesus puhuu välittömästi ennen päivän saarnatekstiksi annettua evankeliumin katkelmaa. Ollaan taas Herran kärsimyksen kynnyksellä, Jeesuksen ja valittujen opetuslasten viimeisellä yhteisellä juhla-aterialla. Herra asettaa Pyhän Ehtoollisen sakramentin.
Siinä Hän luo sillan tästä mieleenpainuvasta juhlasta ja yhteisestä vaelluksesta Hänen omaan kärsimykseensä ja Ristin kuolemaan, mutta myös Hänen riemulliseen voittoonsa synnin ja kuoleman vallasta. Tämän sillan yli eli Kristuksen uhrin ja Hänen ihmisyytensä puhtaan ja kirkastetun portin kautta kulkevat Hänen omansa lopulta iankaikkiseen juhlaan, Karitsan hääaterialle.
Sillä tavoin me, jotka nyt vietämme ehtoollista ja tulemme siinä osallisiksi Herran todellisesta ruumiista ja verestä leivässä ja viinissä, jotka Hän sanallaan siunaa ja jotka me nautimme, sillä tavoin mekin, Taivaan matkalaiset, olemme mukana Yläsalin juhlassa, mutta myös Golgatan verisellä kummulla ja tyhjällä haudalla. Juhlan isäntä on sama, ja samat ovat ruoka ja juoma – sama ruumis, joka Golgatalla uhrattiin, ja sama veri, joka siellä vuosi Herran viidestä haavasta. Ne ovat läsnä, ne muistuttavat menneestä, mutta viittaavat myös eteenpäin eli siihen loppumattomaan Karitsan hääjuhlaan, siihen, johon on kutsuttu ne, jotka jo tässä ajassa ovat uskon kautta Hänestä osalliset.
Vielä olemme kuitenkin täällä. Näemme Jeesuksen juhlapöydän äärellä pesemässä opetuslastensa jalat. Sillä tavoin Hän, joka on yhtaikaa juhlien isäntä ja niiden kunniavieras, ottaa tehdäkseen sen, mikä olisi ollut halvimman palvelijan osa. Sillä tavoin Jeesus näyttää, mikä on Hänen asettamansa sakramentin tarkoitus ja sisältö: että Hänen, jumalallisen nisunjyvän oli kuoltava ja että Hänen verensä piti vuotaman Hänen palvellessaan meitä, palvelijoitaan, aina kuolemaan asti.
2.
Sillä Taivaaseen ei ole oikotietä. Tie kulkee Jumalan Pojan kärsimyksen kautta. Vain kuolleesta Jeesuksesta voi tulla Ylösnoussut Herra. Vain kärsimyksen ja kuoleman kautta Hänestä saattoi synnin ja kuoleman Voittajana tulla meille se leipä, jota syövä ei koskaan isoa ja juoma, jota juova ei koskaan janoa.
Tämän tien Jeesus kulki yksin loppuun asti. Silti Hän kutsuu sille tielle myös opetuslapsiaan, kun Hän pesee heidän jalkansa. ”Sillä minä annoin esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä tein teille.” Niin Hän sanoo ja jatkaa sitten: ”Totisesti, totisesti sanon minä teille: ei ole palvelia suurempi herraansa, eikä sanansaattaja suurempi kuin se, joka hänen lähetti.”
Monelle Jeesuksen ensimmäisistä opetuslapsista tälle tielle lähteminen merkitsi kärsimystä ja kuolemaa. Niin kuin Jeesusta vainottiin, niin vainottiin myös Hänen seurakuntaansa! Silti Hänen omansa kulkivat iloiten ”nisunjyvän tietä”. Se oli kyllä kaita, mutta se kuljetti itse kulkijoita aina perille asti ottaen mukaan matkan varrelta aina vain uusia kulkijoita. Vainojen ja ahdistuksen keskellä kasvoi Jumalan antamaa kasvua se Kirkko, jonka suojiin meidätkin on pyhässä kasteessa otettu ja joka yhä kokoontuu Herran kärsimysten suloisten hedelmien aterialle.
