Tämän sunnuntaipäivän otsikko, Jeesuksen lähettiläät, löytyy kyllä saarnatekstistämme, mutta mitenkään keskeisessä osassa se ei ole. Pikemminkin Jeesus keskittyi vertauksessaan siihen, mitä lähettiläiden täyttämä tehtävä sai aikaan. Aivan varmasti yhtenä painotuksena on lisäksi hänen kuulijoinaan olleille ylipapeille ja fariseuksille suunnattu sana. Paria jaetta aiemmin evankelista nimittäin kirjoittaa: ”Nämä vertaukset kuultuaan ylipapit ja fariseukset ymmärsivät, että Jeesus puhui heistä.” (Matt.21:45). Voimme varmaan olla yksimielisiä siitä, etteivät ylipapit ja fariseukset ainakaan kuuluneet joukkoon ”Jeesuksen lähettiläät”.
Mikä sitten on Jeesuksen viesti oman kansansa hengellisille johtajille? Kuninkaanpojan häävertauksessa he saivat edustaa sitä häävieraitten joukkoa, jolle alkuperäinen kutsu oli annettu, mutta joka ei sitten ollut kuitenkaan halukas tulemaan juhliin, kun aika koitti. Oikeastaan viesti kuului koko Israelin kansalle. Jumalan valittu kansa oli Aabrahamille annetusta lupauksesta alkaen saanut toimittaa jumalallista pappistehtävää, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli valmistella sitä juhlaa, josta Jeesus nyt puhui. Jeesushan mainitsi vertauksen kuvaavan Taivasten valtakuntaa, ja sen yhteyteen Hän oli tullut ihmisiä kutsumaan ja saattamaan. Jumala oli kutsumisessaan ollut kärsivällinen ja lempeä vuosisatojen ja jo tuhansien vuosien ajan. Profeetat olivat tuoneet kutsun yhä uudestaan kansan kuultavaksi ja omistettavaksi. Yhtä itsepintaisen vastahakoinen oli ollut toisaalta myös valittu kansa. Kaikki on valmiina –vaihe oli kuitenkin juuri nyt käsillä, ja se merkitsi Jeesuksen vertauksessa hyppäystä historiasta läsnä olevaan hetkeen ja tulevaisuuteen. Jeesus itse, se miten me suhtaudumme häneen itseensä, on se piste, jossa historia, nykyisyys ja tulevaisuus aina kohtaavat.
Suhtautumisessa Jeesukseen alkoi se vaihe, jolloin alkuperäisten häävieraitten vastahakoisuus muuttui avoimen halveksivaksi. Mikä tahansa tähän maailmaan liittyvä asia asetettiin ja yhä edelleen asetetaan tärkeämmäksi kuin vastaaminen Jeesuksen kutsuun. Tässä vaiheessa vertaus laajenee oikeastaan kattamaan kaikki muutkin kuin vain alkuperäiset häävieraat, siis valitun kansan jäsenet. Emme me ole yksittäisinä ihmisinä yhtään sen parempia tai innokkaampia Jeesuksen seuraan kuin vertauksen kutsun halveksijat. Halusimme tai emme, olemme sillä tavalla syntiinlankeemuksen vammauttamia, ettei meidän luontomme ole kiinnostunut Taivasten valtakunnasta. On käsittämättömän suurta armoa, jos kaikesta meidän vastustelustamme huolimatta kutsu on saanut läpäistä suojavarustuksemme ja alkanut myös meissä lopulliseen juhlaan tähtäävät valmistelut.
Jeesuksen lähettiläät astuvat nyt kuvaan. Se, mitä Jeesus sanoi heidän kohtalostaan, oli sillä hetkellä vielä tulevaisuutta, mutta hyvin pian todeksi muuttuvaa. ”…toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä.” Aiemmasta tekstistä käy ilmi, että Jeesus kertoi vertausta temppelissä, jossa Hän oli opettamassa. Hänen ympärillään oli siis ylipappien ja fariseusten lisäksi myös opetuslapsia, todennäköisesti myös apostolin tehtävän saaneet. Ensimmäisen marttyyrin, veritodistajan, diakoniksi valittavan Stefanoksen surmaaminen ei enää ollut kaukana. Sen jälkeen perimätieto kertoo kaikkien apostolien Johannesta lukuun ottamatta kärsineen marttyyrikuoleman. Myös se, mitä Jeesus kertoi vertauksen kuninkaan tekevän, oli lopulta varsin lähellä, vajaan neljän vuosikymmenen päässä. Kaupunki, Jerusalem, hävitettiin ja poltettiin vuonna 70.
Ei Jeesuksen lähettiläidenkään kohtalo ole jäänyt vain historian tapaukseksi. Sekin jatkuu yhä. Maailmanlaajan tilaston mukaan tänä vuonna surmataan tällä maapallollamme 171000 kristittyä heidän uskonsa vuoksi. Oman seurakuntamme nimikkolähettejä toimii maassa, jossa kristityksi kääntyminen merkitsee yhteyksien katkeamista ystäviin ja sukulaisiin ja lähisukulaisille jopa velvoitetta poistaa häpeä surmaamalla tuore kristitty. Meillä Suomessa ei kristittyjä surmata, eihän? Mutta piekseminen on jo alkanut. Sen tekee hälyttäväksi, mutta myös Jeesuksen vertauksen mukaiseksi, tieto siitä, kuka toiminnasta on vastuussa. Tarkoitan pieksennällä sitä henkistä ja sosiaalista väkivaltaa, joka kohdistuu niihin paimenen virassa toimiviin Jeesuksen lähettiläisiin, jotka haluavat pitää tinkimättä kiinni Hänen sanastaan. Olen jo useamman kerran muistuttanut saarnoissani ajojahdin kohteiksi joutuneista meillekin läheisistä papeista. Heidän pieksennästään vastuun ottavat ihmiset, jotka ilmoittautuvat itsekin kutsun vastaan ottaneiksi oikeiksi häävieraiksi. Näin ei pitäisi tapahtua. Meillä ei ole varaa unohtaa pastoreita Jaria ja Vesaa, vaan kantaa heitä esirukouksissamme, mutta samalla nähdä heidät ajan merkkeinä. Mihin kaikki johtaakaan? Milloin on surmaamisen aika? Ei Jeesus liioitellut vertausta kertoessaan.
