Papit käyvät tällä hetkellä pitämässä hartauksia lähimain kaikissa vanhainkodeissa ympäri Suomea. Sääksmäen papitkin vierailevat Kemmolassa vähintään joka toinen viikko. Olin pitämässä hartautta Urjalan vanhainkodissa parisen vuotta sitten ja sanoin suntiollemme – joka toimi välillä myös kanttorina –, että ei kestä kovinkaan kauaa, kun vanhainkodin kokoontumistilan ilme tulee muuttumaan. Kokoontumistilan seinille oli ripustettu runsaasti kristillisiä symboleja, osa niistä oli talon asukkaiden tekemiä. Aavistelin, että ei kestä kovinkaan kauaa, kun ne tullaan poistamaan. Näin myös tapahtui – ja vielä paljon nopeammin kuin osasin aavistaa. Ei ehtinyt kulua kuin vuoden päivät, kun katselimme suntion kanssa tyhjiä seiniä ja muistelimme, mitä olin sanonut.
Mielessäni oli yhteiskuntamme yleinen kehityssuunta, kun lausuin ennustukseni. Näinä aikoinahan esitetään vaatimuksia, että kaikki kristinuskoon viittaava tulisi poistaa yhä tarkemmin esimerkiksi kouluista ja päiväkodeista. Katselin toissa viikolla tv-ohjelmaa, missä nuoret, innokkaat muslimit vaativat, että joulu, Kristuksen syntymäjuhla, ei saa olla millään tavalla esillä päiväkodeissa.
Ennustukseni toteutumista nopeutti se, että Urjalan vanhainkodissa tehtiin remontti. Remontinkin jälkeen risti jäi vielä sentään seinälle. Joku halusi, että sekin poistettaisiin, mutta näin ei tapahtunut, koska vanhainkodin johtaja oli ehdottomasti ristin säilyttämisen kannalla.
Kristinuskolla on maassamme pitkä historia. Tätä vuotta on juhlittu kristinuskon Suomeen saapumisen juhlavuotena otsikolla “Kirkko Suomessa 850 vuotta”. Näin kauan on kulunut siitä, kun piispa Henrik saapui tänne ristiretkelle. Vuosisatojen aikana on kristinusko syöpynyt syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Historian professori Juha Sihvola totesi viime vuoden lopulla Aamulehden haastattelussa, että luterilainen ihmiskuva on Suomessa vahva voimavara. Se ohjaa täällä Sihvolan mukaan ihmisten toimintaa, vaikka he olisivat kirkosta eronneita, heidän itsensä sitä edes huomaamatta.
Kristinuskosta ei siis päästä täydellisesti eroon kovin äkkiä, vaikka niin haluttaisiinkin. Suunta on kuitenkin joka tapauksessa selvä: kristinuskolla on Suomessa jatkuvasti yhä pienempi merkitys ihmisten elämässä. Afrikassa ja Kiinassa kehityksen suunta on päinvastainen. Kristinuskon painopiste onkin siirtymässä pohjoisesta etelään: entisistä lähetysmaista tulee kristillisiä maita, kun taas nk. kristitty länsi näyttää samaan aikaan hankkiutuvan eroon kristillisistä juuristaan. Pappilanniemen perhepäivässä pistäytyi kaksi viikkoa siten etiopialainen vieras, joka kertoi, että Etiopiassa – kuten eri puolella Afrikkaa – kirkot täyttyvät ihmisistä jumalanpalveluksissa. Suomessa sen sijaan viimeinen kirkkovieras sulkee oven ja sammuttaa valot viimeisestä kirkosta neljänkymmenen vuoden kuluttua, jos kirkossakävijöiden määrä vähenee samaa vauhtia kuin viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana.
Aikoinaan kristinusko saapui Suomeen vähitellen ja eri reittejä pitkin. Piispa Henrik on nostettu kunniapaikalle, koska hän tuli Suomeen läntisen kirkon virallisena edustajana, jonka matkasta on säilynyt jonkin verran epävarmoja tietoja. Historian kirjoihin ei ole jäänyt mainintoja lähetystyöntekijöistä, jotka toivat tänne ilosanoman maailman Vapahtajasta jo ennen Henrikin matkaa.