Sillä kaita Tie, joka kuljettaa uskovia, on Jeesus itse. Me emme kulje. Meitä kuljetetaan. Hän kuljettaa meitä.
Tätä tietä, omaa ihmisyyttään myöten Herra Jeesus tuli kerran Taivaan kirkkaudesta tänne meidän luoksemme. Hän kulki sen tien loppuun, aina Golgatalle asti. Hän teki sen vain meitä varten. Hän teki sen kaiken viedäkseen meidät perille, sinne, minne Hän on ylösnoustuaan kuolleista ja Taivaaseen astuessaan jo itsessään vienyt meidän ihmisyytemme, sen, jossa Hän sovitti kaikki meidän syntimme, koko ihmiskunnan syyllisyyden.
Sen tähden Jeesuksessa on meille kaikki valmista. Hän yksin sen teki. Hän yksin sovitti meidän syntimme ja voitti kuoleman kauhean vallan.
Siihen ei meistä, syntisistä, olisi koskaan ollut eikä ole vieläkään. Silti meillä on armahdettuina syntisinä oma paikkamme Hänen tiensä kulkijoina, Hänen palvelevan rakkautensa jalanjäljissä. Sillä Jeesus on opetuslastensa jalat pesemällä antanut esimerkin myös meille.
3.
Me emme kuitenkaan ole Hän. Meidän ei pidä yrittää tehdä sitä, minkä vain Hän voi tehdä ja minkä Hän on jo kertakaikkisesti tehnyt. Meistä ei ole sovittamaan toisten ihmisten eikä edes omia syntejämme Jumalan edessä. Eikä meidän tarvitse edes yrittää sitä. Se on jo tehty. Jeesus on sen tehnyt.
Sen sijaan Jeesus kutsuu meitä sellaisina, kuin olemme ja niihin tehtäviin, jotka kuuluvat meille. Hän kutsuu meitä palvelemaan toinen toisiamme sovitettuina syntisinä, niin kuin Hän Sovittajana palveli ja yhä palvelee meitä. Meistä ei ole sovittajiksi, mutta me voimme toimia sanoin ja teoin Hänen käsinään ja jalkoinaan ja suunaan, Hänen lähettiläinään maailmassa ja toistemme elämässä jakaen sillä tavoin Hänen täydellisen sovitustyönsä ja jumalallisen rakkautensa hedelmiä.
Erityisesti tämä koskee erikseen valittuja apostoleja ja heidän seuraajiaan virassa eli paimenia ja opettajia, jotka Jumala seurakunnan välityksellä kutsuu kaitsemaan omaa laumaansa. Ehkä juuri Viimeistä ehtoollista ennen Herran kuolemaa muistaen vanha Pietari kirjoittaa ”virkaiässä” nuoremmille veljilleen näin:
Vanhoja pappeja teidän seassanne minä neuvon, joka myös pappi olen ja Kristuksen kärsimisten tunnustaja ja osallinen siitä kunniasta, joka ilmestyvä on: Kaitkaat Kristuksen laumaa, joka teidän hallussanne on, ja pitäkäät siitä vaari, ei vaaditut, vaan hyvällä mielellä, ei turhan voiton tähden, vaan hyvästä tahdosta, ei myös niinkuin herrat kansansa päälle, vaan olkaat laumalle esikuvaksi, niin te, ylimmäisen Paimenen ilmestyessä, katoomattoman kunnian kruunun saatte.(1. Piet. 5:1-4)
Tämä on epäilemättä harkittua puhetta. Muistatte varmasti, kuinka tältä paikalta on mainittu, kuinka toisenlainen oli tulisen ja innostuvaisen Pietarin näkökulma ennen Herran kuolemaa ja ylösnousemusta. Hän olisi varmaan mielellään ollut ”herrana kansansa päälle”, ja uskoaankaan hän ei epäillyt. Sitten tulivat kuitenkin pitkäperjantai ja usko, joka ei ollutkaan vahva, vaan kaatui pelkästä oljenkorjen kosketuksesta, piikatytön huomautuksesta. Pietarista tuli kieltäjä-Pietari, sitten katuja-Pietari ja sitten vasta uudelleen lähetetty Herran apostoli, joka sai omalla mattyyrikuolemallaan todistaa Jeesuksesta Roomassa, kuten perimätieto kertoo.
