Jos meitä itse kutakin ankaralla mitalla tarkasteltaisiin, varmasti löytyisi virheitä, pimeyttä, pahuutta ja mustuutta. Tämä tulisi tietysti oppia tietämään, jotta olisimme rehellisiä itsellemme. Tässäkään asiassa ei kuitenkaan pidä liioitella. Heikkoudestaankin voi rehennellä, ei ainoastaan hyvillä teoillaan ja ansioillaan. Kyse on aina epämieluisasta totuudesta, mutta totuudesta, joka pitää rehellisesti kohdata. Oikeastaan emme halua emmekä voi tilaamme nähdä ilman, että Jumalan armon ja anteeksiantamuksen valo on siinä rinnalla. Vain sen rohkaisemina uskallamme nähdä keskeneräisyytemme, kun ei tarvitse pelätä, että meidät sen tähden hylättäisiin ja tuhottaisiin. Anteeksiantamus ja armo ovat uuden elämän ainoita kestäviä lähtökohtia.
Jos verrataan virheetöntä mallikappaletta ja sekundatyötä keskenään, ero yleensä on paljon suurempi kuin kahden sekundakappaleen välillä. Tavallaan jokainen meistä on ikään kuin kakkoslaatua syntiin langenneena ihmisenä. Jos me tämän näemme, osaamme ehkä kohdata toiset ihmiset myötätuntoisemmin kuin muuten. Vaikka emme ole täydellisiä, olemme silti Jumalan rakkaudessaan tällaisiksi luomia, hänen silmäteriään. Hän ei haluaisi, että teemme pahaa itsellemme saati toisille. Siksi 10 käskyä niitä tärkeitä yhteiselämän sääntöjä kirkastavat. Ne eivät ainoastaan osoita, että emme kykene täyttämään Jumalan käskyjä. Ne on ihan oikeasti tarkoitettu osoittamaan kohti sellaista elämänmallia, jossa ihmisen olisi hyvä elää: perusasiat olisivat kohdallaan.
Luoja on antanut meille erilaisia lahjoja ja toisilla on vaikkapa omaisuutta enemmän kuin toisilla. Jolle on paljon annettu, siltä myös paljon vaaditaan. Mutta ei rikas välttämättä ole sen pahempi ihminen kuin köyhäkään. Olennaista on se, miten hän omaisuuttaan käyttää ja yleensä kohtelee lähimmäisiään. Päivän evankeliumissa verrataan Kaikkivaltiasta kuninkaaseen, joka odotti suurvelallisen vastaavan veloistaan vaikka sitten perhe ja omaisuus menisivät. Armo sai kuitenkin käydä oikeudesta, kun palvelija anoi jatkoaikaa velan maksulle. Mies pääsi vapaaksi eikä saanut vain lisäaikaa vaan koko jättivelan anteeksi. Velka eli 10000 talenttia on yhtä kuin 60 miljoonaa denaaria eli päiväpalkkaa, nykyeurooppalaisessa valuutassa luokkaa 6 miljardia euroa. Velka oli siis aivan valtaisa yksityishenkilölle, suunnaton. Tähän nähden 100 denaarin velka oli pikkurahaa. Silti huikeat velat anteeksisaanut saattoi silmänräpäyksessä unohtaa saamansa armahduksen ja toimia kovasydämisesti työtoveriaan kohtaan.
Ei voi kuin ihmetellä palvelijan kataluutta. Silti hänen asenteensa tiedostaminen ja sen peilaaminen omaan elämään on terveellistä ja voi tulla yllättävänkin lähelle. Pikkumaisuudesta ei pieni ihminen pääse hevin eroon. Meille suomalaisille on ollut kunnia-asia se, että velat on maksettu pois, vaikka on sitten pitänyt elää niukasti ja tehdä lujasti töitä. Sotakorvausten poismaksamisessahan me olimme ainutkertainen mallitapaus tunnollisuudessamme. Ja onhan se tärkeää, että luottamus säilyy, ei eletä yli varojemme ja vastataan teoistamme. Joskus kuitenkin tulee sellaisia tilanteita, jolloin eivät rahkeet riitä takaisin maksamiseen ja hyvittämiseen. Tästä on kyse – syntisestä ihmisestä pyhän Jumalan edessä. Meistä ei ole mittaa täyttämään.