Tuntemattomiksi jääneet lähetystyöntekijät olivat vaatimattomia Kristuksen todistajia, jotka epäilemättä noudattivat päivän evankeliumista nousevaa periaatetta, jota voidaan kutsua olennaiseen keskittymisen periaatteeksi. Tämä periaate merkitsi Jeesukseen edellään kyliin ja kaupunkeihin lähettämien opetuslasten kohdalla sitä, että nämä eivät saaneet ottaa mukaansa rahakukkaroa, laukkua ja jalkineita eivätkä saaneet pysähtyä tervehtimään ketään. Lähetetyt seitsemänkymmentäkaksi muodostivat laajemman opetuslapsipiirin kahdentoista läheisimmän opetuslapsen ympärille. Heidän lähettämisensä ennakoi evankeliumin viemistä kaikille kansoille. Jeesuksen opetuslapsille antamat ohjeet ihmetyttävät, jos emme ymmärrä, mitä ne pitivät sisällään. Rahakukkaro tuli jättää pois, koska opetuslapsilla ei ollut aikaa harrastaa rahankeruuta tuon ajan vaeltavien saarnaajien tavoin. Myös matkalaukku hidasti liikkumista, samoin varasandaalit. Paljain jaloin opetuslasten ei toki tarvinnut kulkea kivikkoisilla seuduilla. Tervehtimisen kieltäminen merkitsi pitkistä itämaisista tervehdysseremonioista pidättäytymistä. Niihinkään ei ollut aikaa.
Meidän on syytä kysyä, mitä olennaiseen keskittymisen periaate merkitsee tänään meidän kohdallamme ja omassa seurakunnassamme? Siitä ei ainakaan voi olla kysymys, että seurakunnan työntekijöille lakataan maksamasta palkkaa. Opetuslasten täytyi aikoinaan jättää rahakukkaro pois matkasta, mutta Jeesus sanoo, että jos heidät toivotetaan tervetulleeksi, he saavat ottaa vastaan sen, mitä heille tarjotaan, koska “työmies on palkkansa ansainnut.” Näillä seuduilla on aikanaan Jeesuksen todistajat ja ennen kaikkea heidän tuomansa evankeliumi otettu vastaan, ja siksi seurakunnan työntekijät saavat vielä tänäänkin nauttia heille maksetusta palkasta. Sitä toki voidaan miettiä, kuinka suurta palkkaa itse kullekin tulisi maksaa.
Kirkossa – ja samalla väistämättä myös omassa seurakunnassamme – mietitäänkin näinä aikoina paljon palkka-asioita, koska meneillään on suuri palkkausuudistus. Valitettavasti vain kyseinen uudistus tuntuu olevan yksi esimerkki niistä kirkon piirissä käynnissä olevista prosesseista, jotka sotivat olennaiseen keskittymisen periaatetta vastaan, koska niiden takia kulutetaan valtava määrä aikaa ja energiaa täysin epäolennaiseen.
Me emme kuitenkaan voi vaikuttaa kovin paljoa siihen, mitä muualla päätetään, ja siksi meidän on tärkeintä kantaa vastuuta omista asioistamme. Tärkeintä on pohtia, olemmeko me Jeesuksen lähettiläitä ja hänen asiallaan ja toimimmeko hänen antamiensa neuvojen mukaan, vai kulutammeko me Sääksmäen seurakunnassa aikaamme sellaiseen, mikä ei edistä Jumalan valtakunnan tulemista keskellemme? Kaikkien asioiden kohdalla emme välttämättä löydä ainakaan heti yhteistä vastausta. Pappilanniemen perhepäivässä esimerkiksi oli tarjolla perhemessun ohella monenlaista toimintaa: katolta laskeutumista, korikiipeilyä, melontaa jne. Joku voi olla sitä mieltä, että seurakunnassa ei pidä missään nimessä uhrata aikaa tällaiseen. Henkilökohtaisesti ajattelen niin, että seurakunnan piirissä voidaan tehdä kaikkea sellaista, mikä kiinnostaa ihmisiä ja samalla kutsuu ja houkuttelee heitä Jumalan sanan kuuloon, kunhan vain ei tehdä mitään pahaa ja väärää.
Olennaiseen keskittymisen periaatteeseen kuuluu myös se, että luovutaan kaikesta, mikä ei johda tulokseen, ja kokeillaan jotain muuta. Jos jokin apukeinoksi tarkoitettu toimintatapa ei ole johtamassa ihmisiä Jumalan sanan äärelle, sitä ei pidä itsetarkoituksellisesti jatkaa. Sellaisten seurakunnan ihan perinteisten toimintamuotojenkin, joissa Jumalan sana on keskeisesti esillä, mutta joiden osallistujamäärät käyvät kovin vähäisiksi, mielekkyyttä on syytä pohtia.