Jeesuksen lähettiläille, oikeastaan siis jokaiselle kristitylle, on annettu perustehtävä mennä kaikkialle ja esittää kutsu Taivasten valtakuntaan kaikille ihmisille. ”Menkää nyt teille ja toreille” ei ole aivan alkukielen mukainen ilmaus, sillä tarkkaan ottaen alkukielen ilmaus tarkoittaa sitä tien kohtaa, missä katu kulkee kaupungin muurin ulkopuolelle muuttuen avomaaksi. Kutsulla ei siis ole mitään rajoja. Myöskään kutsuttavia ei rajata millään ominaisuuksilla, mitä heistä itsestään pitäisi löytyä: ”Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät,…” Yhtä hyvin pahat kuin hyvät. Siitä avautuu se aivan oikea määritelmä, että Jumala kutsuu meitä sellaisina kuin me olemme. Meidän ei tarvitse, emmekä me edes pysty muuttamaan itseämme jollain tavalla riittävän arvokkaiksi kutsulle. Kutsun perusta on kokonaan Jumalassa, ei meidän ominaisuuksissamme.
Mutta sitten tulee iso mutta. Vertauksen loppu on hätkähdyttävä. Jos kerran kutsu ulotettiin kaikkialle ja kaikille, miten ihmeessä kuningas saattoi toimia juhlapukuun pukeutumatonta kohtaan niin kuin toimi? Miksi hän ei nyt saanutkaan olla sellaisena kuin oli?
Perusvastaus kysymykseen on se, että ”tule sellaisena kuin olet” on eri asia kuin ”pysy sellaisena kuin olet”. Kohdatessaan ihmisiä Jeesus ei koskaan katsellut syntiä läpi sormien, sillä Hän itse tiesi sen hinnan, mikä Hänen itsensä tuli maksaa synnin vuoksi. Syntien anteeksiantamuksen sana oli kyllä ehdoton, mutta sitä seurasi myös kehotus: ”Älä enää syntiä tee”. Syntien anteeksiantamuksen ehdottomuus ja kehotus taistella syntiä vastaan omassa elämässä sopivat molemmat selittämään vertauksen lopputapahtumaa.
Jotkut raamatunselittäjät vetoavat itämaiseen juhlaperinteeseen, jossa suurten juhlien järjestäjän vastuu ulottui aina juhla-asun hankintaan saakka. Siksikin ensimmäinen kutsu ja siihen annettu vastaus tarvittiin jo hyvissä ajoin ennen juhlan alkua. Jos tieto pitää paikkansa, silloin Jeesuksen kuulijoiden oli helppo ymmärtää vertauksen logiikka. Juhlapukuun pukeutumaton vieras loukkasi kuningasta, koska hänelle tarjottu juhla-asu ei ollut kelvannut, vaan hän oli päättänyt tulla omissa vaatteissaan. Joka tapauksessa käytäntö pitää paikkansa Taivasten valtakunnassa, sillä mikään muu vaate, kuin Jumalan itsensä valmistama ja meille lahjoittama ei siellä kelpaa. Apostoli Paavali kirjoittaa hienosti kirjeessään galatalaisille: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne”. (Gal.3:27). Kaste ja usko kuuluvat yhteen. Kasteessa meidät on puettu taivasta varten, ja usko – ja vain usko Kristukseen – säilyttää puvun tallella.
Usko tarttuu siis siihen, mitä Jeesus Kristus on tehnyt puolestamme. Sitten se panee meidät myös liikkeelle. Herran veli Jaakob, myös yksi marttyyrikuoleman kokeneista, kirjoittaa: ”Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa, mutta häneltä puuttuvat teot?” ja vähän myöhemmin: ”Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut.” (Jaak.2:14, 17). Paatumus, uskon kuolema, on myös meidän kohtalomme, jos virheellisesti tuudittaudumme ajatukseen, että kristityn elämä on loppuun saakka ”ole sellainen kuin olet” –elämää. Vertauksen ulos heitetty mies voi kertoa meille myös tällaisesta väärästä huolettomuudesta suhteessa elämässämme näkyvään syntiin.
Häävaatteisiin pukeudutaan paitsi kasteessa myös ehtoollispöydässä, joka jälleen tänään on katettu keskellemme. Siitä huolehtiminen on yksi Jeesuksen lähettiläiden perustehtävistä ja etuoikeuksista. Sinne Jeesus kutsuu aivan samoin kuin vertauksessakin tapahtui: hyvät ja pahat samalla lailla. Meidän hyvyytemme ei nimittäin milloinkaan riitä ansioksi tulla, mutta meidän pahuutemme – ja sitä riittää jokaisella – on pakottava ja riittävä syy tulla. Ehtoollispöydässä on toimivana osapuolena Herramme Jeesus Kristus. Hän pesee ja pukee. Hän varustaa ja lähettää. Hän antaa meidän myös jo nyt aavistaa jotain Kuninkaan Pojan hääjuhlasta!