”Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Jeesus näki hänet siellä makaamassa vuodematolla ja tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas. Jeesus kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?” Sairas vastasi: ”Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.” (Joh. 5:5-9)
Juuri kuulemamme evankeliumi on aivan kuin kirjoitettu sairaalasielunhoidon 40-vuotisjuhliin, ja lienee sopivaa myöntää, että Kirsti Aallon kanssa me sen tätä messua varten valitsimmekin, toivottavasti emme liikaa korvasyyhyyn. Ajatelkaa nyt, mitä on muistaa 40-vuotisjuhlissa miestä, joka oli sairastanut 38 vuotta.
Neljä vuosikymmentä on sekä lyhyt että pitkä aika. Monet täällä muistavat 1960-luvun puolivälin omasta kokemuksestaan, eikä siitä ole kuin tuokio. Mutta sairastaa lähes 40 vuotta – se on sietämättömän pitkä aika. 38 vuodessa on 13 870 päivää, noin 20 miljoonaa minuuttia. Tässä kirkkosalissa ei tarvitse sanoa, miten tuskallinen voi yksi minuutti olla sairaan elämässä.
Merkillistä evankeliumissa on, että se on täynnä ajan määreitä, lyhyessä raamatunkohdassa niitä on peräti viisi. Ensin tulevat nuo kärsimyksen vuodet: ”Siellä oli mies, joka oli sairastanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta”. Sitten miehen luokse tulee Jeesus, jolla on sisäinen vaisto, kuin kokeneen sairaalasielunhoitajan taju siitä, mikä miehen kohtalo on: ”Jeesus… tiesi, että hän oli jo pitkään ollut sairas”.
Miten tärkeää on, että osaisimme tunnistaa ihmisten kivut ja niiden raskauden, niiden syvyyden ja niiden keston. Miten tärkeää on, että sairaan viereen tulee lähimmäinen, joka ymmärtää, miten kovia kuormia minä kannan ja miten tiukilla minä olen. Miten tärkeää on, että on edes yksi, joka kuulee ja ”tietää”, mikä on minun tilani.
Evankeliumin kolmas ja neljäs ajanmääre jatkavat sairaan miehen epätoivoisen tilanteen kuvausta. Jeesus kysyy, tahtooko sairas tulla terveeksi. Mies ei anna itsestäänselvää vastausta, vaan parahtaa tuskissaan, ettei hänellä ole yhtään auttajaa, miksi siis kysyjäkään voisi auttaa. Se ainoa apu, jonka mies tietää, Jerusalemin parantava lammikko, karkaa aina hänen ulottuviltaan. Ja sitten nämä lohduttomat ajanmääreet: ”Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.”
Ajatelkaa, millainen ajanmääreiden tragedia: 38 vuotta, pitkään, aina joku ennen minua. Ettei vain olisi miehen huuto kuin hoitojonoon unohtuneen pitkäaikaissairaan tuskanhuuto.
Osaanko arvata oikein, jos sanon, että näitä huutoja ja muita vastaavanlaisia huutoja suomalainen sairaalasielunhoitajien joukko on osannut ja jaksanut kuunnella koko historiansa ajan, ei vain nyt juhlittavat 40 vuotta, vaan jo sitä ennen. Paljon on tarvittu sydämen viisautta, että on osattu odottaa kärsivän vierellä hänen omia ääniään.
Olen monasti kunnioituksella sivusta seurannut sitä ammatillista taitoa, jolla te, rakkaat työtoverit, omaa erityistehtäväänne hoidatte. Suurella arvostuksella olen lukenut ja kuullut siitä, miten te omaa osaamistanne kehitätte ja vaalitte, koulutuksessa, kiertokirjeissä, työnohjauksessa ja monella muullakin tavalla. Toistaiseksi vielä terveenä olen jo etukäteen lohduttanut itseäni sillä, että ehkäpä joku teistä joskus tukee minuakin sitten, kun raskaat sairauden ajat alkavat.
Evankeliumin neljä ensimmäistä ajanmäärettä kuvaavat siis ihmisen raskasta osaa: 38 vuotta, pitkään, aina joku ennen minua. Kovia ajanmääreitä, jopa toivottomia. Tässäkö on kaikki, mitä evankeliumi voi meille sanoa?
Evankeliumin viides ajanmääre poikkeaa kaikista edeltävistä. Kun neljä ensimmäistä kuvaavat ihmisen kärsimystä, viides vie aivan muualle, nimittäin terveyden maailmaan, tavalla, joka tuntuu uskomattomalta, siis vaikealta uskoa ja omaksua.
Sairaan miehen tuskanhuutoihin ja valituksiin Jeesus vastaa kuin ratkaisukeskeisen terapian ja direktiivisen ohjauksen ekspertti: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Ja sitten seuraa tuo kaikesta edeltävästä poikkeava, häkellyttävä ajanmääre: ”Mies tuli heti terveeksi, otti vuoteensa ja käveli.”
Meillä Helsingin hiippakunnassa on pappi, joka oudon tilanteen edessä usein huudahtaa: ”Hei, haloo, missä mennään?” Evankeliumin heti-sanan kohdalla tekisi mieli huutaa Jeesukselle: ”Hei, haloo, miten niin heti, miten ihmeessä sinä paransit välittömästi, oitis, ja millä ihmeen mahdilla?”
