23. sunnuntai helluntaista, Matt. 18:23–35, Jorma Kantola

Jorma Kantola
Sääksmäki

Parisen viikkoa sitten järjestettiin seurakunnan työntekijöille Tyhy-päivä eli työhyvinvointipäivä Pappilanniemessä. Päivän ohjelmaan kuului muun muassa ryhmätehtäviä. Yhden tehtävän aiheena oli miettiä sellaisia seikkoja, jotka ovat ominaisia seurakunnalle, ja nimenomaan siinä tapauksessa, että seurakunta on sellainen yhteisö kuin sen tulisi olla. “Syntisten solidaarisuudesta aiheutuva inhimillisyys” oli yksi ja ainakin minun mielestäni kaikkein keskeisin seurakuntaa luonnehtiva ominaisuus, joka nousi esille siinä ryhmässä, missä itse olin mukana. “Syntisten solidaarisuudesta aiheutuva inhimillisyys” – onko tämä totta meidän keskuudessamme, onko tämä seikka, joka on ominaista meidän seurakunnallemme? Vai ovatko mieluummin omasta hyvyydestä ja paremmuuden tunteesta aiheutuva kovuus ja armottomuus meitä ja seurakuntaamme luonnehtivia seikkoja?

Vain syntiset ovat solidaarisia, inhimillisiä ja armollisia toisiaan kohtaan ja antavat toisilleen anteeksi. Päivän evankeliumin armoton velkoja kuvaa ihmistä, joka ei pidä itseään syntisenä ja joka sen vuoksi kuristaa lähimmäistään kurkusta ja vaatii tätä maksamaan velkansa ja kaiken lisäksi välittömästi.

Velkojan käyttäytyminen vaikuttaa täysin nurinkuriselta ja epäjohdonmukaiselta – mutta juuri tällaisia me olemme. Jos siirrämme vertauksen tähän päivään, velkojan saatavat olivat joitakin tuhansia euroja, kun taas hänellä itsellään oli maksettavana kuninkaalle kymmenien miljardien velka. Tämä kuvaa – niin hyvin kuin vertaus voi kuvata – sitä, että meillä jokaisella on syntiemme takia maksettavana Jumalalle ääretön velka, jonka rinnalla kaikki mahdolliset lähimmäistemme meitä vastaan tekemät rikkomukset ovat mitättömiä ja merkityksettömiä. Mutta niin vain me pidämme ylpeydessämme ja itsekeskeisyydessämme meihin kohdistuneita rikkomuksia majesteettirikoksina, joita emme anna anteeksi ja katsomme oikeudeksemme vaatia lähimmäisiltämme maksua tavalla ja toisella.

Meillä ei kuitenkaan ole pienintäkään velkomisoikeutta, vaan meidän itse kunkin tulee antaa toisillemme sydämestämme anteeksi, kuten Jeesus sanoo. Tällainen on taivasten valtakunta, ja jos me haluamme olla tämän valtakunnan kansalaisia, meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä niin kuin tässä valtakunnassa tehdään. Maalinen oikeus, jonka tehtävänä on pitää syntiä kurissa ja antaa ajallisia tuomioita, on asia erikseen. Taivasten valtakunta koskee sydämiä ja omiatuntoja. Se, mikä maallisessa mielessä on oikeus ja kohtuus, on Jumalan edessä vääryyttä. Hän haluaa, että luovumme kaikista oikeuksistamme ja annamme anteeksi. Onhan hän itse antanut meille käsittämättömällä tavalla suuret syntimme anteeksi.

Jumalallinen anteeksianto on käsittämätöntä siksi, että jokainen synti on mitä vakavin majesteettirikos ja velkamme on käsittämättömän suuri. Mutta vielä käsittämättömämmäksi Jumalan anteeksiannon tekee se, miten se on tullut meidän osaksemme. Tästä evankeliumin vertaus ei varsinaisesti puhu. Siinä ainoastaan sanotaan, että kuninkaan tuli sääli palvelijaansa. Jumala on säälinyt ja rakastanut meitä niin paljon, että emme pysty sitä mitenkään käsittämään: hän on asettunut meidän asemaamme ja ottanut itse kantaakseen sen rangaistuksen, jonka me olemme ansainneet.

Vain syntinen, sellainen syntinen, joka on tullut tuntemaan mitä synti on ja miten se koskettaa juuri häntä, voi ymmärtää, mitä Jeesus on tehnyt hänen hyväkseen, ei järjellään vaan sydämessään. Päivän evankeliumissa armoton velkoja vakuuttaa kuninkaalle, että hän kyllä maksaa tälle kaiken, koko miljardi- velkansa. Miten hän kuvitteli tähän pystyvänsä? Meidän päivinämme ei suurinkaan lottovoitto riittäisi alkuunkaan velan maksamiseen. Bill Gates, maailman rikkain mies, saattaisi nippa nappa selvitä velan maksusta, jos hän laittaisi kaiken omaisuutensa peliin. Jumalan edessä syntivelkamme on joka tapauksessa niin suuri, että meillä ei ole vähäisintäkään mahdollisuutta selvitä siitä. Ainoa mahdollisuutemme on se, että Jeesus on maksanut velkamme ja sovittanut syntimme.

Armosta puhuminen ilman Kristusta, ilman Armahtajaa ja velkamme Maksajaa, on armottomuutta. Kun meille ei ole paljastunut, mitä synti on, emmekä ole joutuneet omassatunnossamme tuomiolle Jumalan edessä, me emme suhtaudu vakavasti synteihimme, kuvittelemme itse maksavamme velkamme ja meille riittää epämääräinen puhe Jumalan armosta ja rakkaudesta ilman Kristuksen ristinkuolemaa. Mutta tällainen puhe ei vähääkään auta meitä, kun Jumala sana riisuu meidät ja synti syyttää meitä omassatunnossamme. Silloin me ymmärrämme ja koemme vastaansanomattomasti, että syntiämme ei voi tehdä tyhjäksi noin vain, vaan sitä täytyy seurata rangaistus ja meidän täytyy olla vankilassa, kadotuksessa, erossa Jumalasta, kunnes olemme maksaneet koko velkamme eli siis ikuisesti. Silloin ei ole mitään epäselvyyttä siitä, että mikään ei voi auttaa meitä – jos ei sitten ihmeiden ihme, Jumalan itsensä suorittama velanmaksu, Jumalan käsittämätön armo Kristuksessa.

Hyvä ystävä, sinun syntivelkasi on ääretön mutta Jeesus Kristus, Vapahtajasi, on maksanut velkasi puolestasi täydellisesti. Äärettömän velan on mitätöinyt ääretöntäkin äärettömämpi armo. Järki ei tätä käsitä, mutta Jumalan sana, Jeesus itse, vakuuttaa sydämellesi, että tämä on totta, todempaa kuin mikään muu. Kaikki syntisi ovat hukkuneet ja hävinneet Jeesuksen haavoihin. Ne on täydellisesti anteeksiannettu.

Jeesuksen risti on jumalallisen anteeksiannon paikka, ainoa paikka. Älä koskaan lähde pois tältä paikalta. Kun viivymme tällä paikalla ja ymmärrämme, mitä syntiemme anteeksiantamus maksoi Jumalalle, mekään emme voi olla rakkaudettomia toisiamme kohtaan vaan annamme anteeksi emmekä ryhdy toistemme velkojiksi. Silloin taivasten valtakunta on keskellämme ja silloin voidaan sanoa, että “syntisten solidaarisuudesta aiheutuva inhimillisyys” on seikka, joka ominaista meidän seurakunnallemme.