Saarna Pohjanmaan kansallisen senioripiirin kirkkopyhässä Ähtärissä
Me, toisin kuin te muut?
Ne, jotka viikko sitten pääsivät kirkkoon ja tai seurasivat jumalanpalvelusta etänä, huomasivat silloin juhlittavan uskonpuhdistuksen (tai niin kuin nykyään mieluummin sanotaan: reformaation) päivää. Merkkipäivä on lokakuun lopulla sen vuoksi, että noihin aikoihin Martin Luther naulasi kuuluisat anekauppaa arvostelevat teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen. Tänä vuonna on kuitenkin käynyt sillä tavoin veikeästi, että päivää vietettiin yhtä pyhää etuajassa. Teesit nimittäin julkaistiin juuri 31.10., tasan 504 vuotta sitten.
Yhden pahan epäkohdan kritiikistä alkoi tuolloin kehityskulku, joka johti lännen kirkon pahaan hajoamiseen. Kaikki kirkkokunnat korostavat juuri itsensä jatkavan ja edustavan oikean kristillisyyden perintöä ja kuvaavat itseään sellaisella nimellä, joka tuo tämän näkyviin. Katolisen kirkon ”katolisuuden” voisi kääntää ”kattavuudeksi” tai jopa ”kaikenkattavuudeksi”: se katsoo kattavasti edustavansa koko uskontodellisuutta ja -totuutta ja edustavansa sitä koko maailmassa yli kaikkien rajojen. Jo paljon aiemmin tapahtuneen repeämän toinen osapuoli, ortodoksinen kirkko, ilmoittaa nimessään yksinkertaisesti olevansa oikeauskoinen. Ja me puolestamme olemme evankelis-luterilaisia, evankeliumille uskollisia ja ilosanoman asialla.
Toisin kuin te muut. Vielä muutama vuosikymmen sitten kukin kirkkokunta ymmärsi nimensä juuri niin: toisin kuin te muut. Toisin kuin te muut, jotka ette edusta kattavuutta, vaan mitä lie erityiskorostusta; toisin kuin te muut, jotka ette ole oikeauskoisia; toisin kuin te muut, jotka olette peittäneet evankeliumin ties millä omilla lisukkeillanne. Mutta hiljakseen lisääntyvä ekumeeninen kanssakäyminen, asiallinen keskustelu ja toinen toisiinsa tutustuminen on muuttanut mieliä. Itse kukin arvostaa edelleenkin omaa perintöään ja perinnettään, mutta suhtautuu toisiin ennemminkin uteliaasti kuin torjuvasti. Oma nimi ja nimitys pysyy voimassa, muttei enää alleviivaa sitä, mitä te ette ole. Se tyytyy kertomaan siitä, mitä me pidämme arvossa ja mihin meidän itseymmärryksemme kiinnittyy. Me emme rajaa muita pois, vaan liitymme heihin sellaisina kuin olemme; emme vastusta, vaan olemme myötämielisiä ja jopa -tuntoisia.
Samaa ilmaa me kaikki hengitämme
Tänä sunnuntaina tässä Ähtärin evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkossa vietetään Pohjanmaan Kansallisen Senioripiirin kirkkopyhää. ”Kansallinen” on aivan samantyyppinen itseilmaisu kuin ”evankelinenkin”. Se voisi tarkoittaa sitä, että kaikki muut ovat epäkansallisia – mutta ei se sitä tarkoita. Se voisi tähdätä myös siihen, että kun muut ovat kansainvälisiä, me ei kyllä varmana olla – mutta ei se siihenkään tähtää. Nimellä on tietenkin oma historiansa, mutta tällaisenaan, nyt luettuna, kuultuna ja koettuna, se kertoo kansakunnan perinnön arvostuksesta sulkematta ovia keiltään muilta ja miltään muulta.
Hyvä niin. Lukemani katkelma profeetta Jesajan kirjasta päättyi sanoihin: ”Katso meitä. Kaikki me olemme sinun kansaasi.” Kaikki me. Vanha Israel pakkasi kyllä käsittämään, että ”kaikki me” rajoittui vain omaan kansaan, että ”kaikki me” on samalla ”vain me”. Israelin itseymmärryksen ytimeen kuului olla valittu kansa, aivan erityinen ja vertaansa vailla. Sellaista puhetta Vanhasta testamentista riittämiin myös löytyy. Kuitenkin jo 700-luvulla ennen Kristuksen syntymää profeetoista ensimmäinen ja vanhin, Aamos, asettaa valittuna olemisen kokonaisuuden kehyksiin ja samalla kyseenalaistaa sen. Jumalan suulla puhuen hän heittää kysymyksiä, joihin ei erikseen tarvitse vastata, koska vastaus on selvä: ”Oletteko te israelilaiset minulle sen kummempia kuin nubialaiset?”; ”Enkö minä tuonut Israelin Egyptistä niin kuin toin filistealaiset Kaftorista ja syyrialaiset Kiristä?” Alun alkujaankaan ei ”kaikki me” ollut ”vain me”, vaan se kattoi kaikki kaikenkattavasti.
