1.
Euroopan Unioni sai tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon. Sitä lienee moni ihmetellyt.
Euroopan historia on veristen sotien historiaa. Hirveimmät niistä käytiin sillä vuosisadalla, jolla meistä useimmat ovat syntyneet ja jota monet pitävät edistyneimpänä koko ihmiskunnan historian aikana.
Eikä se ole ihan tuulesta temmattu ajatus. Viimeisten sadan vuoden monenlaisen edistyksen kääntöpuolena ovat kuitenkin luonnon tasapainon järkkymisen vaaran ohella ne tuhovoimassaan ylittämättömät kaksi maailmansotaa, jotka käytiin juuri viime vuosisadalla.
2.
Läpikotaisin mieletön ensimmäinen maailmasota sai alkunsa Euroopasta. Siinä ei ollut yksiselitteisiä konnia eikä selviä sankareita. Sen kuitenkin tiedämme varmasti, että se tappoi miljoonia ihmisiä. Ja yksi sodan verisimmistä päärintamista oli Saksan ja Ranskan välillä.
Myös toinen maailmansota alkoi Euroopasta. Siinä rajat hyvien ja pahojen välillä kulkivat ensimmäistä selvemmin natsi-Saksan ja sitä vastustavien valtojen välillä. Tosin on sanottu, että toisessa maailmansodassa Perkele taisteli Saatanaa vastaan. Tällä on tarkoitettu ihmisiä halveksivan stalinistisen diktatuurin sotaa natsien hirmuvaltaa vastaan.
Saksan Kolmannen valtakunnan teollisuudeksi kehitetty miljoonien juutalaisten teurastaminen hirveiden keskitysleirien kätköissä ja sen kylvämä tuho Euroopassa ja koko maailmassa ylittää kuitenkin käsityskykymme. Ja jälleen yksi sodan päärintamista kulki Saksan ja Ranskan välillä.
Tätä taustaa ajatellen Nobelin palkintokomitean päätös ei ehkä sittenkään ole niin outo kuin yhtäkkiä ajatellen luulisi. Saksassa asuessamme ihmettelimme kerta toisensa jälkeen, kuinka ongelmattoman ystävällisiä olivat suhteet entisten verivihollisten välillä. Oikaisimme usein lounaisesta Saksasta eteläisempään kulkiessamme Ranskan Elsassin halki ja lomailimme useamman kerran eri puolilla Ranskaa. Autossamme oli aina saksalaiset rekisterikilvet, eikä meistä kukaan osannut kunnolla ranskaa. Silti tapasimme aina vain iloisia ja avuliaita ihmisiä, eikä rajalla kukaan ollut kiinnostunut siitä, kuka milloinkin ja mihinkin suuntaan ajoi. Elimme kuin yhdessä maassa, jossa vain puhuttiin siellä ranskaa ja täällä saksaa.
Ja sikäli kuin uutisista oikein muistan, juuri tähän viitattiin, kun Nobelin rauhanpalkinto annettiin kiistanalaiselle ja tälläkin hetkellä suurissa vaikeuksissa olevalle poliittiselle liitolle, jota nimitetään Euroopan Unioniksi. Kahden verisen maailmansodan jälkeisen pitkän rauhan katsottiin olevan juuri tämän valtioiden ja kansojen yhteisön ansiota.
Kriittiset tarkkailijat ovat löytäneet myös muita syitä pitkään rauhaan Euroopassa. Jo Euroopan Unionin synnyttämisellä on taloudelliset perusteensa. Ajateltiin, että kaupankäynti ja taloudellinen yhteistyö yli valtioiden rajojen toisivat mukanaan halun elää rauhassa niiden kesken. Kuitenkin myös esimerkiksi kylmään sotaan ja ydinsodan uhkaan on viitattu.
Minä kuitenkin uumoilen, että kaiken tämän takana on sittenkin jotakin vielä suurempaa, syvempää ja kauniimpaa. Ymmärtääksemme, miksi Euroopan rauhan salaisuus saattaa liittyä myös juuri tämän päivän evankeliumiin, tarkastelemme tilannetta vähän lähempää. Puhumme Suomen historiasta ja elämästä pikkuisessa kaupungissamme, joka vasta minun nuoruudessani kasvoi nykyiseen mittaansa, tai vieläkin pienemmissä kylissä, joista meistä osa on kotoisin.
3.
Oletko koskaan ihmetellyt sitä, kuinka myös Suomessa on eletty pääosin rauhassa toinen toistensa kanssa viimeisten vuosikymmenien ja oikeastaan yhden, pitkän ihmisiän ajan? Tietysti on aina riidelty ja huudettu ja syytetty toisia. Aina meillä on myös mielestämme ollut hirveän vaikeat ajat meneillään, ja aina joku toinen suomalainen on ollut siihen syypää, ellei syyllistä ole löydetty rajojen takaa tai peräti koko maailman globaalista tilanteesta.
