Raamattu alkaa luomiskertomuksella. Jumala sanoi Tulkoon valo! Ja valo tuli. Jumala näki, että valo on hyvä Luominen oli Jumalalle helppoa ja vaivatonta. Jumala vain sanoi ja niin tapahtui. Lopuksi hän loi ihmisen. Sen jälkeen mikään ei ollut enää helppoa. Se näkyy myös päivän evankeliumissa. Jumala valmisti suuret juhlat ja sanoi: Tulkaa! Tulkaa juhlaan. Syöttövasikat on teurastettu. Kaikki on valmiina ja paikalle saapui joukko vihaisia ihmisiä sanoakseen vain, että he ovat kasvissyöjiä ja he eroavat nyt kirkosta
Tuttu tilanne myös viimepäivien uutisoinneista. Viime päivinä olemme tavan takaa kuulleet montako ihmistä on eronnut kirkosta Ylen a-tuubin keskusteluohjelman tähden. Katsoin ohjelman eilen internetistä ja ihmettelen, mikä sai eroajat niin kimpaantumaan. Keskustelu oli mielestäni maltillista ja rauhallista. Mitään tunteenpurkauksia, nimittelyä tai toisten vähättelyä ei ollut. Esillä oli erilaisia mielipiteitä niin kuin elämässä aina, siinä kaikki. Kirkosta eroamisesta tuli kuitenkin hetkellisesti eräänlainen kansanliike.
Ajan ilmiö lienee se, että kirkon todellisuus ja ns. tavallisen kansan todellisuus etääntyy toisistaan. Kirkon sanoma ei kosketa heitä. Kirkkoon on ehkä kuuluttu mukavuussyistä tai perinteen tähden, joidenkin palvelujen tähden, joita kirkossa saa, mutta jokin tietty ärsyke laukaisee tilanteen, jolloin kynnys erota ei ole suuri.
Kirkko raamattuineen ja Jeesuksineen ei kuulu heidän ajatusmaailmaansa eikä elämänkatsomukseensa tai jos kuuluu, heillä on jyrkkiä tulkintaeroja asioista.
Maailma on tullut monimutkaisemmaksi. Ihmiset ovat tulleet vaativimmiksi. Nykyään ihmiset kyseenalaistavat asioita, auktoriteetteja ja toimintamalleja.
Ihmisillä on kyllä tallella pyhän taju ja kaipuu jotakin suurempaa kohti. Mutta kirjailija Kaisa Raittilan mukaan tämän pyhän eteen on rakennettu kirkossa liian paljon esteitä. Esteet ovat määritelmiä, minkälaista ihmisen uskon pitäisi olla. Pitääkö koko katekismus ja uskontunnustukset ja opinkohdat nielaista sellaisenaan ja tyytyä pappien selityksiin sanomatta yhtä poikkipuolista sanaa.
Tällainen usko on hänen mukaansa liian tiukkaan opillisuuden kaapuun napitettua uskoa. Jos puku on liian kireä, se ahdistaa, veri ei kierrä ja usko sen puristuksessa pyörtyy. Tällainen on luonnollisesti ikävä asia.
Mutta se jäi Kaisa Raittilalta sanomatta, että ongelmia tulee myös silloin, jos usko pukeutuu liian löysästi napitettuun opillisuuden kaapuun. Sellainen puku ei pysy päällä vaan putoaa pois. Usko jää alastomaksi, sitä ei mikään peitä, ei suojaa eikä lämmitä. Parasta olisi löytää jonkinlainen keskitie.
On hyvä myös huomata, että Katekismus, Raamattu ja uskontunnustukset eivät ole mitään pillereitä, jotka nielaistaan, jotta sen jälkeen ollaan hiljaa jossakin yliannostuksen aiheuttamassa tokkurassa. Ne ovat enemmänkin asioita, joita pureksitaan ja märehditään. Niitä koetellaan, niille esitetään kysymyksiä ja vastaväitteitä ja sen kautta omaa elämää arvioidaan tulee vastakkainasetteluita, hankausta ja painimista. Ne haastavat minut joka päivä uudelleen. Tällaista kamppailua jokaisen ihmisen usko on. Siksi ihmisen usko on aina keskeneräistä. Tässä mielessä kirkon jäsenet ovat myös erilaisia.
