Kerrotaan, että jotkut vihkiparit ovat Helsingin seudulla halunneet vaihtaa pappia vihkiharjoituksen jälkeen, kun tämä ei ole osoittautunut heidän mielestään riittävän edustavaksi ja tyylikkääksi. Kuulostaa kaupunkilegendalta, mutta ehkä tällainenkin on suuressa kaupungissa mahdollista.
Kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä on keskeistä Jumalan sanan kuuleminen ja hänen siunauksensa pyytäminen. Pappi on tehnyt sen, mitä hänen kuuluu tehdä – niin vihkiessään kuin muissakin tehtävissään –, kun hän on julistanut Jumalan sanaa. Muuta häneltä ei vaadita. Papin edustavuus on toisarvoinen asia, samoin se, minkä tyyppinen henkilö hän on. Siisti ja asiallinen papin täytyy toki olla.
Ajatus papin vaihtamisesta on äärimmäinen esimerkki siitä, että nykyään ei välttämättä ole tärkeintä se, mitä pappi puhuu, vaan miten hän puhuu ja minkälaisen tunnelman hän osaa luoda. Esimerkiksi saarnoja arvioitaessa on valitettu, että pappien koulutuksessa on keskitytty – ainakin aikaisemmin – saarnojen sisältöön, kun taas niiden esittämiseen on kiinnitetty vähän huomiota. On jopa arveltu, että kirkon sanoma tavoittaisi ihmiset aivan eri tavoin, jos papit osaisivat esittää asiansa paremmin – siis taidokkaammin.
Puhetaitoa ei ole syytä vähätellä, sillä on oma merkityksensä, ei kuitenkaan ratkaisevaa merkitystä. Sisällöllä, sanomalla on ratkaiseva merkitys. Jos nykypäivän saarnoissa on jokin perustava ongelma, se on siinä, että me papit emme julista sitä sanomaa, jota meidät on kutsuttu julistamaan, vaan jotain muuta.
Paavali, joka oli loistava puhuja, kirjoitti korinttilaisille: “ Kun tulin luoksenne, veljet, en julistanut Jumalan salaisuutta teille suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin. En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta. Te näitte minut hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana. Puheeni ja julistukseni ei pyrkinyt vakuuttamaan viisaudellaan vaan ilmensi Jumalan Hengen voimaa, jotta teidän uskonne ei perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan.” (1. Kor. 2:1–5).
Toisaalla Paavali sanoo, että evankeliumi, sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta, on Jumalan voima. (Room. 1: 16) Tämä sanoma tuo pelastuksen. Ihmisen puhetaito ja viisaus ei lisää siihen mitään.
Evankeliumin kuulija on samankaltaisessa tilanteessa kuin vanki, joka saa kuulla, että hänet on vapautettu. Ajatelkaamme vankia, joka on virunut nälkäisenä vuosikaudet pienessä, pimeässä, kosteassa ja kylmässä vankiluolassa ilman mitään vapautumisen toivoa. Sitten vangille tullaan kertomaan evankeliumi, hyvä sanoma: hänet on armahdettu, hän on vapaa ja saa välittömästi astua ulos vankiluolastaan. Onko vangille jotain merkitystä sillä, millainen henkilö hänen luoksensa tulee, ja kiinnittääkö hän huomiota siihen, miten tämä asiansa esittää? Ei varmasti! Vangin kaikki huomio kiinnittyy vapauttavan sanoman sisältöön, kaikki muu on hänelle täysin merkityksetöntä ja toistoarvoista
Eikö myös synnin vanki ja syntiensä takia tuomittu kadota näköpiiristään kaiken muun, kun hän saa kuulla, että hänet on armahdettu ja hän saa syntinsä anteeksi? Kirkon historia osoittaa tämän todeksi. Pappi on esimerkiksi saattanut lukea saarnansa suoraan paperista hiljaisella äänellä, mutta seurauksena on ollut suuri herätys. Sanoma itsessään on saanut sen aikaan. Jo yksikin Jumalan hyvä sana riittää syntiselle ja vapauttaa hänet.