Jopa itse Jumalan sanan julistamisesta luopuminen voi tulla jossain vaiheessa ajankohtaiseksi päivän evankeliumin esimerkin mukaisesti. Jos ihmiset torjuvat itsepintaisesti hyvän sanoman maailman Vapahtajasta, sitä on lähdettävä viemään muualle niiden luo, jotka ottavat sen vastaan. Sanoohan Jeesus päivän evankeliumissa opetuslapsille, että jos näitä ei oteta vastaan jossain kaupungissa, heidän tulee mennä kaupungin kaduille ja julistaa: “Me pyyhimme pois pölynkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut – pitäkää hyvänänne! Mutta tietäkää, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle!” Kaupungin asukkaita varoitettiin lopuksi vielä kerran näillä vakavilla sanoilla, jotta he olisivat kääntyneet Jumalan puoleen, mutta jos nekään eivät heitä pysäyttäneet, heistä tuli omia tuomareitaan.
Ei ole suinkaan mahdotonta, että joskus koittaa sellainenkin aika, jolloin Suomessa ja myös täällä Sääksmäellä tulee luopua Jumalan sanan julistamisesta, koska evankeliumi torjutaan päättäväisesti. Niinkin voi käydä, että evankeliumin julistaminen kielletään. Rukoilkaamme, että mitään tällaista ei tapahtuisi.
Meidän ei tietenkään pidä vaipua synkkyyteen tulevaisuuden mahdollisten uhkakuvien takia eikä ylipäätään askarrella ajatuksissamme niiden parissa. Meidän tulee keskittyä julistamaan toiveikkaasti hyvää sanomaa siinä tilanteessa, missä nyt elämme, luottaen siihen, että Jumalan sana ei tyhjänä palaa. Mutta meidän on myös tiedostettava se, että Jumalan sanaa täytyy kylvää jatkuvasti uudestaan ja uudestaan ja sen täytyy saada aina uudelleen sijaa meissä, meidän seurakunnassamme, kirkossamme ja maassamme ja tuottaa hyvää hedelmää. Jos näin ei tapahdu, olemme tiellä, joka johtaa tuhoon.
Jumalan sana herättää aina vastustusta, jota ei voi murtaa mikään muu kuin tämä sana itse. Jumalan luomassa mutta syntiinlangenneessa maailmassa vaikuttaa kaikkialla Jumalaa kohtaan vihamielinen asenne, joka vetää ihmisiä pois hänen luotaan. Raamattu kutsuu tätä Jumalaa vastustavaa asennetta “maailman hengeksi”. Se ilmenee monin tavoin mutta ennen kaikkea siinä, että sanomaa maailman Vapahtajasta ei ymmärretä eikä koeta todelliseksi ilosanomaksi, vaan sitä vastustetaan – ja joissain tilanteissa jopa äärimmäisen väkivaltaisesti. Jeesus ei sano turhaan päivän evankeliumissa, että hän lähettää opetuslapset kuin lampaat susien keskelle.
Raamatun mukaan Jeesuksen seuraajat saavat osakseen maailman vihan. Tämä ei tarkoita sitä, että me ihmiset pystymme arvioimaan ja määrittelemään, kuka on Jeesuksen seuraaja, eikä myöskään sitä, etteikö maailman henki vetäisi Jeesuksen seuraajiakin puoleensa. Niin kauan kuin he elävät tätä ajallista elämää, synti vaikuttaa heidän sydämissään, he joutuvat monenlaisiin kiusauksiin ja myös lankeemukset kohtaavat heitä.
Mikä siten on Jeesuksen seuraajille ja todistajille ominaista? Heille on ominaista se, että he kyselevät aralla tunnolla: Kelpaako tällainen syntinen Jumalalle ja voiko tällainen syntinen tunnustautua Jeesuksen seuraajaksi? Rohkaiskoon meitä näin kyseleviä se tosiaasia, että Jeesuksen omaksi ja hänen seuraajakseen tunnustautuminen ei merkitse mitään muuta kuin syntiseksi tunnustautumista, Vapahtajaa tarvitsevaksi syntiseksi tunnustautumista.
Juuri Jeesuksen tähden hänen todistajansa ovat saaneet kautta vuosisatojen osakseen maailman vihan, eivät itsensä tähden. He ovat tunnustaneet, että eivät voi päästä taivaaseen ilman Jeesusta, ja muistuttaneet maailmaa siitä, että jokainen tarvitsee Vapahtajaa. Ja juuri tätä maailma ei ole voinut eikä voi hyväksyä.