Samaa ilmaa me kaikki hengitämme. Yhtä aikaa jokainen meistä on joku tietty ja kaikki me kuulumme johonkin aivan erityisesti tai ainakin lähinnä. Minut yhdistävät tähän nimenomaiseen paikkaan, tähän tämän kirkon saarnatuoliin, Ähtärin kirkkoherrana 11 vuotta toiminut isoisäni isä ja hänen isänsä, ”vanha pastori”, joka palveli seurakuntaa kappalaisena 48 vuotta – hän, joka vanhaa purettavaa kirkkoa vuonna 1846 hyvästellessään saarnasi: ”Hyvästi viimein, sinä saarnastuoli, minun kotoni, sinä taivaallisen viisauden ja totuuden istuin! Sinua minä enin kaipaan. Kuinka usein olen vapisevin polvin astunut sinuun ja hikisin kasvoin astunut alas!” Taidanpa jotenkin ymmärtää, mistä hän puhuu…
Meillä kaikilla on nimemme ja kotipaikkamme, meillä on kullakin oma perheemme ja sukumme. Me koemme läheisimmiksi ne, jotka ovat läheltä, joiden arvot ja arvostukset lähestyvät omiamme. Samat tai samankaltaiset harrastukset ja intohimot lähentävät meitä toisiimme. Mutta juuri tässä jos missä me olemme yhtä kaikkien kanssa: vaikka me liitymmekin ja kuulummekin kuka sinne ja kuka tänne, kaikki me kuulumme ja liitymme johonkin ja jaamme sellaisina samaa ihmisen osaa. Kaikki me.
Isä meidän yhteistää meidät ja koko luomakunnan
”Katso meitä, kaikki me olemme sinun kansaasi”, Jesaja kirjoitti, pyysi ja rukoili. Me emme kuitenkaan ole vain ja pelkästään Jumalan kansaa – niin ihmeellistä kuin sekin kyllä jo on. Jesaja ehätti jo aiemmin sanomaan enemmänkin: ”Mutta olethan sinä, Herra, meidän isämme!” Toisin sanoen: Isä meidän – niin kuin me vähintään joka jumalanpalveluksessa ja myös tänään toistamme.
Kuten sanottu: kun ”kaikki me” ovat Jumalan kansaa, kysymys ei ole vain yhdestä valitusta kansasta, vaan ”meihin” kuuluvat myös muut. Mutta kun ”olethan sinä, Herra, meidän isämme” ja kun rukoillaan Isä meidän, ”me” laajenee yhä. ”Me” tarkoittaa koko maailmaa. ”Jumala ei ole muusta maailmasta eristäytyneen jumalallisen perheen Isä” (Petri Järveläinen); ”me” sulkee sisäänsä ja ottaa mukaansa kaiken, mitä Luoja on luomisessa tehnytkään. ”Se, että Jumala on meidän Isämme, merkitsee [suorastaan] kosmista veljeyttä ja sisaruutta” (Järveläinen). Isä meidän -rukouksessa Jesajan jo pohjustama ”kaikki me” täyttää kaikkeuden reunoihinsa saakka ja äärettömyyden ääriään myöten.
Jos näin on – ja näinhän on – ne, jotka isämeitää rukoilevat, ilmoittautuvat samalla etsimään yhteyttä kaikkiin saman Isän lapsiin. Ei ole kysymys vain siitä, etteivät evankelis-luterilaiset ja ortodoksit ja katoliset ja mitkä kaikki jää ihailemaan omaa erinomaisuuttaan, vaan etsivät kristittyjen yhteyttä. Yhteyttä haetaankin koko maailmassa ja koko luomakunnassa – ja luomakunnan kanssa erityisesti ja juuri nyt. Tänään alkava Glasgow’n ilmastokokous etsii juuri sitä, mihin Isä meidän rukoilijansa vie: kaikkien yhteyttä ja yhteistä vastuuta, luonnon ja sen monimuotoisuuden kunnioitusta sekä elämäntavan kohtuutta. Mitään helppoa tai kevyttä ei ole luvassa; siihenkin Isä meidän on varautunut ja siihen jopa jo Jesaja antaa sanat.
Jesaja huudahtaa: ”Me kaikki olemme kuin kuihtuneita lehtiä, ja syyllisyytemme pyyhkäisee meidät pois kuin tuuli!” Ja Isä meidän pyytää (ekumeenisessa muodossaan): ”Anna meille anteeksi velkamme
niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Meidän Isämme lapsista juuri ihmiskunta on selvästikin velkaa muulle luomakunnalle. On korkea aika ja yhdestoista hetki hakea paitsi anteeksiantoa myös ottaa tosissaan Isä meidän -rukouksen elämänmuoto, kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus. Yksi reformaation muistopäivä meni viikko sitten, mutta tänään on tällaisen uskon puhdistuksen merkkipäivä.
Olethan sinä, Herra, meidän isämme! Katso meitä. Kaikki me olemme sinun kansaasi. Isä meidän – tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa!