Iltapäivälehti otsikoi etusivulla ykkösaiheena ”En anna anteeksi”. Kyse oli äidistä, jonka tyttären rattijuoppo oli tappanut. Törkeään rattijuopumukseen syyllistynyt ajoi ylinopeutta ja törmäsi 23 -vuotiaaseen tyttöön rajusti ja jätti hänet vielä heitteille. Tuomio oli väliaikainen ajokielto ja 1 v 2 kk ehdotonta vankeutta. Uhrin omaiset ja tekijä eivät ottaneet toisiinsa yhteyttä prosessin aikana.
Tekijä ei pyytänyt tekoaan anteeksi, mutta toisaalta uhrin omaisetkaan eivät olleet valmiita antamaan anteeksi. Mietipä itsesi jompaankumpaan osaan. Mitä tekisit?
Jeesuksen ohje on kaksiosainen. Ensin tartutaan kiinni vääryyteen: ”ota asia puheeksi kahden kesken”. Jos toinen ojentuu puheesta, niin mainiota. Jos ei, niin mennään puhuttamaan porukalla: ”ota mukaasi yksi tai kaksi muuta”. Ohjeet ovat kuin suoraan nykyisistä työsuojeluohjesäännöistä, todistajat mukaan tuomaan monipuolisempaa näkemystä tilanteeseen. Ja jos ei hyvä puhe vieläkään tehoa, niin ilmoitetaan julkisesti koko yhteisölle: ”Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle”.
Jos häirikkö ei tottele yhteisöä, niin lopputulos on selvä, hän on itse aiheuttanut oman pois sulkemisensa yhteisöstä: ”suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin”. Silloin peli on selvä, hän on seurakunnan ja siten myös pelastuksen ulkopuolella.
Karusti sanottu vai? Ohje nimittäin jatkuu: ”minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu”. Kyseessä on ns. taivasten valtakunnan avainten periaate. Tuohon sitomiseen ja päästämiseen kuuluu ensimmäisenä tehtävänä kuitenkin kuunteleminen ja asiaan paneutuminen ja harkinta ennen päätöksen julistamista. Mahdollinen armo on ilmaista, mutta ei halpaa, sillä se edellyttää Raamatun sanoin ”totuutta salatuimpaan saakka”, mikä on tietysti perin vaikeaa ihmiselle. Oman kilven kiillotus kun istuu ihmisen luonteessa niin sitkeästi.
Noin miljardi kristittyä ottaa Jeesuksen ohjeesta vaarin ja toimii sen mukaan. Siihen perustuu ripin asema roomalaiskatolisissa, kreikkalaiskatolisissa ja ortodoksisissa kirkoissa. Me luterilaiset tunnumme olevan enemmän tai vähemmän hukassa tämän asian kanssa. Tätä kohtaa ei yksinkertaisesti uskalleta ymmärtää näin kirjaimellisesti kuin se on kirjoitettu.
On muistettava, että vaikka sitomisvalta kuuluu Jeesuksen valtuutuksella ihmiselle tässä maailmassa, ja vaikka asia on sidottu vielä taivasten valtakunnassakin, niin lopullinen tuomiovalta kuuluu kokonaan Jumalalle. Ja että nämä ovat kaksi aivan eri asiaa.
Kristinuskossa puhutaan laista ja evankeliumista. Lain tehtävä on tuoda ihminen tekojensa eteen. Jeesuksen ohjeen mukainen prosessi etenee samanlaisella suppilotekniikalla kuin nykypäivän monissa ohjeissa ja määräyksissäkin. Sen tehtävänä on saada aikaan ymmärrys siitä, mitä pahaa on tehty ja tuon ymmärryksen kautta tulevat katumus, sovitustyöt ja parannus.
Pelkkä katumus ja anteeksipyyntö eivät siis riitä, vaan niitä seuraavat lisäksi väärin tekemistä paikkaavat sovitustyöt ja uuden asenteen mukainen elämä eli parannus. Tämä loppuosa on heikoilla meidän evankelis-luterilaisessa kirkossamme. Ja siinä onkin peruste irvailulle, että ensin kirkossa tunnustetaan synnit ja sitten mennään tekemään uudestaan niitä samoja juttuja puhdistunein mielin. Sehän ei suinkaan ole tarkoitus.
Tosin yhteiskunnassamme ollaan vielä heikoimmilla. Palataan alun esimerkkiin: onko tekijä todellakin sovittanut tekonsa kun hän on kärsinyt linnareissunsa ja ajokieltonsa ja maksanut sakkonsa, vaikka ei ole esimerkiksi osoittanut katumusta uhrin omaisia kohtaan, ei tehnyt kärsineiden eteen mitään hyvää eikä aio muuttaa tapojaan?
Entä pitäisikö väärintekijän tehdä joitain sovitustekoja? Roomalaiskatolisilla ja ortodokseilla on tähän vastaus, onko meillä? Mitä sinä sanoisit tässä tilanteessa?
