Ruoka on valmista!
Saarna Huittisissa maatalousnaisten 80-vuotis- ja sadonkorjuujuhlassa 21. sunnuntaina helluntaista
Vertaus on kuvapuhetta
Vertauksia on monenlaisia. Jotkut on tarkoitettu kuunneltaviksi kohta kohdalta, siten, että jokainen pikkuinenkin piirre tarkoittaa jotakin tiettyä. Toisissa taas on olennaista vain huipentuma eikä juonenkuljetuksen tai tapahtumakuvauksen kummallisuuksista tarvitse välittää. Ja sitten on tietenkin sellaisia, joissa on kumpaakin lajia, niin kuin Jeesuksen vertauksessa kuninkaan pojan häistä.
Kun kuuntelee vertausta huittislaisen maatalousnaisen korvin, saattaa ihmetellä kuninkaan ehtimistä ja osaamista: hänhän kertoo valmistaneensa ateriansa – eikä siis vain omansa, vaan kokonaisen hääjuhlan. Eiköhän paikallisilla maa- ja kotitalousnaisilla yhtä kaikki ollut joku ihan pikkuruinen roolinsa? Kuningas kyllä oli kovin tehokas: vaikka ruoka oli jo pöydässä, hän ehti koota sotilaistaan iskujoukon, hävittää kaupungin ja tappaa joukon murhamiehiä, ennen kuin vaihtoi kutsuvieraslistan.
Vaikka Jeesuksen vertaus onkin enimmäkseen sitä lajia, jossa kullakin piirteellä on selityksensä, ihan noin tarkkaan sitä ei pidä lukea. Se on kuin onkin vertaus, keksitty tarina. Se on kuvapuhetta – mutta juuri kuvapuhe osuu olennaiseen tehokkaammin kuin käsitteellinen selittäminen. Paremmin se tekee olennaisen ymmärrettäväksi ja vaikuttaa kuulijaan.
Tähtäyspisteenä uskonkuuliaisuus ja lähimmäisenrakkaus
Jeesus tiivistää meille tarjolla olevan taivasten valtakunnan keskeisen ongelmahistorian ja jopa sen tulevaisuuden hyvin lyhkäiseen kertomukseen. Taivasten valtakunnan tarina alkaa vanhan liiton kansan saamasta kutsusta ja päätyy kuvaamaan uuteen liittoon kutsuttua viimeisellä tuomiolla. Keskeisillä henkilöillä ja käänteillä on vastineensa, ja Matteuksen evankeliumin lukijat hyvin ymmärsivät, mihin kussakin kohdassa viitattiin.
Alun perin ymmärrystä varmaan helpotti sekin, että vertauksen runkona on vanha juutalainen tarina. Siinä vastakkain ovat rikkaat ja köyhät – siihen tapaan myös Luukas vastaavan tarinan kertoo. Matteuksen versiossa jako kulkee uskonnollista ja hallinnollistakin valtaa pitävän eliitin ja valtaa – ja ehkä toivoakin – vailla olevien tavallisten ihmisten, ”maan kansan”, välistä. Ero ei tietenkään ole radikaali, koska rahalla oli valtansa silloin niin kuin sillä nytkin on. Silti sekä Jeesuksen kuulijat että Matteuksen lukijat varmaan höristivät korviaan, kun tuttu tarina sai uudet painotukset.
Tai uudet ja uudet: vanhan liiton historia tai itse asiassa Vanha testamentti on siinä suhteessa perin erikoinen, että siihen on sisäänrakennettu voimakas itsekritiikki. Se on välillä aivan säälimätön ja suorastaan repivä. Tämän sunnuntain Vanhan testamentin teksti kertoo Jeremiaan kutsumisesta profeetaksi. Se päättyy siis näihin sanoihin (Jer 1:9-10): ”Minä annan sanani sinun suuhusi. Minä asetan sinut tänä päivänä kansojen ja valtakuntien yläpuolelle. Sinun tulee repiä ja särkeä, tuhota ja hävittää, rakentaa ja istuttaa.”
Samassa Vanhassa testamentissa kuvataan tarkasti ja laajasti, millainen yhteiskunta- ja jumalanpalvelusjärjestys on oikea ja jumalinen. Mutta samassa Vanhassa testamentissa esiintyy yhä uudestaan ja uudestaan henkilöitä, jotka kertovat, kuinka ”minulle tuli tämä Herran sana”. Tällainen ”Herran sana” (debar Jahwe) ajaa säännönmukaisesti kaiken muun yli. Vähintään se muistuttaa siitä, että oikea laki ja jumalanpalvelus edellyttävät niiden tarkoituksen eikä pelkän muodon noudattamista, mutta karuimmillaan Herran sana tekee järjestyksestä ja kultista aivan silppua. Se suhteellistaa ne perin pohjin ja asettaa tähtäyspisteeksi silkan uskonkuuliaisuuden ja lähimmäisenrakkauden.
Ne, nuo vai sittenkin me
Niinpä kellekään ei ole epäselvää, keitä Jeesus tarkoittaa niillä kuninkaan palvelijoilla, joiden välittämää kutsua ei kuulla, joita pahoinpidellään ja jotka jopa tapetaan. He ovat profeettoja, Herran sanan julistajia, epämieluisien totuuksien laukojia. Vastaavasti jokainen ymmärtää, keitä ovat alun perin kutsutut, jotka kuitenkin vain haluavat nauttia kuninkaan antamasta erityisasemasta ja muutoin elää ja olla aivan omin ehdoin. Vertauksen alkuperäisten kuulijoiden korvissa kysymys oli niistä ja noista – varsinkin Matteuksen evankeliumissa korostuu vastakkainasettelu vanhaan uskonnonharjoitukseen. Me joudumme, vuosituhansien jälkeen, kuitenkin miettimään, etteikö vain kysymys voisi olla myös meistä. Somaa olisi samastua vain aitovieriltä kutsuttuun maan kansaan, mutta tokko meidät on tänne yllättäen jonkun ostoskeskuksen nurkilta kaapattu?
