Uskollisuus tehtävän hoitamisessa.
Autuas se palvelija, jonka hänen herransa tullessaan havaitsee pitävän huolta palvelusväestään. Tämän päivän evankeliumi kehottaa uskollisuuteen meille uskottujen tehtävien hoitamisessa. Se edellyttää uskollisuutta juuri niiden arkisten tai jokapäiväisten tehtävien hoitamisessa. Uskollisuutta ja tunnollisuutta usein niin vähäpätöisiltä tuntuvien tehtävien suorittamisessa. Jeesuksen opetuslapsilta kysytään palveluvalmiutta heidän hoitoonsa uskotun kansanjoukon ruokkimisessa. Aivan kuten Jeesuksen aikana, kun kansa oli koko päivän seurannut, niin Jeesus illan tullen kehoitti opetuslapsiaan, jotka halusivat lähettää kansanjoukot menemään: Antakaa te heille syödä!
Jeesuksen aikana opetuslasten uskollisuus joutui koetukselle kansan paljouden tähden. He pitivät tehtävää ylivoimaisena. Varmasti meidänkin aikana joskus joku opetuslapsi tuntee saamansa tehtävän ylivoimaiseksi ja herpaantuu siitä syystä. Mutta minua itseäni ainakin useammin vaivaa tunne tehtävän vähäpätöisyydestä. Tehtävän huolimattomaan hoitamiseen houkuttelee ajatus: siellä on vain pieni ryhmä, siellä on vain tutut henkilöt, siellä on vain sama asia kuin ennenkin.
Jos uskallamme olla rehellisiä vain omalle itsellemme sisimmässämme, niin joudumme toteamaan, että ajattelu: ”Herrani tulo viivästyy” on ajankohtainen yhä meidänkin aikanamme. Me unohdamme niin helposti sen, että Herran tulo on meiltä salattu, arvaamaton.
Jos me ottaisimme todella vakavasti sen tosiasian, että Herran tulo on täysin arvaamaton, niin meillä olisi todella hätä oman sielumme tilasta, mahdollisuudestamme päästä iankaikkiseen elämään. Toiseksi me emme voisi sydän kylmänä katsella, että kuinka moni meidän ystävä tai tuttava pitää halpana iankaikkista elämää ja hukuttaa itsensä maailman turhuuteen. Unohtaessamme Herran tulon läheisyyden me sorrumme tavoittelemaan vain tämän maailman etuja ja mukavuuksia. Ei siis tarvitse olla osallinen Saloran lahjuksista, kun jo on vaarassa palaa, palaa kadotukseen.
Kun luemme lehdistä suurten liikelaitosten johtajien ja poliitikkojen oman edun tavoittelusta, halusta saada taloudellista etua, me toisaalta olemme kateellisia, koska meillä ei vähäisen asemamme vuoksi ole mahdollisuuksia sellaiseen. Mutta toisaalta me tunnemme vahingoniloa siitä, että sellaiset oman edun tavoittelijat joutuvat kärsimään.
Jumalan sana kumminkin varoittaa toisen lankeemuksista iloitsevia: ”Joka luulee seisovansa, katsokoon, katsokoon ettei hän itse lankea”. Jospa käykin niin, että me muotojumaliset, joita ei ehkä syytetä julkisynneistä, unohdammekin sydämen katumuksen ja joudumme Herran eteen katumattomina, itsevanhurskaina. Sen sijaan meidän mielessämme pilkkaa saaneet julkisyntiset joutuvatkin sydämessään murtumaan ja pyytämään Kristukselta armahdusta ja anteeksiantoa. Tämän asian eteen meidän, täällä kirkossa olevien, katulähetyksestä kiinnostuneiden, sopii aivan erityisesti pysähtyä.
Me tiedämme, miten yleistä seurakuntaväen keskuudessa on ajattelu: kodittomat, alkoholistit, vankilasta vapautuneet ovat elämän laitapuolen lapsia. Meillä on suuri kiusaus pitää itseämme heitä parempina. Helposti lipsahtaa heistä puhuessamme pieni sana ”vain”. Pelastuskysymyksen kohdalla tasoero on ilmi selvä.
Edellä kuvatuista puheenollen meille on selvää, että he tarvitsevat Vapahtajaa ehdottomasti. Omalla kohdalla Vapahtajan tarve ei ole usein niinkään itsestään selvää. Tai heidän kohdallaan Vapahtajan lunastustyö, Jumalan armo, ei ole ehdoton. Meille kyllä kuuluu Kristuksen ristillä ansaitsema pelastus. Mutta heille vasta sen jälkeen, kun he ovat luopuneet alkoholista tai jostakin muusta yhtä ilmeisestä paheesta.
Näin ajatellessamme olemme Jeesuksen vertauksen ymmärtämättömän palvelijan kaltaisia. Me olemme ryhtyneet lyömään oman erinomaisuutemme ruoskalla Kristuksen lunastamia kanssaihmisiä, koska kuvittelemme Herran tulon olevan niin etäällä, että meillä on aikaa esittää omia vaatimuksia.
Mikäli Herra armossaan on saanut kirkastaa meille Puhän Henkensä kautta tulonsa yllätyksellisyyden, niin meillä on onnellisen eli autuaan palvelijan osa. Herran tulon arvaamattomuus ja läheisyys saa meidät huolestumaan huolettomista. Silloin me emme enää lähdekään liikkeelle parempina, ylhäältä päin. Lyövä asenne ilmeestä ja eleestä samoin kuin kielestäkin on häipynyt. Me hätäilemme ja huolehdimme silloin veljiä ja sisaria, jotka Kristuksen omalla kalliilla verellä ostamina, mutta maailman murheiden orjuuttamina, tuhlaavat taivasosuutensa suruttomuudella.
Ylellisyyttä ja monipuolista hyvinvointia tarjoava maailma murehduttaa Jumalan yhteyteen tarkoitetun ihmispoloisen yllyttämällä tämän juoksemaan katoavien aarteiden perässä itsensä uuvuksiin. Hätämme hänestä on aitoa vain silloin, jos itse olemme saaneet armon Pyhän Hengen kautta nähdä oman mahdottomuutemme.
Vastuumme Jumalan moninaisen armotalouden hoitajina on mennä maailman murheista kärsivän lähimmäisen luo, kantamaan hänen taakkojaan. Jos me pystyisimme osoittamaan kärsivälle lähimmäiselle olevamme edes halukkaita osallistumaan hänen taakkaansa, niin silloin hänen olisi helpompi uskoa, että Jeesus rakastaa häntäkin. Maailman hyvyyden katoavaiseksi kokenut ja oman syyllisyytensä taakan alle uupunut näkee, että jos toinen ihminen kohtelee häntä ihmisenä, niin se ei ole enää lähtöisin ihmisestä. Ihmisarvonsa menettäneen kohtelu ihmisenä on hänelle Jumalan rakkauden todeksi tulo. Luther pitääkin epätoivoon joutumista suurena syntinä. Epätoivosta vapautuminen on suuresta synnistä vapautumista.