Kirkko on joutunut keskelle myrskyä. Eroamisvauhti on ollut ennen näkemätön.
Suuri eroaalto veti mielen mustaksi. Joka kerta kun lehdissä on suurin otsikoin ilmaistu eromääriä, tuntuu kuin minua olisi myös henkilökohtaisesti loukattu. Tiedän toki, että eivät he minua vastaan ole mitään tehneet ja heillä niin kuin minulla on uskonnon vapaus. Mutta he ovat osoittaneet teolla mieltään sitä kohtaan, mitä minä pidän henkilökohtaisesti hyvin tärkeänä ja merkittävänä siksi se osuu ja nostaa tunteita pintaan. Kylmäksi tilanne tuskin on jättänyt ketään kirkon työntekijää.
Toisaalta tulee katkera mieli mediaa vastaan, kun he esittävät kirkon huonossa valossa. Helposti tulee ajateltua pahaa heidän motiiveistaan ja kirkkopoliittisista tarkoitusperistään. Sekin on tunteellista suhtautumista asiaan. Koska kirkko on rakkauden ja totuuden yhteisö, meille kirkon työntekijöille tekee hyvää nähdä tämä ilmiö. Me näemme tapahtuneessa samalla jotakin ajasta jossa elämme ja samalla ehkä jotakin myös itsestämme. Kuinka hyvin se kirkko tunnetaan, minkä meille on tärkeä ja rakas.
Onkin esitetty arvioita, että eroilmoituksen jättäneet eivät ole tunteneet tarpeeksi hyvin kirkkoa ja sen maltillisempia ääniä jos olisivat tunteneet kirkkoa paremmin, he olisivat asettaneet kuulemansa väitteet oikeaan viitekehykseen. Luulen silti että heidän protestinsa ei niinkään kohdistu vain kirkkoa kohtaan ja sen oletettua vanhoillisuutta kohtaan, vaan koko kristinuskoa kohtaan. He eivät tarvitse jeesuksia ja raamattuja säätelemään heidän elämäänsä ja vapauttaan. Tuskin kokevat tarvitsevansa kirkon siunausta tai hyväksyntää mihinkään elämässään. Heidän ei tarvitse oikeuttaa elämäänsä ja valintojansa kristinuskon mukaisella taustakertomuksella. Se ei ole enää heidän kertomuksensa. Ehkä kohu nosti tämän tietoisuuden pintaan.
Siksi ajattelenkin, että me emme saa eronneita takaisin kirkkoon sillä, että järjestämme alennusmyynnin kirkon tuotteelle tähän tapaan:
– Ateisti tulee virastoon ja sanoo kirkkoherralle, että mää eroan kirkosta, koska en usko enää Jumalaan ja noihin Jeesus-juttuihin
– Ei. Älkää hätäilkö. Meillä nimittäin on tällaista hyvää päiväkerhotoimintaa.
– Ai jaa. Mutta siellähän puhutaan siitä Jeesuksesta.
– Todella vähän. Ei siitä kannata välittää.
– No sitten. Ei tässä mitään eroamaan ruveta. Tekeehän kirkko arvokasta yhteiskunnallista työtä.
Mutta mitä väliä on kirkon yhteiskunnallisella työllä, jos se jättää varsinaisen työnsä tekemättä.
Minusta on huolestuttavaa se, että kirkon olemassaoloa ja merkittävyyttä yritetään oikeuttaa maallisilla asioilla sanotaan, kuinka tärkeää työtä tehdään diakoniatyössä ja lapsityössä. Sanomatta aina jää se mikä on kirkon olennaisin tehtävä pitää esillä vertikaaliulottuvuutta, ihmisen suhdetta Jumalaan.
Miten kirkko haluaa tulla tunnetuksi? Jos kirkon tärkeimmän asian esillä pitäminen käy ohueksi, eivät ihmiset enää tiedä mitä se edustaa. Jo nyt kirkko tuntuu ihmisistä hahmottomalta. Se on kuin mikä tahansa yhteiskunnallinen laitos, palveluiden tuottaja. Se on kaikkea muuta, mutta ei pyhyysulottuvuutta varten.
Jos suurella osalla ihmisiä ei ole käsitystä, mikä kirkko on tai jos he käsittävät kirkon inhimillisenä laitoksena, veronkerääjänä ja harrastepaikkana, olemme hoitaneet hommamme huonosti. Sillä on ikävä seuraus: Kun ihmisillä on hengellistä etsintää, he etsiytyvät muiden kuin pappien luo. Se vaikuttaa olevan normaali olotila jo nyt. Kirkkoa pidetään hengettömänä.
Ihmisillä on kaikesta huolimatta tallella pyhän taju, joka saa hänet etsimään syvempää tarkoitusta.