Jeesuksen kaikkien parantamisihmeiden edessä olemme hämillämme. Miten niin ”heti”? Parantamisihmeet eivät ole vaativia vain historiallisen mielenkiinnon vuoksi, vaan kaikkien sairaiden fyysisen, henkisen ja hengellisen hädän vuoksi. Jos olen sairastanut 38 vuotta tai muuten pitkään ja kaikki muut ovat aina parantuneet ennen minua, eikö silloin ole kohtuullista tarttua myös viimeiseen oljenkorteen, Jeesukseen, ja toivoa, että jospa edes hän parantaisi ja jollei heti tänään, niin edes huomenna tai edes tämän elämän aikana.
Olen viime viikon yrittänyt mietiskellä ja ymmärtää, miksi Jeesus saattoi parantaa heti, mutta me emme tänään voi, eivät uskovat, eivät papit eivätkä edes sairaalasielunhoitajat. Emmekö me Jeesuksen opetuslapset edes millään tavalla voi Mestarimme nimissä luvata sairaille parantumista? Eikö sairaalasielunhoitajilla ole mitään parantamisen valtaa?
Näitä miettiessäni vastaan tuli vanha raamatullinen ja sielunhoidollinen viisaus, jonka apostoli Paavali ilmaisee korinttilaiskirjeessä: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”
Evankeliumin sairas mies näki Jeesuksen kasvoista kasvoihin, mutta me emme näe. Me näemme nyt kuin kuvastimesta, kuin arvoituksia, salaisuuksia, mysteerejä, mutta kerran me tulemme näkemään kasvoista kasvoihin, nimittäin taivaassa. Maan päällä elänyt Jumalan Poika oli kuin taivas maan päällä, mutta me nyt elämme taivaan odotuksessa ja toivossa. Sairas mies saattoi kohdata Jeesuksessa sellaisen todellisuuden, jonka me tulemme kokemaan vasta iankaikkisuudessa, taivaan kodissa.
Kun vatsasyöpään toista kertaa sairastunut vaarini teki kuolemaa 55 vuotta sitten, kuusi vuotiaan pienen pojan mieleen jäi Kirurgin sairaalan vuoteen ääreltä vain kaksi kuolevan sanaa: ”Taivaassa tavataan.” Siinä odotuksessa elän vieläkin.
Ei Jeesuksen läsnäolo ei ole meille yhtään sen vähemmän totta kuin 2000 vuotta sitten Jerusalemissa. Jeesus on sama silloin ja tänään. Hän on nytkin lähellä jokaista sairasta, jokaista, jolla ei ole ketään muuta, hän tietää, miten pitkään olemme sairastaneet. Jeesuksen parantamisihmeet ovat totta myös meille, mutta ne eivät toteudu samalla aikataululla kuin kerran Palestiinassa. Tänään Suomessa me emme vastaanota niitä taivaallisina totuuksina, vaan lupauksina edessä olevasta paremmasta maailmasta. Lääkäri voi antaa takeita, mutta Jeesus antaa toivon, vain toivon, mutta varman toivon.
Ajanmääre ”heti” on jumalallinen ajanmääre. Meidän vallassamme ei ole luvata ihmisille muuta kuin se, mitä Jumala kerran omassa tulevaisuudessaan ja omana aikanaan on luvannut toteuttaa, siis silloin kun hän tahtoo. ”Heti” ei ole meidän ajanmääreemme. Meidän ajanmääreemme on ”kerran”, siis silloin kun Jumala tahtoo. Meidän osamme on odottaa, toivoa ja rukoilla. Meillä on hallussamme kuvastimien ihmeet, arvoitukselliset salaisuudet, mutta vain ne.
Jumalan ihmeet turmeltuvat, jos me jo nyt ryhdymme ottamaan käsiimme sellaisen vallan, joka kerran oli ihmiseksi tulleella Jumalan Pojalla ja joka kerran tulee ilmeiseksi taivaan läpinäkyvyydessä. Sen vuoksi sairasten luona tarvitaan suurta nöyryyttä niin Jumalan kuin sairaan edessä, hiljaisuutta, kuuntelua, odotusta ja rukousta.
Evankeliumin lupaus paranemisesta on siis varma, mutta sen ajanmääre ei ole meidän hallussamme, vaan Jumalan hallussa. Jos Jumala ei anna parantumista heti, ei silloin kun me toivomme eikä edes tämän elämän aikana, niin hän varmasti antaa sen kerran, omana aikanaan, viimeistään taivaassa.
Vanha rukous sairaan puolesta sisältää suuren viisauden: ”Kaikkivaltias Jumala, elämän ja terveyden lähde ja niiden apu, jotka turvautuvat sinuun. Me rukoilemme sinua: Armahda tätä palvelijaasi. Anna hänelle voimasi, ja jos sinun tahtosi on, suo hänen tulla terveeksi. Ole hänen kanssaan ja anna hänelle kärsivällisyyttä ja kestävyyttä sairauden kantamisessa.”
Jos sitten sielunhoitajalla riittää silmää ja rohkeutta, sopii varmaan muistaa hiljaa tai ääneen myös sitä lupausta, johon Raamattu päättyy:
”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet… Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ’Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.'” (Ilm. 21:1-4)
”Och jag såg en ny himmel och en ny jord. Ty den första himlen och den första jorden var borta… Och från tronen hörde jag en stark röst som sade: ’Se, Guds tält står bland människorna, och han skall bo ibland dem, och de skall vara hans folk, och Gud själv skall vara hos dem, och han skall torka alla tårar från deras ögon. Döden skall inte finnas mer, och ingen sorg och ingen klagan och ingen smärta skall finnas mer. Ty det som en gång var är borta.'”