Maa, vesi, ilma ja tuli – maallisen elämän pysyvät peruselementit löytyvät symboleina kirkosta
Halusin liittää tämän juhlamessun käsiohjelmaan muutamia kuvia. Valitsin kolme itseoikeutettua kuvaa aluksi: yksi niistä oli peräti 70:n kirkon arkkitehtinä toimineen Josef Stenbäckin akvarelli, jonka mukaan remontti valmistui vuonna 1901. Siinä kirkko on kaunis kuin koru. Kirkkomme muuttui radikaalisti vuosien 1937 ja 1952 remonteissa, myös sisältä. Ei voi kuin onnitella, että vuonna 1984-85 sisätilat päätettin palauttaa takaisin Josef Stenbäckin suunnittelemaan asuun. Kirkkoon palasi juhlavuuden ja harmonian tuntu.
Sana harmonia, sopusointu tuli hätkähdyttävällä tavalla mieleeni, kun otin juhlaa varten valokuvia eri puolilta kirkkoa. Stenbäck oli mielestäni hyvin selkeästi sijoittanut neljä jo menneiltä vuosituhansilta tuttua peruselementtiä saarnatuoliin ja sen välittömään läheisyyteen. Maan, veden, ilman ja tulen vertauskuvat ovat nähtävissä yhdellä silmäyksellä. Kastemalja edustaa tietysti vettä, saarnatuolin yläpuolella oleva liekinmuotoinen baldakiini-katos tulta, saarnatuolin jalustan höyhenkuvio ilmaa ja poikkipilarin kansallisromantiikkaa enteilevä tyylitelty kasvi maata.
Nuo neljä elementtiä eivät ole vain juhlava jäänne jostain muinaisesta tavasta nähdä maailmassa jokin järjestys. Tuntuu, kuin Stenbäck olisi 111 vuotta sitten halunnut sanoa kaikille jälkipolville: näiden neljän peruselementin kanssa te tulette joutumaan kasvokkain. Niiden varassa on sekä maallisen yhteisön että seurakunnan hyvinvointi. Olette jatkuvasti ilman eli säiden armoilla, olette riippuvaisia veden puhtaudesta ja riittävyydestä, olette riippuvaisia siitä, antaako maa sadon ja elannon. Olette riippuvaisia lämmöstä ja energiasta. Jokaiselle tämänkin päivän ihmiselle iästä ja ammatista riippumatta hyvin ajankohtaisia realiteetteja.
Uskon, että Stenbäck hartaana kristittynä muistuttaa, että kirkko ei rakennuksena eikä seurakunta ole vain kivun, kyselyn ja surun yhteisö. Jeesuksen sanoja lainaten meitä ei ole jätetty orvoiksi. Päinvastoin, meidät on kalliisti ostettu ja kasteessa ankkuroitu valtavaan toivoon. Jo kasteessa saimme kutsun hyvän sanoman ja tahdon lähettiläiksi. Eivät vain muutamat lähetit, vaan kaikki kastetut.
Noista neljästä elementistä voi ammentaa visiot siitä, millainen kristinusko voi olla missä olosuhteissa tahansa elinvoimaista. Maa merkitsee sitä, että otamme vakavasti työn, perhe-elämän, yhteiskunnan ym. arkisen hyvinvoinnin piiriin kuuluvat asiat. Olemme vastuussa maasta Jumalan lisäksi myös jälkipolville: siksi tulee etsiä luontoa varjelevia elämäntapoja. Ilma voi merkitä tänään sitä, että kieltäydymme itseriittoisesti umpioitumasta, vaan haemme aktiivisesti virikkeitä kaikesta siitä, mikä liikkuu tuulen tavoin yli maiden rajojen. Usko, tiede ja taide ovat universaaleja, kaikien ihmisten parhaaksi tarkoitettuja voimavaroja.
Tarvitsemme elävää vettä. Jumalan sanaa kuvataan Raamatussa usein puroksi, jonka varrelle juurtunut puu on parhaassa mahdollisessa osassa ja voi antaa hedelmää ajallaan. Jumalan armo on kuin vesi, se etsii alimpia paikkoja ja tarjoaa uuden alun mahdollisuuden heikoimmallekin meistä.
