Sairaus riisuu maallisen mahdin ja ulkoiset pyyteet. Elämä voi tällöin pelkistyä varsin yksinkertaiseksi tyhjin käsin Jumalan edessä huokaamiseksi armon perään. Päivän evankeliumissa isän rakkaus poikaansa kohtaan saa hänet kääntymään Jeesuksen puoleen. Hän toivoi ja uskoi tällä olevan parantava voima hallussaan. Herramme ensin vähän estelee ikään kuin koetellakseen tämän miehen motiiveja. Ettei vain hän olisi yksi niistä sensaationnälkäisistä, joilta näyttävyys peittää itse asian ytimen: Jumalan valtakunnan ja syntien anteeksiantamuksen tulemisen lähelle. Tilanne ei kuitenkaan ollut näin. Isä pyysi hädissään luottaen vuorenvarmasti, epätoivonsa voittaen siihen, että apua on saatavilla tämän miehen kautta. Niinpä Jeesus heltyi hänen pyyntöönsä ja totesi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.”
Jeesuksen sanat toteuttivat sen, mitä ne lupasivatkin. Kuninkaan virkamiehen palvelusmäki tuli iloissaan ja innoissaan ihan vastaan avunhakureissulle lähtenyttä isäntäänsä kertoman ilouutista pojan parantumisesta. Luottamus Jumalaan oli löytänyt oikean osoitteensa ja virkamiehen mukana koko hänen talonsa väki uskoi Jeesukseen Pelastajanaan.
Tälle sunnuntaille, jonka aiheena on uskon perustus, valittu evankeliumi kertoo keskeisiä asioita pyhän keskusteemasta. Mihin voimme turvata ja mihin toivomme perustuu sekä siitä, miten luottamus Jumalaan syntyy. Inhimilliset keinot loppuvat elämässä kesken ennemmin tai myöhemmin. Kestävää perustaa kaivataan, kun ympärillä näyttää olevan vain hyllyvää maata ja pitkospuut ovat hukassa. Ihminen ei useinkaan vapaaehtoisesti opi. Helpompi on pysyä entisellään, jos vanhat keinot suinkin auttavat kohtuulliseen elämänlaatuun. Joskus kuitenkin tulee dramaattisestikin seinä vastaan ja silloin ovat uudet näköalat tarpeen. Mistä niitä löytyisi? Kysymystä voidaan useimmissa tapauksissa edelleen tarkentaa vaikkapa seuraavanlaiseksi: ”Keneltä tai mistä ryhmästä löytäisin uusia näköaloja?”
Piispamme muotoili lokakuun alun synodaalikokouksessa kuvauksensa aikamme etsinnästä näin: ”Samalla kun etsitään uutta, hoitavaa yhteisöllisyyttä, se tapahtuukin usein perinteistä irrottautuvan individualismin kautta. Näiltä yhteisöiltä puuttuu hieman maallista termiä käyttääkseni pitkään tuotekehittelyyn ja vuosisataiseen yhteiseen testaukseen perustuva kuluttajansuoja. Aito tarve voi pahimmillaan johtaa todella tukahduttavaan ja vahingoittavaan lopputulokseen. Tälläkin alueella kaivattaisiin eri perinteistä tulevien kristittyjen keskinäistä yhteistyötä, jotta aikamme ihmisen hätä ja etsintä kohdattaisiin turvallisesti ja hän saisi avun, joka liittää kristittyjen suureen yhteisöön. On tarpeen yrittää yhdessä noudattaa Paavalin ohjetta: Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se
mikä on hyvää.
Perinteistä irtautuva yksilöllisyys ei voi sekään kieltää sitä todellisuutta, että me ihmiset olemme luotuja elämään yhdessä. Niinpä omien mielihalujen toteuttaminen ja toisten alistaminen omien näkemysten palvelijaksi voi todellakin saada tuhoisaa jälkeä aikaan. Siksi tarvitaan tervettä nöyryyttä sen tunnistamiseksi, mitä kestävää ja koeteltua yhteinen kristillinen perinne meille välittää. Se on selvää, että kirkon Herra haluaa pitää kaikista ruumiinsa jäsenistä huolta. Meidänkin tulisi pyrkiä kohtaamaan etenkin kristityt, mutta myös muut ihmiset Jumalan luomina yksilöinä, joiden kanssa meidät on tarkoitettu elämää yhdessä elämään.
