Joitakin viikkoja sitten kolumnisti Jukka Relander kirjoitti Kymen Sanomissa (9.10.2011) olleensa Kotkassa puhumassa huoneentäydelle pappeja. Hän kertoi, että työtehtävä oli mieluisa, sillä papit ovat mukavaa porukkaa.
Relander sanoi tuntevansa lukuisia pappeja. ”Ja kuin sattumalta, he ovat kaikki oppineita, avarakatseisia ja mukavia. Vain yhtä asiaa olen ihmetellyt heidän kanssaan keskustellessani. Tavallaan näet voisi olettaa, että papit puhuisivat mielellään uskonnollisista kysymyksistä. Mutta ehei. Heitä huolettaa kirkon suosio ja tulevaisuus, ei itse oppi. Itse asiassa nykykirkossa — lahkolaiset mukaanlukien — puhutaan enemmän seksistä kuin uskonnosta.”
Relanderin mukaan ”yleiseettinen kevytlätinäkään ei pidä porukkaa koossa kovin pitkään. Ihmisiä pitäisi jotenkin koskettaa.” Siksi olisi puhuttava synnistä ja armosta.
Tämän pyhäpäivän evankeliumissa Jeesus valitsi 12 opetuslapsen lisäksi 72 opetuslasta. Hän lähetti heidät kyliin ja kaupunkeihin kertomaan sanomaa. Sen sisältönä oli viesti: Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Se oli viesti, joka kosketti ihmisiä. Se ei jättänyt ihmisiä välinpitämättömiksi. Jotkut ottivat Jeesuksen lähettiläät vastaan ja uskoivat heidän sanomaansa. Toiset taas käänsivät selkänsä, sulkivat ovensa eivätkä ottaneet sanomaa eivätkä sen julistajiakaan vastaan.
Evankeliumiteksti tuo esille kaksi tärkeää asiaa kirkon työhön, myös täällä Kymin seurakunnassa. Niitä on tarpeen painottaa piispantarkastuksessakin.
Ensinnä on keskityttävä olennaiseen. Jeesuksen lähettämillä oppilailla oli niin tärkeä asia, että kaikki turha sai jäädä. Matkalle ei pitänyt ottaa mitään ylimääräisiä varusteita. Jumalan valtakunnan sanoma piti saada eteenpäin. Silloin keskityttiin olennaiseen, siihen mikä kosketti ihmisiä.
Tämä on ratkaisevan tärkeää kirkon tulevaisuudelle. On keskityttävä olennaiseen. Kun tässä seurakunnassa pohditaan seurakuntatyön kehittämistä, voimavarojen riittävyyttä ja resurssien jakamista, keskittykää olennaiseen. Miten Kymin seurakunnassa ihminen kohtaa Jumalan? Miten evankeliumi hoitaa kymiläisiä, vapauttaa synnistä ja syyllisyydestä, luo toivoa ja tulevaisuudenuskoa, synnyttää keskinäistä yhteyttä ja lähimmäisenrakkautta? Mitkä tavat ja työalat edistävät kaikkea tätä niin, että ihminen tulee kosketetuksi.
Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä sen vuoksi, että kirkossamme näyttää olevan taipumus keskittyä rakenteisiin, hallintoon, strategioihin ja suunnitelmiin. Ne kaikki ovat tarpeellisia eikä niitä pidä väheksyä. Mutta ne ovat vain apuvälineitä seurakunnan varsinaisen tehtävän toteuttamiseksi.
Sama kysymyksenasettelu koskee etiikkaa. Kristinuskoon kuuluu vahva eettinen ja moraalinen sisältö. Sekä Raamattua että kristinuskoa jouduttaisiin olennaisesti kaventamaan, jos arvot ja eettinen vastuu leikattaisiin pois. Syvimmältään kristinusko ei kuitenkaan tyhjenny moraaliin eikä tyydy vain arvoihin. Kirkon olemus ei rajoitu eettisiin kysymyksiin, kuten kolumnisti Relanderkin muistutti.
