23. sunnuntai helluntaista, Matt. 6: 14-15, Martti Vaahtoranta

1.
Tämän päivän lyhyt evankeliumi on osa Jeesuksen Vuorisaarnaa. Sen kaksi virkettä ovat välitön jatko Isä meidän -rukoukselle, jonka Jeesus on juuri opettanut. Vielä tähän yhteen kohtaan Hän kuitenkin palaa ja selittää sitä meille: ”Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”
2.
Kaikki me varmasti – toivottavasti – usein rukoilemme Herran itsensä opettamin sanoin. Ainakin minä joskus jo ennen kuin herätyskello on soittanut ja kertonut, että jälleen pitäisi nousta ylös ja ottaa päivän kuorma kantaakseen, luen vielä puoliunessa Herran rukouksen. Ja viimeistään työpöydän ääreen asettuessani aloitan päiväni sillä. Siihen ja Herran siunaukseen päivän myös yhdessä vaimoni kanssa päätämme, sitten, kun on aika taas mennä nukkumaan.
Me saamme kyllä rukoilla ihan millä sanoilla tahansa. Ihan millä sanoilla tahansa. Ja silloin, kun emme löydä sanoja ollenkaan, Pyhä Henki ”itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla” (Room. 8:26).
Ei Jumala odota meiltä pitkiä, taidokkaita, tunteellisia vuodatuksia. Silti rukouksemme voivat olla sellaisia, jos se on meille ja seurakunnalle hyväksi.
Ei Jumalaa myöskään tarvitse opettaa. ”Teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin häneltä anottekaan” (Matt. 6:8). Niin sanoo Jeesus Matteuksen evankeliumissa juuri ennen Isä meidän -rukousta.
Me itse sen sijaan tarvitsemme ääneen lausuttuja pyyntöjä, ja ne lähimmäisemme, joiden puolesta rukoilemme. Jumala on käskenyt meidän rukoilla heidän puolestaan! Mutta silti Hän tietää pyyntömme sisällön jo ennen kuin sitä edes ajattelemme, saati sanomme sen ääneen.
3.
Rukous ei ole suoritus eikä taidonnäyte, jota esittelemme Jumalalle ja jota ihmisetkin ihastelevat. Se ei ole ansiollinen teko Jumalan edessä. Paremminkin rukous on kristityn tapa olla olemassa. Se on hänen ja koko Kristuksen hengellisen ruumiin, seurakunnan hengellistä hengitystä.
Ja vaikka joskus pitää vetää tietoisesti syvään henkeä, hengittämistä ei tarvitse koko ajan ajatella eikä pitää tietoisesti yllä. Niinpä rukouskin on pohjimmiltaan sitä, että ollaan koko ajan ”online” Jumalan kanssa. Ollaan jatkuvasti ”linja auki”, kuten lankapuhelinten aikaan olisi sanottu.
Ja vaikka tällaiset vertaukset tahtovatkin ontua, voimme silti ajatella, että Jumala itse on Pojassaan ja Pyhän Henkensä kautta avannut ”linjan” meidän ja Hänen välilleen. Jumala on asentanut sisimpäämme siellä olevien monien pahojen ja vahingollisten ”ohjelmien” rinnalle ”hyvän ohjelman”, Pyhän Henkensä. Hän varjelee meitä ”pahoilta ohjelmilta” pitäessään meidät Herran Jeesuksen, jumalinhimillisen ”modeemin” ja ”linkin” kautta yhteydessä Isään silloinkin, kun teemme ”tietokoneellamme” jotakin muuta. Herra Jeesus on Pyhässä Hengessä meidän ”laajakaistaliittymämme” Jumalan kanssa.
4.
Jos olemme elävässä uskossa, tämä yhteys on yötä päivää päällä. Me olemme nukkuessammekin, niin kuin myös väsyneinä ja masentuneina, uskovia! Ja kun Jumala muutenkin tuntee luomakuntansa läpikotaisin ihmisten salattuja ajatuksia myöten, eikö Hän tuntisi niiden sydämiä, joissa Hänen Henkensä asuu ja jotka ovat jäseniä Hänen Poikansa hengellisessä ruumiissa?