Vanha Pietari puhuu siis kokemuksesta ja ehkä jo tulevan aavistaen, kun Hän opettaa, kuinka meidän, seurakunnan nuorempien pappien, on hoidettava virkaamme. Hän varoittaa meitä oman kunnian etsimisestä ja viittaa siihen, kuinka palkinto palveluksesta seuraa vasta sitten, kun sen Antaja jälleen tulee näkyvällä tavalla ja suurella kunnialla ihmisten keskelle ja kun kirjat avataan ja kun kaikkien teot ja tekemättä jättämiset punnitaan.
Silti pyhän Pietarin kehotuksessa on iloinen ja lämmin henki, sellainen, joka rohkaisee eikä lannista. Mutta miksi? Koska ”minä olen”. Koska Jeesus on ”minä olen”.
Mitä tarkoitan? – Palaamme päivän evankeliumiin. Sen käännös ei edes siinä muodossa, kuin me luemme sen Bibliasta, toista kokonaan sen alkuperäistä merkitystä. Se puolestaan liittää Jeesuksen sanat tiettyyn Vanhan testamentin valtavaan julistukseen ja ennustukseen.
Tarkoitan lausetta, jossa Jeesus meidän Bibliamme mukaan sanoo: ”Nyt minä sanon teille ennenkuin se tapahtuu, että sittekuin se tapahtunut on, te uskoisitte minun siksi.” Jeesus puhuu tässä Juudaasta, jonka Hän ennalta tietää kavaltavan Hänet. Tämän ennustuksen toteutumisen Hän sanoo olevan merkki siitä, että ”Hän on se”.
Jeesus on se – mutta mikä? – Alkutekstissä esiintyy tällä kohden sanapari ἐγώ εἰμι eli suomeksi ”minä olen”. Sen tähden Jeesuksen lauseen Johanneksen evankeliumissa voisi ja se ehkä pitäisikin kääntää sanatarkasti näin: ”Nyt minä sanon teille ennenkuin se tapahtuu, että sittekuin se tapahtunut on, te uskoisitte, että minä olen.”
Eikä Jeesus tarkoita todistusta sille, että Hän todella on olemassa. Sen opetuslapset tietävät muutenkin. Sen sijaan Jeesus viittaa kauas historiaan ja sellaiseen kirkkauteen, jota Hänen aikansa juutalaiset eivät oikein uskaltaneet edes mainita. Sillä sanoessaan ”minä olen” Jeesus viittaa itsensä Jumalan nimeen! Niin Hän tekee usein Johanneksen evankeliumin mukaan, esimerkiksi silloin, kun Hän puhuu itsestään Elämän Leipänä ja Tienä ja Totuutena.
Mutta kuka voi puhua itsestään näin? Kun Mooses kysyy Jumalalta, joka ilmestyy hänelle, mikä on Hänen nimensä, Jumala vastaa: ”Minä olen se kuin minä olen. Ja sanoi: niin pitää sinun sanoman Israelin lapsille: Minä olen lähetti minun teidän tykönne.” (2. Moos. 3:14). Jeesus puhuu itsestään Jumalan tavalla! Vain Jumalana Hän voi puhua itsestään näin. Ja nyt Hän liittää puheensa myös Jesajan kirjan ennustukseen:
Mutta te olette minun todistajani, sanoo Herra, ja minun palveliani, jonka minä valitsin, että te tietäisitte ja uskoisitte minua ja ymmärtäisitte, että minä se olen. Ei yhtään Jumalaa ole minun edelläni tehty, ei myös kenkään tule minun jälkeeni. Minä, minä olen Herra, ja paitsi minua ei ole yhtään vapahtajaa. (Jes. 43:10-11)
4.