Kuinka ollakaan, Jeesus kyllä ennakoi vertauksessaan meidänkin tilamme ja todellisuutemme. Varoitus, kehotus tai kutsu – miten sen sitten haluaakin nähdä ja kuulla – tulee kysymyksessä häävaatteista. Taaskaan kertomusta ei pidä lukea pilkuntarkasti: kuka nyt kuljeskelisi kaupungin kaduilla mukanaan pukupussi, miten niin juhlapuvun pitäisi kulkea koko ajan mukana? Jos tarinaa seuraa tällä tavoin, kuningas ei vaikuta pelkästään epäoikeudenmukaiselta vaan myös hölmöltä. Häävaateongelmaa on lähestyttävä toisin, vaikkapa sadonkorjuun suunnasta.
Sadonkorjuu muistuttaa elonkorjuusta
On hämmästyttävää, kuinka väkevä sadonkorjuun todellisuus ja mielikuva edelleen on. Tänään me vietämme myös sadonkorjuujuhlaa, kun maa on jotakuinkin – joitakin juurikaspeltoja lukuun ottamatta – luovuttanut tämän vuotisen antinsa. Vaikka olisi kuinka kaupunkilainen, vaikka ei enää muistaisi juuriaan maalla eikä enää tunnistaisi maaseutua itsessään, sadonkorjuun juhlaa ja sadonkorjuun summaluonnetta ei yksinkertaisesti voi olla tajuamatta. Siihen myös kuninkaanpojan hääjuhla ja sen pukukoodi liittyvät.
Olen joskus kuullut väitettävän, että vanhastaan häitä olisi Suomessa mielellään vietetty sadon korjaamisen jälkeen, kun tarjottava olisi ollut runsaimmillaan. En tiedä, pitääkö tämä ollenkaan paikkaansa – mutta ei sadonkorjuu ainakaan sillä tavoin näihin kuninkaanpojan häihin liity. Sadonkorjuusta on kysymys sen vuoksi, että tätä hääjuhlaa vietetään aikojen lopulla; vedenpaisumuksen jälkeenhän Jumala toteaa (1. Moos. 8:22): ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu.” Mutta sitten kun ”vainiot ovat vaalenneet” (Joh. 4:35), elon Herra lähettää työmiehet elonkorjuuseensa (Luuk. 10:2). ”Ja heti kun sato on kypsynyt, hän lähettää sirppinsä, sillä korjuun aika on tullut” (Mark. 4:29).
Lukipa Raamattuaan sieltä tai täältä, sadonkorjuusta ei pääse eroon, lopullisesta sellaisesta varsinkaan. Paljon ennen tätä häävertausta Matteus on evankeliumissaan kertonut Jeesuksen vertauksen vehnästä ja lusteesta (13:24-30). Siinä rengit haluaisivat kitkeä rikkaviljan oitis pois, mutta isäntä päättää antaa ”niiden kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti”. Vasta lopuksi rikkavilja kootaan kimpuiksi ja poltetaan.
Kaikki on valmista
Kuninkaan pojan hääjuhla huipentuu samalla tavoin. Hyvää vehnää ja rikkaviljaa kasvava pelto on kristittyjen koko yhteisö kaikkine jäsenineen ja samanlainen sekalainen seurakunta on myös teiltä ja toreilta häihin kutsuttu uusi vierasjoukko – juhlaanhan koottiin ”kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät”. Vaikka toisin toivoisi, kirkko ei sellaisenaan tai tällaisenaan ole yhtä kuin taivasten valtakunta; luterilaisen kirkon päätunnustuksessakin, Augsburgin tunnustuksessa, joudutaan huomauttamaan, että ”tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekaantunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon”. Häävaatteitten pitäisi pysyä ”puhtaina Jeesuksen veren voimalla” (virsi 151:5), mutta niin vain ei aina käy.
Erottelu ei kuulu tähän aikaan eikä se kuulu meille. Varmin tapa sotkea häävaatteensa on langeta hengelliseen ylpeyteen. Sopimattomin asukokonaisuus kuninkaan pojan häissä muodostuu itsetyytyväisyydestä ja toisten vikoilusta. Ei meille tätä vertausta siksi kerrota ja kerrata, että me vahvistuisimme oikeassa olemisen varmuudessamme vaan juuri päinvastaisesta syystä. Sitä se meiltä kysyy, olemmeko me nyt ja koko ajan yhtä valmiita taivasten valtakuntaan. Tätä se kysyy meiltä itse kultakin, juuri minulta – meidän mielipiteemme muista eivät puolestaan voisi vähempää kiinnostaa.
Kukaan meistä ei tiedä, milloin saa oman kutsunsa taivaalliseen hääjuhlaan. Mutta sitä tietoa me emme voi väistää, miten sinne kuuluu pukeutua. Sinne mennään siinä asussa, josta profeetat ovat jo aikaa kertoneet ja jonka Jeesus on vahvistanut. Viimeisestä sadonkorjuusta tulee pidot niille, jotka eivät ole panneet toivoaan valtaan, rahaan, asemaan tai maineeseen. Se on niiden juhla, joille armollisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta on tullut elämänmuoto. Pöytään käyvät ne, ”joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan” (Matt. 5:6). Niille kuningas on aterian valmistuttanut, jotka ovat siihen aina yhtä valmiita ja yhtä valmistautumattomia; niille, jotka luottavat Kristuksen kutsuun sellaisenaan: ”Kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!”