Isä meidän -rukous ei siis ole olemassa sitä varten, että me sen avulla kertoisimme Jumalalle, mitä Hänen on meidän mielestämme tehtävä ja meille annettava. Ja vaikka se on Herramme meille opettama rukous ja siis sitova ohje, ei se silti ole suoritus, jota lukemalla taivaallinen pistetilimme karttuisi, eikä maaginen kaava, jota toistamalla pakottaisimme Jumalan toimimaan tahtomallamme tavalla. Jumala ei ole meidän käskettävissämme, ei suorituksin lahjottavissa eikä minkään loitsun avulla hallittavissa.
5.
Herran rukous ei ole Jumalan opettamista, ei ansiollinen teko eikä maaginen kaava. Sen sijaan se on uskoville annettu mittaamattoman suuri lahja. Sillä vaikka Pyhä Henki rukoileekin sanattomin huokauksin puolestamme ja vaikka rukous onkin pohjimmiltaan elämää ja keskustelua kasvokkain Jumalan kanssa uskonsuhteessa Herraan Jeesukseen ja Hänessä koko Pyhään Kolmiyhteyteen, se liittyy silti myös siihen käsinkosketeltavaan, näkyvään ja kuuluvaan todellisuuteen, jossa elämme. Niinpä myös Herran rukous puhuu meidän sanallisesti ilmaistavasta suhteestamme Jumalaan ja lähimmäisiin ja niiden lisäksi meidän arkisista tarpeistamme.
’Herran rukous’ pitääkin meidän hengelliset jalkamme maan pinnalla siitä huolimatta, että sydämemme on taivaassa. Niin kuin olemme aikaan ja paikkaan sidottuja ihmisiä, vaikka olemme Jumalan lapsia, niin myöskään meidän uskomme ja rukouksemme ei voi olla Hengen salattua yhteyttä Jumalaan, ellei sitä ruokita ja pidetä yllä paitsi sanan ja sakramenttien yhteydellä, myös ulkonaisella rukouksella. Ja sitä varten ’Herran rukous’ antaa meille sanat suuhun, valmiit pyynnöt, joita meidän ei tarvitse keksiä ja jotta meidän ei tarvitse miettiä, mitä oikein rukoilisimme, että rukoilisimme oikein ja pyytäisimme oikeita asioita.
Me tiedämme rukoilevamme Jumalan mielen mukaisesti, kun lapsen tavoin uskossa lausumme ”Isä meidän”. Siihen sisältyvät kaikki muut rukouksemme, ovat ne sitten hahmottomia huokauksia tai tarkasti rajattuja asioita. Kun ne nivoutuvat siihen, mitä Jeesus opetti meitä Isältä Hänen nimissään pyytämään, silloin tiedämme, että rukoilemme, niin kuin Jumala tahtoo meidän rukoilevan – kun alistamme kaiken muun rukouksemme ’Herran rukoukselle’ ja lisäämme vielä pyynnön, että Jumalan tahto tapahtuisi, ei meidän.
6.
Mutta yhden, tietyn kohdan Herra Jeesus nostaa vielä erikseen esille Isä meidän -rukouksesta sen jo kertaalleen opetettuaan. Siinä puhutaan syntien anteeksiantamisesta. Ja järjestys on tämä: ellemme me anna anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, Jumalakaan ei anna meille anteeksi meidän rikkomuksiamme.
Niinhän me monta kertaa päivässä rukoilemme. ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Mutta ymmärrämmekö, mitä sanomme? Vai soljuvatko sanat sujuvasti huuliemme yli, mutta emme ymmärrä emmekä kuule, mitä sanomme.