Mutta pitääkö meille tätä nyt kertoa. Mehän olemme kristittyjä! Eikö tämä ole meille itsestään selvää? Emmehän me ole muslimeja, jotka pitävät Jeesusta vain profeettana, mutta kieltävät Hänen olevan Jumalan Poika.
Vai uskommeko sen liian helposti? Emmekö yhtään vapise tämän Jeesuksen sanan edessä? Eikö meitä vavahduta, että Hän, Nasaretin kirvesmies ja opettaja, Hän, joka monen muun opettajan tavoin joutui kärsimään opetustensa seurauksista ja jopa kuolemaan niiden tähden, että Hän ei ole vain yksi rabbi rabbien eikä yksi ”kansan hengellinen johtaja” muiden joukossa, ei ainoastaan Jumalan väkevä profeetta, vaan Jumala itse. Hän, ihminen, jonka kanssa opetuslapset lepäävät saman pöydän ääressä samaa ateriaa syöden ja jonka seurassa he ovat jo kauan kulkeneet jakaen kaiken inhimillisen Hänen kanssaan, tämä Jeesus ei ole vain Jumalan mies, vaan Jumala ja mies.
”Minä, minä olen Herra, ja paitsi minua ei ole yhtään vapahtajaa.” Niin Jeesus sanoo evankeliumimme saarnassa, tosin välillisesti, mutta sitäkin selvemmin. Jeesus on Herra! Jeesus on Jumalan Poika yhdessä jumaluudessa Isän ja Pyhän Hengen kanssa. Ilman Häntä ja Hänen ulkopuolellaan ei ole mitään oikeaa Jumalan tuntemusta, vaan ainoastaan yleisen ilmoituksen aavistukset kaikkeuden Luojasta ja Ylläpitäjästä. Vain Jeesus on ”tie ja totuus ja elämä” ja lammastarhan ovi, josta kuljetaan sisälle Jumalan seurakuntaan ja Isän kotiin.
Ja juuri sellaisena Jeesus on myös ainoa Vapahtaja. Vapahtajana Hän on syntisille Tie Isän syliin. Syntien sovituksen ja anteeksiantamisen kautta Hänessä aukeaa ovi perille pääsevien laumaan. Vain Hänen kauttaan Isä katsoo rakastaen meihin Pyhässä Hengessä.
5.
Tämä on se alhaalla kulkeva Tie, jota pitkin kuljetaan Taivaan kirkkauteen. Sitä varmasti ajattelee myös pyhä Pietari antaessaan kehotuksen sanat kanssapalvelijoilleen virassa. Kaikki kristillinen elämä, mutta erityisesti sananpalvelijan työ, on liittymistä Jumalan tekoihin ja toimintaan.
Eikä Jumalan työ nouse alhaalta ylös. Se tulee ylhäältä alas, jotta me voisimme päästä alhaalta ylös. Sillä minne voisikaan Jumala kurotella? Mikä voisi olla Hänen yläpuolellaan?
Mutta alas Hän tulee. Jumala tulee alas, koska Hän on Rakkaus. Sen tähden Hänen alas tulemisensa on Hänen ilonsa ja kunniansa.
Ensin Hän luo tyhjästä kaiken olevan, maan ja maailman, tähdet ja taivaan. Hän luo ihmisen omaksi kuvakseen. Sillä tavoin Hän jakaa lahjaksi ja määrättömissä määrin rajatonta hyvyyttään. Hän antaa olemisen lahjan sellaiselle, jolla ei sitä itsellään ole. Ja siinä, juuri siinä Hän ilmaisee rakkautensa, että vastapäätä Hänen ikuista kirkkauttaan syntyy jotakin katoavaa, jota Hän rakastaa ja hoitaa ja antaa sille lopulta iankaikkisen ilon Hänen oman kunniansa kirkkauden valossa.
6.