Synnin vanki ei kuitenkaan välttämättä kuule hänelle julistettua hyvää sanomaa. Ensinnäkin on mahdollista, että hän ei merkillistä kyllä edes ymmärrä surkeaa tilannettaan. Jotta näin tapahtuisi, meitä synnin vankeja täytyy ravistella hereille Jumalan sanalla. Jumalan sana on sekä paljastavaa että vapauttavaa sanaa. Vapauttava hyvä sana on varsinaisesti Jumalan omaa sanaa, jota hän haluaa meille puhua, mutta paljastavan sanan täytyy kulkea vapauttavan sanan edellä ja valmistaa sille tietä. Toiseksi hyvä sanoma voi jäädä kuulematta siinäkin tapauksessa, että paljastava sana on saanut tehdä tehtävänsä, koska hyvän sanoman kuuleminen ei tapahdu automaattisesti vaan Pyhän Hengen vaikutuksesta.
Hyvän sanoman kuuleminen ei ole tavallista kuulemista. Hyvä sanoma kuullaan kyllä ensin korvilla, mutta se voi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Varsinaisesti hyvä sanoma Kristuksesta on kuultu vasta siten, kun se on kuultu sydämellä. Vain Pyhä Henki voi saada aikaan sen, että hyvä sana menee sydämeen asti ja synnyttää uskon Jeesukseen Kristukseen.
Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa, että Pyhä Henki “puhaltaa, missä tahtoo” (Joh. 3:8), ja Augsburgin tunnustuksessa todetaan, että Pyhä Henki vaikuttaa uskon evankeliumin kuulijoissa, “missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee”. Pyhä Henki toimii suvereenisti, meistä riippumatta. Tämä merkitsee myös sitä, että Pyhä Henki tekee salatusti työtään silloinkin, kun me emme näe Jumalan sanan julistuksella olevan mitään vaikutuksia. Jesajan kirjassa vakuutetaan, että Jumalan sana ei palaa tyhjänä vaan täyttää Jumalan antaman tehtävän. (Jes. 10,11)
Niinpä Kristuksen lähettiläiltä kysytään ennen kaikkea uskollisuutta – ja Kristuksen lähettiläitä olemme me kaikki, jotka olemme Kristukseen kastettuja. Meidät, jotka olemme pappeja ja muita seurakunnan työntekijöitä, on asetettu erityiseen Kristuksen todistajan virkaan, mutta jokainen kastettu kristitty on kutsuttu olemaan Kristuksen todistaja ja lähettiläs omalla paikallaan tavalla tai toisella. Kristuksesta ei todisteta vain sanoilla vaan myös teoilla. Uskollisuus on uskollisuutta Kristukselle ja hänen kutsulleen. Kysymys on sitä, että teemme sen, mikä on tehtäväksemme annettu juuri siksi, että olemme Kristuksen lähettiläitä.
Meidän ei siis tule miettiä, saammeko me itse jotain aikaan. Sen sijaan meidän tulee luottaa siihen, että Pyhä Henki tekee sen, minkä hän on luvannut tehdä. Meillä papeilla on kiusaus kiinnittää työssämme huomio itseemme ja omiin mahdollisuuksiimme, kun muutkin saattavat asettaa meille vaatimuksia. Varmaan sama kiusaus kohtaa joskus muitakin siinä, mitä he tekevät. Ainakin omassa uskonelämässämme, kun mietimme suhdettamme Jumalaan, meillä kaikilla on jatkuvasti kiusaus kääntää katseemme Jeesuksesta omaan itseemme.
Kun katsomme itsemme – työssämme tai uskonelämässämme –, me joko elättelemme itsestämme valheellisia kuvitelmia tai masennumme. Ehkä joku onnistuu pettämään itseään pitkäänkin, mahdollisesti jopa koko elämänsä, mutta yleensä perusteettomat kuvitelmat haihtuvat aika pian tomuna ilmaan. Silloin me putoamme masennukseen monttuun.
“Näköalapaikka hyvä on monttu syvä”, sanoo Jaakko Haavio runossaan. Siellä montun pohjalla, omista mahdollisuuksista riisuttuna me voimme nähdä Kristuksen.
Näkyväksi, todelliseksi Kristus tulee siis sanassaan. Näin hän on katsonut hyväksi menetellä. Kristus haluaa, että me olemme vastavuoroisesti hänen lähettiläitään ja todistajiaan toinen toisillemme. Dietrich Bonhoeffer, virren 600 kirjoittaja, on sanonut, että Kristus on epävarma omassa sydämessämme, mutta varma veljen ja sisaren sanassa. Sanokaamme sen tähden toisillemme Paavalia seuraten: “Jumala teki Kristuksessa kanssasi sovinnon eikä lue sinulle viaksi rikkomuksiasi. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki syntisi, jotta saisit hänessä Jumalan vanhurskauden.” (2. Kor. 5:19,21)