Tämä on tärkeä kysymys. Sillä kaikki meidän rukoilemisemme on tyhjää ja turhaa puhetta jopa silloin, kun ulkonaisesti rukoilemme Jeesuksen opettamilla sanoilla, jos ei toteudu se, mitä tässä sanomme: ”Jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”
Se taas on kauheinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Sillä jos Jumala ei anna meille syntejä anteeksi, me olemme yhä niiden vallassa kantaen niistä täyden vastuun nyt ja kuolemamme jälkeen. Eikä meistä ole sitä kantamaan. Me hukumme syyllisyytemme taakan alle jo nyt ja joka tapauksessa viimeisellä tuomiolla.
7.
Toistan vielä: jos emme ole valmiita antamaan toisillemme anteeksi, Jumalakaan ei anna meille anteeksi. Siinä tapauksessa uskomme on pelkkää uskottelua, hengelliset harrastuksemme yhtä tyhjän kanssa ja rukouksemme turhaa. Jos emme ole valmiit antamaan toisillemme anteeksi, olemme kadotuksen lapsia ja syyllisyyteemme hukkuvia syntisiä.
Ja nyt kysyn sinulta: annatko sinä anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet sinua vastaan? Entä minä?
Nuorempana ajattelin, ettei mikään ollut sen helpompaa. Minun suuri kysymykseni oli, kuinka itse voisin saada omat suuret syntini anteeksi Jumalalta ja ihmisiltä. En kokenut, että olisi ollut jotakin, mitä minun olisi pitänyt antaa muille anteeksi.
Jälkeenpäin ajatellen niitä asioita olisi kyllä ollut. Ei minuakaan aina kohdeltu, niin kuin olisi pitänyt. Olen vuosikymmenien kuluessa oppinut myös hiukan ymmärtämään, mistä johtui, että koin aina olevani se, joka ei ansainnutkaan mitään parempaa.
Niin: ikä ei tule yksinään. Muistan tilanteen joskus vähän päälle kolmekymppisenä, kun ensimmäistä kertaa olin kauhuissani minulle uuden tilanteen edessä: että nyt en surrutkaan sitä, kuinka uskaltaisin pyytää anteeksi niiltä, joita vastaan olin itse rikkonut – enkä yleensä uskaltanutkaan. Nyt kysyin, kuinka pystyisin antamaan anteeksi toisille ihmisille sen, mitä he olivat tehneet minua vastaan.
Tosin silloin ei ollut kyse niinkään minusta yksityishenkilönä, vaan enemmän Jumalan sanan totuudesta ja siihen liittyvistä kirkollisista kiistoista. Eikä opista eikä puhtaasta sanasta saa koskaan tinkiä edes inhimillisen sovun nimissä.
Silti kyse oli myös ihmisistä. Oli kyse siitä, kuinka he kohtelivat minua ja kaltaisiani. Ja sitä minun oli vaikea antaa anteeksi.
8.
On kauheaa epäillä, onko saanut syntinsä anteeksi. Siinä ei oikein uni tahdo tulla, kun ajattelee, että jos sitä herääkin seuraavan kerran helvetissä. Mutta kauheaa on myös kuulla koettujen loukkausten jälkeen korvissaan tämän päivän evankeliumin sanat: ”Jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”
Voinko pakottaa itseni ”antamaan anteeksi”? Lapsia joskus melkein korvasta kiskotaan riitakumppanin luo ja käsketään pyytää tältä anteeksi. Mutta onko siinä aina pikkuisen sydän mukana? Entä minulla? Mitä Jumala mahtaa ajatella sellaisesta anteeksi pyytämisestä tai anteeksi antamisesta, jonka yritän väkisin vääntää itsestäni, jotta sillä tavoin välttäisin helvetin tulen?
Tuskin minä sitä sillä konstilla vältän. Itseämme ehkä voimme huijata, mutta Jumalaa emme koskaan.
Toisaalta tätä ongelmaa ei myöskään sillä tavoin saa pois päiväjärjestyksestä, että kieltää tapahtuneen vääryyden. Ei auta, että jos joku lyö minua poskelle, käännän hänelle vielä toisenkin ja sanon: ”Ei tunnu missään! Kiitos, kun vähän läimit minua! Olen ansainnut sen! Voisitko lyödä vielä kovempaa!”
9.