Siirrytään Jeesuksen ohjeen toiseen osaan. Mitä sitten kun tekijä osoittaakin katumusta ja seurauksena on aito anteeksipyyntö? Pietaria tämä jäi mietityttämään ja hän kysyikin asiaa Jeesukselta. Yhden kerran kyllä kai voisi antaa anteeksi, mutta mitä sitten jos teko uusiutuu? Montako kertaa? Ihan peräti seitsemänkö? Ei, vaan 77 kertaa. Luku 7 on juutalaisessa kulttuurissa täydellisyyden symboli. Niin monta kertaa. Se taas vaatii anteeksi antajalta todella hyvää itsetuntoa ja mielen tasapainoa. Täytyy olla todella hyvin sinut itsensä ja elämänsä kanssa, että sen voi tehdä aidosti. Voiko verisesti loukattu löytää sellaista asennetta?
Vaikka sitomisvalta kuuluu ihmisille tässä elämässä, niin meidän päätehtävämme on kuitenkin toteuttaa Jumalan tahtoa maailmassa, mikä merkitsee toisten armahtamista ja oikeuden ja hyvyyden edistämistä maailmassa.
Eli onnellinen on se ihminen, joka voi antaa toiselle (yhä uudelleen) vääryydet ja pahat teot anteeksi aidon katumuksen edessä. Tällainen ihminen voi hienolla tavalla tukea toisia hyvän ja oikean tekemiseen. Tällaisella ihmisellä on suuri ja vahva sielu ja hän on eittämättä ymmärtänyt jotain Jumalan rakkaudesta ja kyvystä antaa anteeksi. Hän toteuttaa Jumalan esimerkillistä rakkautta arjen elämässä omalla tavallaan. Toki täytyy heti sanoa, että anteeksi antaminen ei tarkoita sitä, että asettuu hyväksi käytetyn sinisilmäisen hölmön asemaan. Siksi mainitsinkin, että katumuksen täytyy olla aitoa ja sitä täytyy seurata jonkun sortin tekoja.
Vaikka kristitty pystyisikin tekemään parannusta elämänsä aikana ja elämään hyvin, rakentavasti ja esimerkillisesti, hän ei kykene muuttumaan perin pohjin hyväksi ihmiseksi, vaan hän pysyy kuitenkin syntisenä elämänsä loppuun asti. Tämän vuoksi myös Jumala antaa kaikki synnit anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä aidosti pyytää – sen 77 kertaa, sillä joskus elämä on pitkä. Siinä meille esimerkki omaan elämäämme anteeksi antamisesta.
Jumala ei muistele pahuuttamme, vaan rakastaa meitä kuin lapsiaan. Tämän vuoksi kaikkien on turvauduttava Jumalan armoon, koska kukaan ei omin voimin pääse irti elämäänsä hallitsevasta pahuudesta. Olemme yhtä aikaa kokonaan syntisiä ja kuitenkin Kristuksen tähden kokonaan vanhurskaita eli Jumalalle kelvollisia.
Armo on ihmiselle vaikea asia, sillä se ilmaista, mutta ei halpaa. Vaikeaksi sen tekee se, että me emme voi ansaita, ostaa tai hankkia kuten niin paljon muuta tässä elämässä. Meidän täytyy suostua, antautua, jopa pyytää, anoa tai kerjätäkin sitä. Ja se on ylpeälle ja omiin ansioihinsa nojaavalle ihmiselle vaikeaa.
Ristin ryövärilläkin oli kuitenkin hetkensä…
Palatkaamme alun esimerkkiimme. Onko tuollaisessa tapauksessa anteeksi anto mahdollista? Jos tilanne pysyy muuttumattomana, eikä tekijä kadu eikä pyydä aidosti anteeksi, niin silloin ei ole anteeksi antoakaan. Siinä tapauksessa osapuolet vain yrittävät enemmän tai vähemmän onnistuneesti unohtaa asian, ja se jää käsittelemättömäksi ja lopun elämää vaivaavaksi möykyksi sielun uumeniin.
Saa tai ei anteeksi, tekijä voi toivottavasti antaa lopun elämänsä hyvän palvelukseen ja yrittää näin sovittaa peruuttamattoman pahan tekonsa. Sen jälkeen hän on muiden kanssa samalla viivalla armon kerjäläisenä Kaikkivaltiaan edessä. Jumala on käsittämätön Kaikkivaltias myös armon ja pelastuksen suhteen – vrt. ristin ryöväri.
Jos uhrin omaiset kuulevat aidon anteeksi pyynnön, heidän on mahdollista päästä pitkän prosessin alkuun, jossa asian tuskallinen käsittely voi alkaa ja anteeksi antokin on mahdollista. Joka tapauksessa elämän laatu voi parantua, vaikka teko ei koskaan unohdukaan. Teko ja sen seuraukset voivat kuitenkin siirtyä ajatusten keskiöstä syrjemmälle niin, että elämä tulee pikku hiljaa mahdolliseksi ja nautittavaksi.
Uskontunnustus (apostolinen)