Toisiamme emme silti ole järjestäytyneesti tappaneet sitten sen sodan, jota täällä käytiin samaan aikaan, kun Eurooppa ja maailma ensimmäistä kertaa paloi. Ja siitä on pian sata vuotta aikaa.
Mieti tätä, ja vertaa sitä niihin uutisiin, joita ainakin minun ikäiseni ja minua nuoremmat meistä ovat kuulleet koko elämänsä ajan Lähi-Idästä, islamin valta-alueelta ja Israelista. Vertaa sitä, kuinka me Suomessa olemme eläneet hirvittävän verisen kansalaissodan ja kaikkien siihen liittyvien paikallisten ja koko kansaa koskevien kauheuksien jälkeen, vertaa sitä siihen, kuinka aabrahamilaiset velipuolemme Lähi-Idässä ovat toimineet ja toimivat yhä!
Ihan aluksi muista kuitenkin, etteivät he ole hiukkaakaan sen huonompia ihmisiä kuin sinä tai minä. Siitä huolimatta olemme tottuneet kuulemaan huudon kosto, kosto! kerta toisensa jälkeen kaikuvan Lähi-Idästä. Eikä se ole jäänyt pelkäksi huudoksi. Sitä on myös toteutettu ja toteutetaan jatkuvasti. Loputtoman koston kierre nielee aina uusia ihmisiä kyltymättömään kitaansa ja uhkaa kokonaista kulttuuripiiriä. Rauhallisesta yhteiselosta ei ole puhettakaan.
Mutta kuinka Suomessa? – Keskuudessamme elää vielä muisto niistä hirmuteoista, joita Kansalaissodan tai Kapinan tai Vapaussodan aikoihin tehtiin. Vielä minun lapsuudessani oli elossa niitä, jotka muistivat omasta kokemuksestaan, kuka naapureista oli se, joka ampui toisen naapurin. Eikä nyt ole olennaista, kumpi heistä oli valkoinen, kumpi punainen.
Olennaista on sen sijaan nähdä, että me, entisten punaisten ja valkoisten jälkeläiset olemme jo kauan eläneet edes ajattelematta, kummalla puolella kenenkin esivanhemmat olivat tuossa hirveässä sodassa. Elämme sulassa sovussa keskenämme. Emme kaipaa kostoa edes silloin, kun haluamme pitää menneisyyden muiston elävänä. Paremminkin teemme sen, jottei mitään sellaista koskaan enää tapahtuisi.
4.
Miksi toimimme näin? Miksi Lähi-Idässä toimitaan toisin? Miksi Suomessa on sisäinen rauha? Miksi Saksan ja Ranskan, Pfalzin tai Badenin ja Elsassin raja ei oikeastaan ole enää raja?
Saksaan ja Ranskaan palaamme myöhemmin. Suomessa tähän kysymykseen annetaan usein yksi ainoa vastaus: Talvisota. Talvisodan ihme. Yhteinen vihollinen yhdisti.
Mutta eikö varsinainen ihme ollut juuri se, että tällainen ihme koettiin. Kuinka pieni kansa, joka vain parikymmentä vuotta aikaisemmin oli yrittänyt ottaa toisiaan hengiltä, sittenkin yhdistyi puolustamaan vapauttaan? Mikä oli saanut haavat umpeutumaan niin lyhyessä ajassa?
Sitä en tiedä. Tähän kysymykseen on varmasti useita vastauksia. Minulla on siitä kuitenkin tietty aavistus. Ja se koskee myös Eurooppaa ja sen pitkää rauhan aikaa.
Sama aavistus saa minut syvästi suremaan nykyisen Euroopan ja Suomenmaan hengellistä tilaa. Se saa minut pahaa aavistaen kysymään, kuinka kauan kestää ja pysyy se suloinen rauha, josta lapsemme nauttivat ilman pelkoa, että isän täytyy taas lähteä maailmansotaan, kuten itse pienenä sodan käyneen isän lapsena pelkäsin.
Ja aavistukseni liittyy suoraan tämän päivän evankeliumitekstiin. Luen sen vielä kerran:
Sillä jos te anteeksi annatte ihmisille heidän rikoksensa, niin myös teidän taivaallinen Isänne antaa teille anteeksi. Vaan jollette anteeksi anna ihmisille heidän rikoksiansa, niin ei myös teidän Isänne anteeksi anna teidän rikoksianne.
5.