Emme voi paeta meitä kohdannutta vääryyttä yrittämällä helvetin pelosta kieltää koko asian. Tätä Jeesus ei tarkoita Vuorisaarnan ohjeessaan kääntää lyöjälle toinenkin poski. Hän alleviivaa esimerkillään nimenomaan sitä, että lyötyä todella kohdellaan väärin, rumalla tavalla pahasti.
Sen tähden meilläkin on oikeus ja suoranainen velvollisuus sanoa lyöjälle: ”Sinun ei ole lupa kohdella minua noin. Minuun sattuu, kun lyöt minua. Teet väärin minua kohtaan. Sinä häpäiset minua.”
Tämän jälkeen uskonkilvoituksessaan pitkälle edennyt tai Jumalan Hengen perin pohjin uudistama kristitty voikin sitten jo kääntää myös toisen poskensa lyöjälle. Hän voi jopa hymyillä tälle, muttei pilkallisesti, vaan rakastaen ja anteeksi antaen. Meidän Herramme ei ehkä pystynyt kivultaan hymyilemään, kun Hänet naulittiin ristille, mutta Hän rakasti kiduttajiaan ja rukoili heidän puolestaan – ja Hänen seuraajikseen meidät on kutsuttu.
Mutta ei Jeesuskaan väittänyt mustaa valkoiseksi eikä pahaa hyväksi. Muistamme, mitä Hän sanoi, kun Häntä kuulusteltiin ylimmäisen papin palatsin pihalla ja kun muuan tämän palvelijoista löi Häntä:
”Jos minä pahasti puhuin, niin näytä toteen, että se on pahaa; mutta jos minä puhuin oikein, miksi minua lyöt?” (Joh. 18:23)
10.
Mutta entä sitten, jos emme olekaan vielä päässeet pitkälle kilvoituksen tiellä emmekä ole Pyhän Hengen perinjuurin uudistamia uskovia? Mitä sitten tapahtuu, jos meistä ei olekaan kääntämään toista poskea sille, joka juuri meitä löi?
Niin, harva meistä on kilvoituksessaan edes lähellä sitä täydellisyyttä, jota Jeesus osoitti suostuessaan kuolemaan ristillä vainoojiensa puolesta heitä sydämestään rakastaen. Harva meistä on niin Pyhällä Hengellä täytetty, että voisi silmiään räpäyttämättä suostua uudelleen pilkattavaksi ja häpäistäväksi sen jälkeen, kun pilkkaajalle ja häpäisijälle olisi tehty selväksi, ettei niin saa tehdä.
Tämän kysymyksen eteen siis myös minä aikoinani jouduin. Minusta ei ollut kääntämään toista poskea, kun minua oli rumasti lyöty. Ei minusta ollut edes sanomaan, ettei niin saisi tehdä. Minä vain vetäydyin omaan kolooni. En mennyt sinne, missä minua olisi käsitelty kuin voitettuja vihollisia keisarin saattueessa.
Silti pidän itseäni Jumalan lapsena ja rukoilen täynnä luottamusta Isä meidän ja myös sen pyynnön, jossa sanomme: ”anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Kuinka siis pääsin ulos siitä kolosta, josta en silloin jaksanut ryömiä ihmisten ilmoille?
11.
Ei minusta siihen ollutkaan. Mutta Jumala toi minut sieltä ulos. Hän auttoi minua oivaltamaan jotakin, mikä pitää paikkansa myös sinun elämässäsi tässä ja nyt.
Ajattelin siis, ja ajattelen yhä, että minua on kyllä loukattu ja kohdeltu väärin, mutta kuinka paljon huonommin minä olenkaan kohdellut muita. Ja kuitenkin olen saanut Jeesuksen tähden syntini anteeksi. Olen saanut kaikki syntini anteeksi.
Tiedän, että sopivan tilaisuuden tullen pystyisin itsekin niihin tekoihin, joiden uhrina olen kärsinyt. En pohjimmiltani ole muita parempi. Ovathan muistoissani myös ne todella raskaat menneisyyden synnit, jotka on kyllä annettu anteeksi, mutta jotka silti liian usein muistuttavat itsestään.