Alttaritaulun kirkastusvuorikuva avaa säteilevän armon näköalan
Toinen itseoikeutettu kuva mielessäni oli alttaritaulumme Aleksandra Såltinin Kristuksen kirkastuminen v. 1884. Taivas on avoinna, Elia ja Mooses ovat ilmestyneet Jeesukselle. Kirkkaana säteilevän Kristuksen edessä Jaakob, Johannes ja Pietari käsittävät, missä on ihmisen perimmäinen turva ja perusta. Vähän myöhemmin Pietari vastaa Jeesukselle, johon loukkaantuneena monet olivat kääntäneet hänelle selkänsä: ”Herra, minne me menisimme? Me tiedämme, että sinulla on iankaikkisen elämän sanat ja että sinä olet Jumalan Pyhä!” Uskon, että tuhannet kiikkalaiset ovat aikojen saatossa hapuilleet juuri saman tapaista rukousta joutuessaan kohtaamaan sietämätöntä tuskaa tai surua. Tai Såltinin maalauksen edessä moni Jumalan koskettama on kokenut opetuslasten tavoin kuin heränneensä yllättäen unesta ja näkevänsä elämänsä aivan uudessa valossa, armahdettuna ja Jumalan rakkaaksi lapseksi lunastettuna.
Marttyyrien rivi kirkon lehtereillä julistaa Pyhän Hengen voimasta
Kolmas itseoikeutettu kuva tästä kirkosta ja sunnuntain aiheesta on oikeastaan kuvasarja, jossa on 36 erillistä maalausta. Carl Fredrik Blomin vuonna 1819 maalaamat Raamatun henkilöitä kuvaavat ihmisiä, joista hyvin monet olivat uskonsa tähden vainottuja. Varsinkin entisajan suomalaisten on saattanut olla helppo samaistua heihin ja ammentaa heidän esimerkistään ja uskostaan voimaa. 350 vuoden ajalle mahtuu peräti kymmenen sotaa, joihin suomalaiset ovat osallistuneet. Seurakunnan syntyessä oltiin parhaillaan toipumassa 30-vuotisesta sodasta.
Maalausten syntyessä Suomi oli ollut n. 10 vuotta Venäjän keisarikunnan jäsen. Tuntematon tulevaisuus odotti. Uskon, että nämä kuvat maalattiin rohkaisemaan hämmentyneitä ja sodassa haavoille lyötyjä kiikkalaisia: neljäs elementti ei ole pelkkää kivun, vainon ja sodan tulta, vaan ennen kaikkea suurimman puolustajan, ymmärtäjän ja lohduttajan eli Pyhän Hengen tulta. Meillä on suuri joukko todistajia ympärillämme. Meillä on keisarikuntaakin suurempi voima turvanamme.
Kirkon tehtävä säilyy samana aikakausien vaihtuessa, sillä ihmisenä olemisen peruskysymykset eivät muutu
Kaksi ensimmäistä kirkkoa rakennettiin tälle kirkonmäelle nykyisten sankarihautojen kohdalle 1600-luvulla. 30-vuotinen sota vei lukemattomia tämänkin seudun miehiä Ruotsin joukoissa sotimaan Keski-Euroopassa. Harva heistä palasi. Toinen kirkko saman vuosisadan lopulla rakennettiin pahimpien kato- ja nälkävuosien aikaan. Tälläkin seudulla kokonaisia perheitä kuoli nälkään ja sairauksiin. Nykyinen kirkko rakennettiin Suomen sodan riehuessa. Seuraavat sata vuotta eivät olleet paljonkaan helpompia: suomalaisten eliniänodote esim. 1900-luvun alussa oli 40 vuotta kun se nykyään on n. 80 vuotta.
Meidän näkökulmastamme menneiden sukupolvien elämä on ollut äärimmäisen työlästä, karua ja vaarallista, uskomusten täyttämää ja usein hyvinkin traagista. Heidän näkökulmastaan katsottuna meidän tekniikan kyllästämä elämämme on suorastaan yliluonnollista ja yltäkylläistä. Silti meidän peruskysymyksemme ihmisenä olemisesta ovat jokseenkin samoja: Miten löytää sisäinen mielekkyys ja rauha, miten tulla toimeen muiden ihmisten kanssa, miten jaksaa tehdä työtä ja säilyttää terveys, kasvattaa lapsia, huolehtia heikommista, mistä voin hyvällä omallatunnolla nauttia, miten voin parantaa olojani ja maailmaani?
Seurakunnan hallinnolliset muodot eivät ole kovin keskeisessä roolissa, sillä ne ovat vain asian palvelijoita, kuin astioita. Nälkäiselle ruoka kelpaa millaisesta astiasta tahansa tarjottuna. Olennaisempaa on, palatakseni noihin neljään alun elementtiin, miten arkista ja maanläheistä uskomme on, onko meissä innostunutta ja innostavaa henkevyyttä, olemmeko juurtuneet syvään Jumalan sanaan saadaksemme elävää vettä ja annammeko Pyhän Hengen kasvattaa meitä Jumalan tahtomiin suuntiin ja tehtäviin. Seurakunnan tärkein tehtävä on ruokkia Jumalan tuntemisen nälkää. Kun tuo nälkä on tyydytetty, ihminen on Jeesuksen lähettiläs, joka sanoo: ”Tässä olen, lähetä minut sinne, missä minua eniten tarvitaan.”