Perusasia on se, että meille on todellakin annettu anteeksi jotain sellaista, joka olisi ollut kerta kaikkiaan mahdotonta hyvitettäväksi omin neuvoin. Tämä kaikki ei ole mielivaltaista ihmettä vaan osoitusta Luojamme ja Lunastajamme suuresta sydämestä, muuttumattomasta hyvästä tahdosta meitä kohtaan, vaikka hän ei oikeamielisyydessään voi syntiä ja pahuutta katsoakaan sormien välistä. Hän ei siis vain oikullisen satunnaisesti katso sormien välistä vaan antaa anteeksi kaikille katuville, mutta odottaa meidän käyttävän oikein saamaamme anteeksiannon lahjaa. Kun kuormaa kevennetään, se ei ole tarkoitettu vain omia itsekkäitä tarpeita ja juhlan tunnetta varten vaan sen vuoksi, että mekin vastaavasti keventäisimme naapurin taakkaa. Oli se sitten ystävällinen sana, esirukous, arkinen työ yhteiseksi parhaaksi tai hyvän puhuminen hänestä selän takana.
Päivän Vanhan ja Uuden testamentin lukukappaleet teroittavat meille, miten suuri voima anteeksiantamuksella on keskinäisessä kanssakäymisessä. Joosefin olivat hänen kateelliset veljensä heittäneet kuivuneeseen kaivoon virumaan ja myivät hänet lopulta midianilaisille kauppiaille kahdestakymmenestä hopeasekelistä. Joosef ei kuitenkaan kantanut kaunaa vaan antoi veljilleen heidän pahat tekonsa anteeksi, kun hän itse oli niskan päällä. Näin perheyhteys saattoi eheytyä.
Efesolaiskirjeen kohdassa puolestaan muistutetaan siitä, että kristityt ovat saman ruumiin, Kristuksen ruumiin jäseniä. Toisen vahingoittaminen satuttaa itseä yhtä paljon, jollei enemmän kuin tuota toista. ”Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee.” Patoutunut viha ja katkeruus syövät ihmistä sisältäpäin ihan fyysisestikin. On vaikea asettua nöyrän anteeksipyytäjän paikalle ja vaikea on aidosti myös antaa anteeksi. Anteeksi pyytäminen voi joskus olla kuitenkin vain kevyt kuittaus, jolla halutaan karistaa ikävät asiat mielestä ja jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vaikka anteeksiannon perimmäinen olemus onkin juuri uudessa alussa, se edellyttää myös työn tekemistä niiden asioiden selvittämisessä, jotka hiertävät välejä. Anteeksi pyytäminen ja saaminen ikään kuin purkaa lukkiutuneen asetelman, jolloin parhaassa tapauksessa voidaan asioita uudelleen selvitellä veljellisesti ja sisarellisesti toinen toistaan kuunnellen ja pyrkien ymmärtämään toisen tarkoitusperiä.
Jumala-suhteessakaan anteeksianto ei ole mikään automaatti, joka pyhittäisi pahat teot, ajatukset ja sanat. Niitä ei kuitenkaan saada tekemättömäksi ja siinä mielessä Jumalan anteeksianto eroaa ihmisen anteeksiannosta, että se Kristuksen tähden meidän hyväksemme luettuna syntien anteeksiantamuksena tekee meistä uusia luomuksia Kristuksessa. Ihmisten veljellinen kädenpaiskaus uudistaa keskinäisiä välejä, mutta ei se meistä vielä niin perustavassa mielessä uusia ihmisiä tee kuin Jumalan armo Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on se ainoa Välimies, joka seisoo vanhan ja uuden minämme välissä tehden työtä meissä vaikuttavan uuden todellisuuden puolesta.
Efesolaiskirjeen kohdassa tosin sanotaan: ”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.” Kyse ei enää ole lain saarnasta, joka vaatisi meiltä sellaista, mitä meillä ei ole, vaan kyse on kehotuksesta elää kristittynä, koska meille on siihen annettu mahdollisuus. Olemme erilaisia persoonallisuuksia ja tavat ja tottumukset vaihtelevat alueittain, maittain ja maanosittain. Silti perusvire lienee selvä. Emme aina osaa ja jaksa olla ystävällisiä ja lempeitä. Suunta on kuitenkin annettu ja osoitettu, ettei ystävällisyys toista ihmistä kohtaan ole mahdotonta, vaikka täydellisyys tässä elämässä jääkin tavoittamatta. Kun on se yksi Ystävä isolla Y:llä ja ymmärtää, miten me itse kukin kaipaamme hyvää sanaa ja joskus apuakin, voi paremmin asettua toisen asemaan. Se ei ole heikkoutta vaan vahvuutta ja rohkeutta. Se on Jumalasta, hänen lahjaansa.