Vaikka siis minua on kohdeltu väärin enkä ole itse syypää juuri siihen, en silti ole viaton. Jumala on Tuomari ja hoitaa virkansa, mutta padan ei parane soimata kattilaa. Minua on loukattu, ja se on väärin. Olen ihmisten edessä uhri, ja minua loukannut on siihen syyllinen. Jumalan edessä en kuitenkaan ole sen parempi ihminen kuin hän. Olen armahdettu syntinen, en mitään sen enempää.
Kuinka en siis armahtaisi lähimmäistäni? Jos Jumala on antanut minulle miljoonavelan anteeksi, miksi minä perisin korkojen kanssa takaisin lähimmäiseni sadan euron vipin? Totta kai hän olisi velvoitettu sen minulle suorittamaan, mutta mitä se on siihen verrattuna, etten minä menetä taloa ja paattia ja autoa ja joudu silti lopuksi ikääni velkavankeuteen.
Sillä Jeesus on maksanut minun velkani täysimääräisesti. Jos minä siis olen vapaa, miksi heitättäisin lähimmäiseni vankeuteen? Jos Tuomari tekee niin, se on Hänen asiansa. Minä en kuitenkaan kanna lähimmäiseni päälle. Olen valmis armahtamaan häntä, jos hän tulee luokseni katuen ja tekoaan anteeksi pyytäen. Sillä jo ennen syntymääni Jumala armahti minua Pojassaan ristin puussa.
12.
Kristityn suusta ei siis voi kuulua kauheita sanoja: ”Tätä minä en anna sinulle ikinä anteeksi.” Sille, joka sanoo niin, Jumalakaan ei anna hänen omia syntejään anteeksi.
Mutta mitäs sitten, jos sinulta ei pyydetä anteeksi? Mitä sitten, jos sinua on loukattu raskaasti, jos sinua on pidetty kynnysmattona ja ylitsesi kävelty moneen kertaan raskailla saappailla sisälle ja ulos, mutta kukaan ei edes ajattele jotenkin pahoitella, sovitella tai hyvittää sitä, anteeksipyynnöstä puhumattakaan? Kuinka silloin toimit, teet, tunnet ja ajattelet, ettet olisi itse sellainen, jolle Jumalakaan ei anna syntejä anteeksi?
Tarkoittaako Jeesus päivän evankeliumissa, että olet Jumalan armosta osaton, jos et suostu antamaan anteeksi sille, joka sinulta sitä pyytää? Varmasti niin. Mutta tarkoittaako Hän myös, että sinulla on lupa, oikeus tai suorastaan velvollisuus elättää sydämessäsi kaunaa, katkeruutta ja vihaa sitä kohtaan, joka on kohdellut sinua väärin eikä ole pyytänyt sitä sinulta anteeksi? En usko.
13.
On hyvä, jos pystyt ottamaan puheeksi asian, jossa lähimmäisesi on sinua loukannut tai kohdellut sinua muuten väärin. Niinhän Jeesus opettaa meitä seurakuntanakin myöhemmin Matteuksen evankeliumissa:
Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi. Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi, ’että jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Mutta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle. Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niinkuin olisi pakana ja publikaani. (Matt. 18:15-17)
Jos veljesi ei halua myöntää rikkomustaan eikä suostu pyytämään sitä anteeksi, sinä et voi väkisin tehdä sovintoa hänen kanssaan. Et voi tilanteelle mitään. Olet tehnyt parhaasi, mutta veljesi myös oman valintansa. Kuljette eri suuntiin. Se on surullista, mutta sellaista tapahtuu myös seurakunnissa.
Voi kuitenkin olla, ettet edes pysty ottamaan puheeksi asiaa, joka hiertää välejänne. Voi olla, ettei sinusta ole sanomaan toiselle: ”Et saa lyödä minua. Se sattuu.”