Tämä on meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen puhetta. Se on Jumalan itsensä arvovaltaista ja vastaansanomatonta opetusta. Mutta kunnioitetaanko Jumalan sanaa enää sellaisena Euroopassa ja varsinkaan Suomessa?
Sillä mistä luulet Euroopan rauhan ja rauhallisen yhteiselon Suomessa pohjimmiltaan johtuvan? En minäkään sitä tiedä, mutta melkein varma siitä olen siitä, että kummankin takana on Jumalan suuri armo. Enkä tarkoita pelkkää Jumalan salattua kaitselmusta, joka on siunannut meitä valtavalla maallisella hyvinvoinnilla. Sekin on tosin Jumalan lahja, sittenkin, vaikka käytämme sitä usein väärin.
Tarkoitan sen sijaan Jumlan omaa ilmoituksen Sanaa. Tarkoitan erityisesti Jeesuksen käskyä meille antaa toinen toisillemme anteeksi, mitä ikinä meitä vastaan onkin rikottu. Tarkoitan sitä ainutlaatuista mahdollisuutta aloittaa kaikki uudelleen alusta, jonka meille tarjoaa anteeksi saamisen lupaus ja käsky antaa toisille synnit anteeksi.
Sillä kosto on Jumalan, ei meidän. Se voi ulottua kolmanteen ja neljänteen polveen, mutta me emme saa kostaa kenellekään. Oikeuden on toteuduttava. Vääryyttä ei saa peittää. Esivallan on tehtävä se työ, jonka Jumalan on sille antanut.
Meidän sen sijaan, meidän, yksittäisten ihmisten ei pidä kostaa kokemaamme vääryyttä. Meidän on päästävä sisäisesti irti koetusta vääryydestä. Muuten pahan kierre ei koskaan katkea. Se vie mukanaan tuhoon niin väärintekijän kuin senkin, joka on joutunut vääryyden kohteeksi.
Ja Euroopassa ja Suomessa tämä pahan kierre on todellakin jollakin tasolla katkennut. Se on ihme, mutta se on totta. Mutta mistä se johtuu? Ehkä siitä, että vaikka elävässä uskossa meistä eurooppalaisista ei välttämättä ole koskaan ollut kuin pieni osa, Jumalan Sana on silti kirkkaana kaikunut, ja se on myös yleisesti ja julkisesti sellaiseksi tunnustettu. Ja vaikka Sanan tulkinnan yksityiskohdista on kiistelty ja vaikka yksi on ollut uskollisempi opin muodolle kuin toinen, olemme silti yleisellä tasolla hyväksyneet ja omaksuneet uskon Jumalaan, joka on ihmistä korkeampi moraalinen auktoriteetti ja lopullinen Tuomari.
Eikä tässä kaikki: jollakin tasolla olemme uskoneet myös Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka opettaa vielä jotakin muuta kuin vain Jumalan lahjomatonta lakia. Jeesus opettaa ja tekee mahdolliseksi sen, että syntinen voi Hänen uhrinsa ansiosta saada pahuutensa anteeksi ja aloittaa kaiken alusta, ja että sen, jolle on annettu anteeksi, pitää myös itse antaa anteeksi ja että hän voi tehdä sen, jättää menneet ja aloittaa yhdessä puhtaalta pohjalta uudelleen.
Sillä senkin olemme oppineet, ettei Jumalan edessä meistä kukaan ole kokonaan syytön. Olemme oppineet, että hyvätkin ihmiset tarvitsevat Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Ja se on varmasti tehnyt helpommaksi antaa myös toisille anteeksi. Niin uskon, ja uskon tämän kaiken vaikuttaneen myös yhteiskuntamme ja maallisen esivallan julkiseen toimintaan.
Nyt kuitenkin pelkään, että samassa tahdissa kuin Jumalan Sana menettää arvovaltaansa ja lakkaa kaikumasta Suomessa ja Euroopassa, että samassa tahdissa, kuin elävä ja kilvoitteleva seurakunta kutistuu pieneksi, unohdetuksi tai vaivoin siedetyksi vähemmistöksi, myös kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme kantava kristillisen rakkauden ja anteeksiantamuksen moraali alkaa menettää merkitystään ja tilalle tulee yhtäältä vahvimman oikeus, toisaalta ankara ja säälimätön koston laki.
6.
Näin ei saisi olla – ei ainakaan Jumalan seurakunnassa, täällä meidän keskellämme.