Mutta sen omimman juttunsa kirkko hoitaa huonosti myös kirjailija Kaisa Raittilan mukaan kuten synodaalikokouksessa kuulimme. Pyhän kohtaamisen eteen on rakennettu liian paljon esteitä.
Hänen mukaansa ihmisiltä vaaditaan liian tiukkaan opillisuuden kaapuun napitettua uskoa. Jos puku on liian kireä, se ahdistaa, veri ei kierrä, sellaisen koltun alla tuupertuu. Onko katekismukset ja uskontunnustukset nielaistava sellaisenaan? Eikö tavallinen kansanhurskaus riitä ilman syyllistämistä ja verisiä ristinuhreja?
Se jäi Kaisa Raittilalta sanomatta, että ongelmia tulee myös silloin, jos usko pukeutuu liian löysästi napitettuun opillisuuden kaapuun. Sellainen puku ei pysy päällä vaan putoaa pois. Usko jää alastomaksi, sitä ei mikään peitä, ei suojaa eikä lämmitä. Parasta olisi löytää jonkinlainen keskitie keskitie ei kuitenkaan ole se, että yrittää olla kumpaakin.
Kansanmiehen näkökulmasta kirkko yrittää olla molempia. Takki ja pipo liian piukassa, mutta housut on pudonnut nilkkoihin.
Raittilan mukaan olisi tehtävä tilaa laajemmalle kokemuksen kirjolle, mitä voitaisiin pitää pyhänä. Hän edustaa uskontulkinnassaan yliväljää pukeutumista ja siitä johtuvaa nakupellelinjaa. Olen ollut aistivinani, että kirkkoon haluttaisiinkin perustaa jonkinlainen nakuranta, missä voisi olla ilman minkäänlaista opillista rihmankiertämää.
Sen sijaan, että kirkko tarjoaa vain tilan kaikenlaiselle sumuiselle pyhän kokemiselle, sen pitää tarjota vastaus ihmisen kaipuuseen. Kirkolla on olemassa jotkin sellaista mikä ei nouse ihmisen omista tunteista ja kuvitelmista, jotakin mikä ylittää sen. Kirkolla on tarjota vastaus, mikä tulee rajan toiselta puolelta ja on jaettavissa myös suomenkielisin sanoin: joskus uusin sanoin joskus vanhoin sanoin.
Nykyaikana näyttää olevan muotia se, että vain ihmetellään erilaisten uskonnollistyyppisten kokemusten äärellä. Kansanhurskauden syvin muoto ja paikka on ihmettely kannon nokalla istuen. Se on varmasti hyvä paikka kokea pyhän läsnäoloa ja sielun virkistystä mutta siinä ei ole kaikki. Se on vasta kutsu lähteä eteenpäin.
Kannonnokalla, panteistisessa haaveilussa ihminen voi kohdata jotakin ikuista, hän voi kokea jotakin Jumalan ylitsepursuavasta hyvyydestä, mutta hän ei ole tullut vielä pelastavan Jumalan kohtaamaksi. Ei sen Jumalan, joka sanoo: Minä olen tie totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani.
Vaikka kuinka ihmettelisin kannolla elämän monimuotoisuutta ja ohi hulmahtavan perhosen lentorataa, olen silloin maistanut vain laimeita tuliaisia häätalosta, siitä viinistä mikä kerran loppui kesken. Vasta Jeesuksen kautta Jumalan rikkaudet tulevat osakseni ja ehtymättömät hanat aukeaa.
Meillä on moniääninen kirkko. Se on hieno asia. Laumaan mahtuu monta ääntä, mutta kirkon tehtävä on viimekädessä todistaa siitä äänestä, mikä tulee rajan takaa, se on evankeliumin ääni, mikä ei ole ihmisiltä saatu se ei nouse ihmisten tunteista ei edes ihmisen oikeustajusta, vaan tulee Jumalalta.
Lauma voi kulkea leveänäkin rintamana, laumassa voi olla ristiriitoja ja riitaista porukkaa mutta sillä on sama suunta ja vain yksi päämäärä.
Kirkon seinät on leveät ja katto korkealla, mutta jossakin ne seinät kuitenkin ovat. Jotkut ovat seinien sisäpuolella ja jotkut ovat sen ulkopuolella. Jos haluaa kuulua joukkoon on tultava seinien sisäpuolelle. Jos haluaa olla osa sitä suurta Jumalan kansan vaellusta tästä maailmasta tulevaan, on paras olla siinä karavaanissa, mikä matkaa sinne tekee.
Meidän puolestaan on oltava uskollisia ylimmäiselle Paimenelle ja kuunneltava herkällä korvalla, mihin hän haluaa laumaansa johtaa.