Isi, oletko ollut juovuksissa? Kirkas pikkulapsenääni kuuluu ruuhkabussissa. Häly bussissa hiljenee. Isä ei vastaa. Lapsi kysyy uudelleen. Isi, oletko ollut juovuksissa? Kaikki tahtovat kuulla mitä isä vastaa. Hän vastaa vähän hämillään: Olen minä joskus ollut. Vastaus on kuultu. Hiljaisuus päättyy ja keskustelu bussissa jatkuu. Vasta myöhemmin minä ymmärrän, mitä tuo kysymys oikeasti tarkoittaa. Tuo onnellinen tyttö ei ole koskaan nähnyt isäänsä humalassa.
Äiti ja isä, miksi te halaatte? Liian usein perheenjäsenten välinen läheisyys ja rakkaus ei näy arjessa. Siksi onnellinen se lapsi ja nuori, joka voi kysyä vanhempien halaamisesta, suukottelusta, kainalossa olemisesta.
Kelpaanko tällaisena? Jokainen ihminen haluaa olla hyväksytty ja kelvata omana itsenään toisille ihmisille, erityisesti vanhemmilleen. Eivät lapsemme kysy kelpaamisesta, vaikka he haluavat tietää sen. Meidän tehtävämme on kertoa ja osoittaa se. Onnellinen se lapsi, joka tietää, että häntä rakastetaan ja hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on, siksi että hän on meidän lapsemme.
Juovuksissa oleminen, halaaminen, kelpaaminen. Ne ovat tärkeitä asioita pohtia, onpa lapsi alle kouluikäinen tai jo rippikouluun menossa. Tällaisiin asioihin liittyy meidän vanhempien syyllisyyttä. Me jokainen tiedämme asioita, joissa lapsiamme kasvattaessamme emme ole toimineet oikein.
Ensimmäisessä käskyssä on näkökohta, joka on monella tavalla totta vanhempien ja lasten välillä. Siellä sanotaan, että vanhempien pahat teot vaikuttavat kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Käytännössä se tarkoittaa, että me noudatamme monella tavalla samoja käyttäytymistapoja, joita meidän vanhempamme noudattivat, ja meidän lapsemme oppivat siitä mitä me olemme, hyvässä ja pahassa.
Siksi lapsena ja vanhempana olemiseen liittyy kysymys syyllisyydestä ja anteeksiantamisesta. Voimmeko me antaa vanhemmillemme anteeksi sen, mitä olemme joutuneet kärsimään? Mutta myös, voimmeko me antaa anteeksi itsellemme omat virheemme, joilla olemme vaikuttaneet lastemme elämään. Onneksi meille kristityille, siis kastetuille, liittyy syyllisyyteen aina anteeksiantamuksen mahdollisuus.
Anteeksiantaminen ja -pyytäminen on vaikeaa, välillä lähes mahdotonta. Tähän mahdottomuuteen meitä tänään kehotetaan. Tällainen vastavuoroisuuden laki on yleinen arkielämässä. Meillä on lupa odottaa saavamme anteeksi, kun me annamme anteeksi. Siitä syntyy helposti käsitys, että ihmisen ja Jumalan välillä toimivat samat lait kuin ihmisen ja ihmisen välillä. Niin ei kuitenkaan ole: kyllä Jumala antaa meille anteeksi, vaikka meitä olisi kohdeltu niin pahasti, että emme pysty antamaan anteeksi.
Mutta anteeksiantaminen on tärkeää. Lukemani lyhyt pätkä Matteuksen evankeliumista on heti sen jälkeen kun Jeesus opetti Isä meidän -rukouksen. Se on siinä siksi, että se osoittaa kaikkein tärkeimmän pyynnön tuosta rukouksesta, joka on opeteltu ulkoa ja joka opetellaan ulkoa rippikoulussa. Kaikkein tärkeintä on syntien anteeksipyytäminen ja -saaminen.
Vaikka alussa tein kysymyksiä hyvästä elämästä, niin hyvä elämä tai kunnollinen elämä ei ole kristinuskossa keskeistä ja ainutlaatuista. Jeesus kehottaa meitä lähimmäisen rakkauteen, eli hyvään elämään. Mutta samaan pyrkivät jo muinaisen kreikan filosofit. Se on jokaisen uskonnon keskeisiä vaatimuksia, niin hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa kuin islamissa. Tätä vaatimusta ei ole kristinuskossa. Vaikka meitä kehotetaan hyvään elämään, niin paljon keskeisempää on se, mitä sitten kun emme pysty hyvään.
Humalassa oleminen, halaaminen ja kelpaaminen ovat niitä asioita, joista puhutaan rippikoulussa – ja sitten siellä puhutaan siitä, että me saamme anteeksi. Kristinuskon vastaus ihmiselle on anteeksipyytäminen ja -antaminen. Jeesus oli maan päällä, jotta hän kuolisi ja sovittaisi meidän syntimme. Jotta me voimme pyytää ja saada anteeksi.
Hartolan kirkon lasimaalauksessa on teksti Teidän edestänne annettu syntien anteeksiantamiseksi. Siihen on kiteytetty myös se, mistä rippikoulussa on kyse. Rippikoulussa ei puhuta sen kummallisemmasta asiasta kuin anteeksiantamisesta: mitä me saamme anteeksi ja miksi me saamme anteeksi. Näihin kahteen kysymykseen me etsimme vastauksia. Niiden mukana tulee kaikki muu. Raamattua ei saa ottaa liian kirjaimellisesti. Vaikka tänään luin jos me annamme anteeksi… ja jos me emme anna anteeksi, me saamme anteeksi silloinkin, kun emme vanhempana tai lapsena, puolisona tai sisaruksena osaa, voi, halua antaa anteeksi. Jeesus ei asettanut ennakkoehtoja ollessaan ristillä.
Täällä edessä olevat leija ja purje kertovat niistä vastauksista, joita viime kesän rippikoululaiset löysivät kysymyksiin: mitä me saamme anteeksi ja miksi me saamme anteeksi. Niissä on samoja asioita ja erilaisia asioita. Vaikka Jeesus on sama ja anteeksiantaminen on totta jokaiselle, nämä asiat ilmenevät jokaisen ihmisen elämässä vähän eri tavalla. Siksi myös leija ja purje ovat erilaisia. Eiköhän jotain vähän samanlaista ja vähän erilaista synny ensi kesänäkin. Ja kaiken yllä on lupaus Teidän edestänne annettu syntien anteeksiantamiseksi