Kirkko on arkkipiispan mukaan moniääninen. Sinne kuuluu erilaisia ihmisiä ja eri tavalla ajattelevia ihmisiä, eri asioista innostuvia ihmisiä. Tämä erilaisuus tulee ilmi päivän evankeliumissa.
Sen jälkeen kun ensimmäisenä kutsutut kieltäytyivät mielenosoituksellisesti osallistumasta juhlaan, kuningas päätti laajentaa kutsuttujen joukkoa. Hääjuhlaan kutsuttiin kaikki ihmiset, hyvät ja pahat,. Se tarkoittaa kaikkia kansoja ja kaikenlaisia ihmisiä. Koolle tulleiden ihmisten elämäntarinat olivat niin erilaisia kuin vain voi olla. Niissä ei ollut yhtä yhdistävää tekijää. Toiset ovat eläneet hiljaista elämää, tehneet työnsä ja elättäneet ja hoitaneet perheensä, toiset ovat tulleet kuuluisaksi sankariteoistaan, rikkauksistaan, taideteoksistaan jne., jotkut olivat tulleet tunnetuiksi rötöksistään ja paheistaan. He eivät olleet samasta puusta veistettyjä. Saattoivat keskenään olla hyvinkin riitaista porukkaa. Juhlaan tulijoille esitettiin vain yksi kriteeri. Jokaisella on oltava hääpuku.
Hääpuku teki heistä samanlaisia. Ulkoiset merkit jäivät puvun alle piiloon. Kukaan ei pystynyt erottautumaan joukosta ja keräämään huomiota itselleen omalla pukeutumisellaan. Oli rikas tai köyhä, kaikki olivat samanlaisessa puvussa. Asu yhtenäisti heidät. He olivat täydellisesti erilaisia, mutta puvun ansiosta kukaan ei erottunut epäedullisesti joukosta.
Mikä sitten on tämä hääpuku ja mistä juhlasta on kysymys?
Jeesuksen vertaus koski Jumalan valtakuntaa minkälainen se on ja keitä sinne kuuluu. Maailmanhistorian päätöksestä Raamattu kertoo, kun Jumalan vastustaja on pyyhkäisty kokonaan pois, järjestetään taivaan iloon päässeille suuret juhlat. Ilmestyskirja sanoo asian näin: autuaita ovat ne jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle. Siitä puhutaan hääateriana sillä ihmiskunnan ero Jumalasta päättyy ja viimeisetkin esteet väistyvät heidän yhdistymisensä tieltä ja kaksi tulee yhdeksi. Tuo juha on edessämme.
Teistä jokainen on kutsuttu tähän samaan juhlaan. Teistä jokainen on saanut itselleen jo tuon hääpuvun, valkean vaatteen.
Jokaisena sunnuntaina valmistaudumme tuohon taivaalliseen juhlaan, kun täällä vietetään häävaatteen pyykkipäivää, jotta olisimme aina valmiit juhlaan.
Ilmestyskirjassa, joka kuvaa tämä juhlan alkamista Johannes näkee Jumalan valtaistuimen edessä suuren valkopukuisen joukon. Enkeli arvuuttelee häneltä keitä he ovat ja vastaa itse: He ovat niitä, jotka ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.
Heitä oli siellä toiset tiukemmin napitetussa vaatteessa toiset väljemmässä puvussa. Puvun istuvuus ei ollut kuitenkaan tärkein asia, vaan se, että heillä oli tuo vaate ja että se oli puhtaan valkoinen.
Hääjuhlastahan poistettiin yksi tyyppi ennen aikojaan hänen sopimattoman käytöksen takia. Hänellä ei ollut hääpukua. Ehkä se oli ollut liian väljästi napitettu, jos ollenkaan.
Hääpuku on meidän uskomme, se on anteeksiantamus, mikä tekee meistä puhtaita. Usko ei ole yksittäisiä mielipiteitä, vaan sitä että oman elämän kipukohdissa ja lankeemuksissa on kohdannut parantajan ja anteeksiantajan Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen.
Elämän matkalla kolhuja tulee ja tahroja vanhurskauden vaatteeseen. Siksi me tulemme tänne aina uudestaan kohtaamaan Vapahtajan, pesemään sielumme .