Silloinkin; sen Jumalan tähden, joka rakasti sinua, kun olit vielä synneissäsi; sen Jumalan tähden, joka rakasti sinua niin paljon, että antoi oman Poikansa kuolemaan sinun, mutta ei vain sinun, vaan myös kaikkien ylimielisten röyhkimysten, kaikkien niidenkin tähden, jotka surutta kävelevät lähimmäisensä yli; sen Jumalan tähden, joka on Kristuksessa kuollut koko maailman syntien sovitukseksi: älä sinäkään helli sisälläsi vihaa äläkä kostoa sitä lähimmäistäsi kohtaan, joka ei ehkä edes ymmärrä, että hänen pitäisi pyytää sinulta jotakin anteeksi! Älä jää kieriskelemään loukatun sielusi katkerissa mujuissa, vaan anna sydämessäsi anteeksi lähimmäisellesi, vaikka ulkonaisesti olisitte toisillenne pelkkää ilmaa ja vaikka sinun olisi vaikea katsoa häntä edes silmiin, jos kohtaatte! Et ehkä koskaan tässä elämässä unohda vääryyttä, joka sinua on kohdannut, mutta anna silti vääryyden tekijälle anteeksi ja unohda viha ja kosto!
14.
Se ei ole helppoa. Helpommaksi se kuitenkin käy, kun muistat Herraa Jeesusta, joka Golgatalla rukoili niiden puolesta, jotka naulitsivat Hänet ristille. Jos synnitön, jota syyttään rangaistiin, rukoili rankaisijoidensa puolesta, mikset sinä, suuri syntinen, voisi rukoilla veljesi tai sisaresi tai kenen tahansa sellaisen puolesta, joka tekee sinulle väärin?
Ja sitten minulla on vielä muuan mittari, jonka avulla ehkä myös sinä voit tutkia sydäntäsi ja selvittää, oletko vielä Jumalan armosta osallinen vai sittenkin sulkenut itsesi omalla armottomuudellasi sen ulkopuolelle. On nimittäin varmasti niin, että sellaiselle ihmiselle, jonka puolesta voit sydämestäsi rukoilla ja jonka mielelläsi näkisit perillä taivaassa, olet myös antanut hänen rikkomuksensa itseäsi kohtaan anteeksi, vaikket tässä elämässä enää koskaan istuisi hänen kanssaan samaan pöytään, et kaupungilla etkä kirkossa.
Kaikista ihmisistä ei voi pitää eikä kaikkien kanssa tule toimeen, mutta kaikkia pitää ja voi Kristuksessa rakastaa. Ja sen, jota rakastaa, sen haluaisi nähdä myös juhlavieraana Karitsan häissä. Saisi ojentaa kättä ja katsoa silmiin ja ilman sanojakin todeta puolin ja toisin ilon ja kiitollisuuden kyyneleet silmissä, että ”menneet ovat menneitä, ja kaikki on armoa”.
15.
Sillä Taivaaseen pääsee vain armahdettuja syntisiä. Siitä on kysymys päivän evankeliumissa. Jeesus puhuu siinä meille, joita Hän on jo armahtanut ja jotka Hän on ottanut kasteessa omakseen. Ilman tätä armotekoa meistä ei olisi koskaan antamaan vihollisillemme anteeksi eikä rukoilemaan heidän puolestaan. Mutta nyt, kun Hän ensin armahti meitä, me voimme hyvillä mielin rukoilla: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”.
Me annamme anteeksi, koska olemme jo itse armosta osallisia. Synti ja kiusaukset eivät ole silti meistä väistyneet. Sen tähden meidän pitää ja me saamme armahdettuina syntisinä joka päivä ja aina uudelleen rukoilla sitä, mikä uskossa on jo omaamme: että niin kuin Jumala Jeesuksen tähden on jo armahtanut meitä, niin Hän edelleen antaisi meille syntimme anteeksi.
Niin Hän myös tekee. Niin Hän tekee messussa ja joka päivä, kun sitä Häneltä pyydämme. Ja niin myös me jaamme Hänen anteeksiantavaa armoaan edelleen niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Sillä kuinka voisimmekaan toimia toisin? Amen.