Emeritusprofessori Antti Eskola on sanonut osuvasti: ”Jeesuksen eettisessä opetuksessa on paljon hyvää kamaa. Kristinuskon isommassa kertomuksessa, jossa puhutaan synnistä, armosta ja pelastuksesta, Jeesuksella on vielä tärkeämpi rooli. Jos tämä isompi kertomus jätetään sivuun, ei enää voi puhua kristinuskosta.” (Hengellinen Kuukauslehti 10/1999). Siksi on keskityttävä olennaiseen.
Toiseksi sanoma on tärkein. Merkillepantavaa on se painotus, jolla Jeesus puhui evankeliumista. Olipa kyseessä rauhan toivotus tai sana Jumalan valtakunnan tulosta, sillä oli voima itsessään. Viestinviejät olivat vain sanoman välittäjiä. Sanoma oli tärkeämpi kuin sen julistajat. Lähettiläät eivät olleet tärkeitä, heistä ei kerrota mitään erityistä. Tiedämme vain heidän lukumääränsä, edes nimiä ei mainita. Heidän ei pitänyt manipuloida tai käännyttää ihmisiä Jumalan puoleen. Heidän vastuullaan oli toimittaa heille uskottu tehtävä. Evankeliumin sanomassa oli itsessään voima.
Tämä on tärkeä huomata siksi, että olemme tulleet jotenkin aroiksi pitämään esillä evankeliumia. On helpompi puhua etiikasta kuin uskosta, kuten Jukka Relander kolumnissaan kirjoitti. Pelkäämme, ettemme vain tuputtaisi sanomaamme kenellekään. Tyypillistä on lehtiuutinen (Länsi-Savo 3.11.2011) kuluneelta viikolta. Seurakunnan pappi oli saanut hyvän idean koota yhteen joukon lausujia ja järjestää Siirakin kirjasta lausuntaillan. Siirakin kirja kuuluu Raamatun ns. apokryfikirjoihin. Siinä on paljon viisaita ja osuvia elämänohjeita. Lehtijutussa esiteltiin lausuntailtaa ja todettiin: ”Missään tapauksessa kyse ei ole mistään julistamisesta, korostavat esittäjät.”
Raamattu sanoo, että sana ei palaa tyhjänä saamatta aikaan sitä, mitä varten se on lähetetty (Jes. 55:11). Jos se otetaan vastaan, se saa aikaan uskoa, pelastusta ja armoa. Jos se torjutaan, se saa aikaan uhmaa, paatumusta ja tuomiota. Evankeliumissa itsessään on voima. Evankeliumissa on läsnä elävä Kristus. Siksi evankeliumi koskettaa ihmistä.
Tämä on vapauttava sana meille Jeesuksen lähettiläille, olemmepa kirkon työntekijöitä tai tavallisia kirkon jäseniä. Jokainen kastettu on kutsuttu viemään evankeliumia eteenpäin. Jokainen kristitty on Jumalan todistaja elämällään, sanoillaan, teoillaan ja tekemättä jättämisillään, valinnoillaan ja ratkaisuillaan. Silti kirkon työ ei ole meidän varassamme.
Evankeliumi kertoo, kuinka Jeesus luotti valitsemiinsa. He olivat lähettiläitä, Jeesuksen edustajia. Heidän tuli antaa Vapahtajastaan hyvä, oikea ja totuudellinen kuva. Vastuu oli suuri. Onneksi samoin oli suurta se, että lähetetty sai luottaa Lähettäjäänsä, jonka asialla hän oli. Tämän päivän työntekijäkään tai kirkon jäsen ei ole omalla, vaan Jeesuksen asialla.
Teillä Kymin seurakunnan jäsenillä, luottamushenkilöillä ja työntekijöillä on tärkeä tehtävä tässä seurakunnassa. Teidän vastuullanne on hoitaa oma tehtävänne hyvin. Siihen piispantarkastus on teitä rohkaisemassa. Ja kuitenkaan Kymin seurakunnan elämä ja tulevaisuus eivät ole teidän varassanne, vaan Kristuksen käsissä.