Tämä ei tarkoita sitä, että ollaan leväperäisiä ja välinpitämättömiä tai että tingittäisiin omasta identiteetistä ja uskosta. Apostolin sanahan kuului: Koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä on hyvää. Ja hyväähän on se, mikä palvelee yhteistä uskoa, toivoa ja keskinäistä rakkautta. Nämä kolme pysyvät, mutta suurin niistä on rakkaus, joka rakentaa.
Päivän evankeliumi kuvaa koskettavalla tavalla uskon, toivon ja rakkauden välistä yhteyttä. Rakkaus poikaan sai isän toivomaan, etsimään ja uskomaan Jeesukseen. Jumalan rakkauden näkyvä kosketus ja Herramme lupauksen yhtäpitävyys käytännön todellisuuden kanssa synnyttivät uskoa koko perhekunnassa. Jeesus teki terveeksi tämän yhteisön, mutta tämä terveeksi tekeminen oli laajempi asia kuin vain yhden henkilön parantuminen sairaudesta. Sairaudella oli sanomansa ja tehtävänsä. Se oli yksi tekijä siinä tapahtumaketjussa, joka johti pelastuksen tulemiseen siihen taloon. Uskon perustus on Jumalan sana Kristuksessa. Lupaus pitää ja se on elävää todellisuutta jo nyt, vaikka emme Jumalan läsnäoloa aina näyttävällä tavalla näe ja koe. Perusta on ja se pitää, koska Jumala itse on niin luvannut ja hänen olemuksensa on kestävä rakkaus ja huolenpito, armo ja anteeksianto Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen tähden.
Tämä armosta tapahtuvan pelastuksen aarre on uskon keskeinen perusta. Tänään iloitsemme siitä, että olemme aiemmin luultua syvemmin yksimielisiä tästä perusasiasta. Luterilaisen uskonpuhdistuksen, jota tänään muistamme, keskeisiä löytöjä oli Uuden testamentin ja erityisesti apostoli Paavalin opetus syntisen vanhurskauttamisesta, pelastuksesta yksin armosta, yksin uskosta Kristuksen tähden. Tätä opinkohtaa on kutsuttu siksi opinkohdaksi, jonka mukana kirkko seisoo tai kaatuu. Satojen vuosien ajan luterilaiset ja roomalaiskatoliset kristityt luulivat, että heidän kirkkojensa opetus ihmisen pelastuksesta, vanhurskauttamisesta poikkeaa keskeisiltä osin toisistaan.
Kirkkoneuvos Risto Cantell toteaa, että vasta viime vuosikymmenten teologinen tutkimus ja ekumeeninen keskustelu ovat osoittaneet, että kirkot opettavat tästä kristillisen uskon keskeisestä kohdasta varsin yksimielisesti. Yhteisenä lähtökohtana on Pyhän Raamatun ja vanhan kirkon opetus siitä, että ihmisen pelastus perustuu yksin Jumalan armoon ja laupeuteen. Uskonpuhdistuksen päivänä 31. lokakuuta 1999 allekirjoitettiin Augsburgissa Luterilaisen maailmanliiton ja roomalaiskatolisen kirkon Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, jossa todetaan luterilaisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon saavuttaneen yksimielisyyden vanhurskauttamisopin perustotuuksista. Uskonpuhdistuksen aikaiset keskinäiset oppituomiot eivät enää kohdistu nykyisiin luterilaisiin kirkkoihin eikä roomalaiskatoliseen kirkkoon.
Yhdessä kirkot opettavat kyseisessä asiakirjassa näin. ”Meidän yhteinen uskomme on, että vanhurskauttaminen on kolmiyhteisen Jumalan työ. Isä lähetti Poikansa maailmaan pelastamaan syntisiä. Kristuksen ihmiseksi tulo, kuolema ja ylösnousemus ovat vanhurskauttamisen perusta ja edellytys. Näin vanhurskauttaminen merkitsee, että Kristus itse on meidän vanhurskautemme, josta me tulemme osallisiksi Isän tahdon mukaan Pyhässä Hengessä. Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.”
Risto Cantell kirkon ulkoasiain jaostosta toteaa: ”Jumalan armon avulla Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkot – Suomen evankelis-luterilainen kirkko niiden joukossa – ja roomalaiskatolinen kirkko ovat löytäneet uudella tavalla kirkon todellisen aarteen, ”Jumalan armon ja kirkkauden kaikkein pyhimmän evankeliumin”, kuten Martti Luther teesissään sanoo. Tämä on suuri ilo ja kiitoksen aihe tänään uskonpuhdistuksen muistopäivänä. ”Kunnia olkoon Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen niin kuin alusta ollut on, nyt on ja aina iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.”