Silti vieläkin suurempaa on Jumalan rakkaus. Se ylittää meidän inhimillisen käsityskykymme, sillä se ulottuu yhä meihin, vaikka Jumalan rakkauden ja kunnian ihanuus eivät meille riittäneet eivätkä kelvanneet sellaisina, kuin Hän ne meille antoi. Jumalan rakkaus ei sammunut edes syntiinlankeemuksessa. Se ulottuu myös kapinallisiin ja langenneisiin luotuihin eli sellaisiin ihmisiin, kuin me, sinä ja minä. Se ulottuu tähän maailmaan, jonka meidän lankeemuksemme on muuttanut paratiisista kiviseksi ja kovaksi paikaksi.
Jumala rakastaa meitä siitä huolimatta, että meidän kapinamme on saanut Hänen pyhän vihansa syttymään. Jumalan rakkaus laskeutuu Hänen rajoittamattoman pyhyytensä kuluttavasta kirkkaudesta tänne alas, tomun ja veren maailmaan. Juuri siitä on kyse Jeesuksen vertauskuvallisessa teossa Hänen pestessään opetuslastensa maantien tomussa likaantuneet jalat. Jeesuksessa Jumala pesee meitä puhtaaksi synnin syyllisyydestä ja niistä matkanvioista, joiden tähden olemme tänäänkin koolla siitä huolimatta, että meidät on Kasteen kylvyssä kerran kokonaan pesty puhtaiksi.
Ja juuri meille Jeesus jättää testamentin: ”Jos te nämät tiedätte, te olette autuaat, jos te niitä teette.” Jeesus kutsuu meidätkin, ei vain tietämään, mitä pitäisi tehdä, vaan myös tekemään. Hän ei kuitenkaan ole huono johtaja, joka vihaisena jostakin linjojen takaa komentaisi meitä vihollisen tulen alle. Jeesus johtaa edestä. Hän astuu ensimmäisenä tuleen. Häneen myös osuu ensimmäisenä. Mutta silti Hän on Voittaja, ja Hänen kanssaan kaikki, jotka seuraavat Häntä uskossa saaden joka hetki oman pelkuruutensa ja heikkoutensa anteeksi, mutta jotka sellaisinakin tahtovat kulkea nisunjyvän tietä taivaaseen.
7.
Eikä nisunjyvä jää yksin, jos se kuolee tätä tietä kulkiessaan. Kulkijoille on annettu valtava lupaus. Omalla, erityisellä tavallaan se seurakunnan sisällä koskee sananpalvelijoita, mutta ei vain heitä, vaan myös kaikkia uskovia rakkauden palveluksessa ja suhteessa niihin, jotka eivät usko. Heihin nähden me kaikki olemme ”lähetettyjä työntekijöitä”, mutta myös uskonystäviemme ja seurakuntamme parissa meillä on rakkauden sanelema kutsumus olla kaikessa heikkoudessammekin Herran käsinä ja jalkoina ja rohkaisevana uskon todistuksena näin toinen toistamme tukien.
Evankeliumimme lopuksi Herra Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti sanon minä teille: joka korjaa sen, jonka minä lähetän, hän korjaa minun; mutta joka minun korjaa, hän korjaa sen, joka minun lähetti.” Jo nyt Jumalan rakkaus kantaa ihmeellisiä hedelmiä: kun kuulemme Jumalan kutsuman paimenen saarnaavan Raamatun oppia, kuulemme siinä Herran Jeesuksen itsensä puhuvan läsnäolevana meille. Kun otamme vastaan uskovan veljen tai sisaren Jeesuksen nimen tähden, otamme vastaan itsensä Herran ja Hänessä Kolmiyhteisen Jumalan. Ja kun seurakuntana viemme Jeesuksen uskoa kaikkeen maailmaan, Herra Jeesus itse kulkee kanssamme. Hän kohtaa todistuksessamme ne maailman viluiset ja köyhät, joiden jalkoja ei kukaan muu pese, ja kohtaa heidät alas tulevassa, synnit sovittavassa rakkaudessaan.
Onko siis mitään suurempaa ja suloisempaa kuin nisunjyvän tie ja Herran jalanjäljissä kulkeminen – meille armahdetuille syntisille ja Taivaan perillisille? Amen.