Jos meillä on kova, anteeksiantamaton mieli, me saamme, mitä ansaitsemme. Jos mittaamme kaikkea ainoastaan ankaran oikeuden mukaan ja haluamatta antaa edes pieniä syntejä veljillemme ja sisarillemme anteeksi samaan aikaan, kun Jumala Kristuksen tähden ei tahdo lukea meille syyksi meidän omia, valtavia syntejämme; jos maksamme tämän Jumalan hyvyyden kovuudella lähimmäisiämme kohtaan – silloin olemme itsekin astuneet Hänen armovaltakuntansa ovesta ulos ja ulkopuolelle sen armoliiton, johon Hän meidät kasteessamme otti. Teemme omalla armottomuudellamme tyhjäksi sen ansiottoman armon, jonka kautta tullaan Jumalan valtakuntaan ja jonka varassa siinä eletään. Ja ulkona on kylmää ja pimeää.
Ei Jeesus silti tarkoita, että me ansaitsisimme Hänen anteeksiantonsa omalla armahtavaisella mielellämme. Ensin on Jumalan armo meitä kohtaan, sitten vasta meidän armeliaisuutemme. Ensin on usko, sitten rakkaus ja hyvät teot. Missä rakkaus ja hyvät teot eivät kuitenkaan seuraa uskoa, sieltä uskokin on kuollut. Ja niin käy, jos emme anna anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Anteeksiantava mieli ei tosin tarkoita, että mustaa sanottaisiin valkoiseksi tai toisen lyödessä: Ei minuun sattunut ollenkaan. Ei armo aseta oikeutta viralta. Anteeksi antaminen ei tarkoita koetun pahan kieltämistä eikä aina myöskään sen maallisista seuraamuksista luopumista. Rikos on joskus selvitettävä ja sovitettava myös maallisen esivallan edessä ja sen edellyttämällä tavalla, jos niin vakavista asioista on kysymys.
Vihaa ja kaunaa emme sen sijaan saa kantaa sydämessämme. Kristityn suuhun ei sovi kauhea lause: Sitä en anna hänelle ikinä anteeksi.
7.
Vaikeaa anteeksiantaminen voi tosin olla. Se voi tuntua suorastaan mahdottomalta nimittäin tunteiden tasolla. Se, mitä minulle on tehty, on niin hirveää, etten voi unohtaa sitä, ja anteeksiantaminenkin on vaikeaa.
Silti se on mahdollista. Jumala itse tekee sen mahdolliseksi. Meiltä se ei ehkä onnistu koskaan tässä ajassa täydellisesti, ei sillä tavoin, että sydämemme olisi kokonaan vapaa katkeruudesta ja kaikki sen haavat parantuneet. Mutta Jumalalle on kaikki mahdollista. Toimi sen tähden näin:
Jos sinun on vaikea antaa veljellesi tai sisarellesi anteeksi kokemasi vääryys, mutta haluaisit sitä, koska Jeesus odottaa sitä sinulta, kysy silloin itseltäsi: En tosin osaa elää, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta toivoisinko silti kerran näkeväni tämän pahasti rikkoneen veljeni tai sisareni Taivaassa Isän kirkkaudessa, samanlaisena armahdettuna syntisenä, kuin minäkin olen? Olisinko iloinen, jos näkisin hänet siellä?
Jos voit vastata näihin kysymyksiin myöntävästi ja tunnustat Taivaallisen Isän edessä synniksi senkin, ettet niin jaksa antaa anteeksi, kuin sinulle on anteeksi annettu, mutta sitä silti kovasti toivoisit – silloin olet armahdettu ja pelastettu jäsen Jumalan seurakunnassa ja Hänen armonsa valtakunnassa, sanoi sydämesi mitä sanoi. Voit ilolla odottaa sitä päivää, että sen syvät haavat ovat vihdoin parantuneet ja että yhdessä sen kanssa, joka sinua kerran haavoitti, ylistät perillä Häntä, joka antaa kaikille syntisille heidän syntinsä anteeksi, kaikille niille, jotka tarvitsevat Hänen armoaan ja anteeksiantamustaan myös voidakseen antaa toisilleen anteeksi.
Mene siis Herrasi iloon tässä uskossa ja ihmettele, kun vähitellen tai aivan yllättäen huomaat sydämesi katkeruuden sulavan ja jalkojesi vievän sinua sen ihmisen luo, jonka seuraa juuri äsken välttelit. Ja Jumalan suokoon, että tämä sama yhä tapahtuisi Suomessa ja Euroopassa, että armon evankeliumi saisi vielä kaikua ja että se leviäisi koko maailmaan, joka uhkaa hukkua vihan ja koston kierteeseen. Jumala suokoon, että meidänkin kauttamme sanoma synnin syvyydestä meissä ja armon rajattomuudesta Kristuksessa saisi tavoittaa vihan täyttämät sydämet ja uudistaa ja muuttaa ne rakkauden tyyssijaksi. Amen.