23. sunnuntai helluntaista, Matt. 6:14–15, Hannu Tiainen

Anteeksi – ehdollisesti vain ehdottomasti?
Sanan Anteeksi ilmaisemaan tapahtumaan, jos mihin, ei pitäisi liittyä ehtoja. Vaikka anteeksiannon seuraus olisi sovinto, sitä ei mielletä sopimuksena, jossa osapuolet tietyin ehdoin allekirjoittavat kirjallisen dokumentin. Rauhansopimus ei ole vielä anteeksianto. Historiasta muistamme ensimmäisen maailmansodan rauhan, joka jätti katkeruuden siemenen, mikä kasvoi toiseksi maailmansodaksi.
Anteeksi on enemmän kuin rauha.
Aniharvoin anteeksiantaminen näyttäytyy ehdottomana uuden alun tapahtumana. Lähihistoriassa nousee kuitenkin yksi, hyvin tunnettu tapaus, jossa tapahtui, tai ainakin toivottiin tapahtuvan anteeksiantamisen ihme uuden alkuna ja menneisyyden haavoja parantajana.
Tapaus liittyy Etelä-Afrikan apartheid-hallintoon ja siitä vapautumisen vaiheisiin. Etelä-Afrikan hallitus asetti vuonna 1995 Totuus- ja sovintokomission selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia. Totuus- ja sovintokomissio koostui armahdus-, korvaus- ja rehabilitaatio- sekä ihmisoikeusrikkomuskomiteoista. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan.
Totuus- ja sovintokomissiolla oli keskeinen asema Etelä-Afrikan muutoksessa demokraattiseksi valtioksi. Totuus- ja sovintokomissiota, joistakin puutteista huolimatta, pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa.
Etelä-Afrikan esimerkki ei ole yksi yhteen anteeksiantamisen historiaa. Mutta sovinnon hakemisen historiaa se on. Tässä tapauksessa sovinnon yksi vahva säie on anteeksiantaminen. Totalitaarisen systeemin uhreja olivat myös ne virkamiehet, jotka toteuttivat rasistisen hallinnon politiikkaa käytännössä. Rasistisen hallinnon määräysten toteuttamiseen tunnustamiseen vastattiin anteeksiannolla.
Eilen luin Helsingin Sanomista laajan artikkelin, jossa puheenvuoro annettiin Stalinin vainoissa sukunsa ja perheensä menettäneiden jälkeläisille. Toisin, kuin Etelä-Afrikassa, Stalinin hallinnon karmeuksia ei mikään Stalinin jälkeinen hallinto ole käsitellyt, saati tunnustanut. Kipeä muisto ja epäluottamus on siirtynyt polvesta polveen. Ja siirtyy yhä.
Eräs sukunsa muiston kantaja sanoi tuossa artikkelissa, että kun joku olisi tunnustanut tapahtuneen, kun joku olisi pyytänyt anteeksi.
Mutta mitään ei ole kuulunut. On ollut vain peittelyä ja historian uudelleen kirjoittamista; heikkouden häpeämistä ja piilottamista.
Jeesuksen oppi – jos sitä nyt opiksi voi sanoa – oli ja on vallankumouksellinen. Kaiken ytimessä on ajatus, jota kuvataan sanoilla sovinto, sovitus, anteeksi, rauha ja sen sellaiset sanat, joiden ensisijainen merkitys ei ole oman edun ajaminen, vaan ennen kaikkea toisen edusta huolehtiminen.
Jeesuksen kuolleista ylösnouseminen, pääsiäinen rinnastetaan maailman luomisen kaltaiseen ihmeeseen. Luomisen Jumala antoi elottomalle elämän, otti omastaan ja antoi toiselle. Jeesuksen, Jumalan lähettilään muiston keskiössä on sama pyrkimys: toisen omaa käsitellään kuin sitä, mikä on ikiomaa. Tämän osa on ylösnousemuksen ihme.
Jeesuksen opin – ja raamatun viestin – vallankumouksellisuus on siinä, että toista on kohdeltava, kuin minä itse olisin tekoni kohde.
Hyvän, onnen ja rauhan päivinä näin tapahtuu; olemme luonnostaan hyväksyviä toisillemme.
Mutta inhimillisen heikkouden syvinä aikoina toisen hyväksyminen kuin omana itsenä tuntuu ylivoimaiselta. Kuinka paljon mieluisampaa onkaan nähdä pahuus, viallisuus, syntisyys, raihnaisuus itsenä ulkopuolisena puutteena, kuin nähdä itsensä osana sitä.
Jeesuksen oppi on vallankumouksellinen ja tekee kipeää, sillä se kutsuu olemaan osa niin maailman hyvyyttä, kuin hyvyyden pulaa. Jeesus sanoo: ”Jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne”. Siis, jos ette tunnusta olevanne osa yhteistä syntisyyttä, viallisuutta ja vihaa, teillä ei myöskään ole osallisuutta taivaallisen ilon antimiin – ei ajassa eikä iäisyydessä.
Niin Etelä-Afrikan rotusorron, Stalinin vainojen kuin oman aikamme ilmastopelon haaste on sama: kuulla sorretun ääni ja haavoitetun tuska, niin kuin se olisi minun ääneni ja tuskani. Kysymys ei ole niinkään oman oikeuden hakemisesta, kuin toisen näkeminen osana omaa itseä.
Anteeksi on ehdoton. Se on sitä ”ei seitsemän kertaa vaan seitsemän kymmentä kertaa seitsemän”. Tai sitten on kiellettävä myös oma oikeus anteeksiantoon.
Mutta myös anteeksianto on ehdollinen. Kuitenkin.
Ehto on olla vuorovaikutuksessa. Ilman anteeksiannon myöntäjää ja sen vastaanottajaan anteeksiantoa ei ole. On vain omia etujaan ajava ja toisia jalkoihinsa tallaava villien lauma. Tai vielä enemmän; vain pimeä ja kylmä avaruus, luomaton luomakunta. Ei olisi valoa valosta eikä elämää elämästä.
Siksiköhän Jeesus muistutti, että menkää kaikkeen maailmaan? Menkää ulos omista maailmoista, että hyvyys ja hyvyyden pula olisi maailman yhteinen asia. Ettei maailma olisi vain toisiaan jalkoihin tallova villien lauma, vaan että se olisi myös heikkojen ja syntisten seurassa taivaallista juhlaa pitävä pyhien joukko.
Että olisi yhdessä eletty pelastuksen ihme.