Päivän evankeliumi löytyy Jeesuksen vuorisaarnasta. Se on heti Isä meidän –rukouksen jälkeen ja selittää pyyntöä “anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”
Monet ovat varmaan miettineet ja ihmetelleetkin näitä Isä meidän –rukouksen sanoja. Selittäisimme ne mielellämme itsemme kannalta parhain päin eli emme haluaisi ajatella, että oma anteeksiantamattomuutemme lähimmäisiämme kohtaan estää Jumalaa antamasta meille syntejämme anteeksi. Päivän evankeliumi ei jätä kuitenkaan selittelyille sijaa vaan osoittaa selvästi, että asian laita on juuri näin.
Eikä meiltä vaadita ainoastaan sitä, että käyttäydymme armahtavasti lähimmäisiämme kohtaan, vaan meidän tulee antaa heille sydämestämme anteeksi. Näin Jeesus sanoo toisaalla Matteuksen evankeliumissa, kun hän selittää vertaustaan kahdesta velallisesta. Vertauksessa kuningas antaa palvelijalleen anteeksi käsittämättömän suuren velan, mutta tämä ei halua antaa omalle velalliselleen anteeksi edes pientä velkaa. Tämän vuoksi kuningas panee palvelijansa ankaraan vankeuteen. Jeesus päättää vertauksen sanoihin: “Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi.” (Matt. 18: 35)
Vakavia sanoja. Vielä vakavammiksi ne tulevat, kun sovitamme ne itseemme ja kysymme itseltämme: Olenko minä antanut sydämestäni anteeksi niille, jotka ovat tavalla tai toisella rikkoneet minua vastaan ja tulleet sen vuoksi ikään kuin velallisikseni? Meidän on tunnustettava, että emme ole näin tehneet. Jos joku ajattelee toisella tavalla, hän on epärehellinen tai hän on antanut anteeksi jotain sellaista, mikä ei ole häntä varsinaisesti loukannut tai koskettanut, tai hän ei ymmärrä, mistä sydämestä anteeksiantamisessa on kysymys.
Onko siis täysin mahdotonta, että me pystymme täyttämään sen, mitä Jumala meiltä ehdottomasti vaatii, vai voimmeko me päästä jollain tavoin siihen, että ja annamme sydämestämme lähimmäisillemme anteeksi?
Vastausta etsiessämme meidän kannattaa siirtää sydämemme ja sisimmät ajatuksemme ja tunteemme aluksi syrjään ja lähteä liikkeelle siitä, miten me käyttäydymme lähimmäisiämme kohtaan. Vaikka olisimme sisimmässämme vastahakoisia, voimme ulkonaisen käyttäytymisen tasolla osoittaa lähimmäisillemme ystävällisyyttä ja armahtavaisuutta. En nyt puhu mistään erityisistä “ystävällisyyden osoituksista”, jotka ovat tietysti keinotekoisia, jos sydän ei ole niissä mukana, vaan ihan yksinkertaisista ja käytännöllisistä teoista. Esimerkiksi Jeesuksen vertauksen palvelija olisi voinut menetellä niin, että hän ei olisi ryhtynyt perimään saataviaan velalliseltaan, vaikka hän olisi mielellään ja sydämessään halunnut näin tehdä.
Me voimme toimia aivan samoin, vaikka kysymys ei olisi taloudellisista saatavista. Joudumme kuitenkin kiusaukseen menetellä aivan päinvastoin, kun lähimmäisemme tekee jotain väärää meitä kohtaan, ja alamme usein tavalla tai toisella periä häneltä takaisin sitä, minkä hän on meille aiheuttanut. Ajattelemme helposti, että tällaiset perintätoimet ovat jopa oikeutettuja, vaikka Raamattu vakavasti varoittaa meitä sellaisiin ryhtymästä. Voimme periä lähimmäisiltämme sitä velkaa, jota katsomme hänelle kertyneen, monella tavalla: Maksamme hänelle samalla mitalla tai ylikin, kun teemme hänelle jotain samankaltaista, mitä hän tehnyt meille; käyttäydymme jotenkin muutoin ikävästi häntä kohtaan; puhumme hänestä pahaa selän takana jne.
Se, joka ei anna anteeksi vaan ryhtyy tavalla tai toisella velkomaan lähimmäistään, on itse asiassa suurempi syyllinen ja aiheuttaa usein myös enemmän vahinkoa kuin se, joka on alun perin tehnyt väärin lähimäistään kohtaan. Kostaminen ja lähimmäisen velkominen lisää pahuutta ja voi tehdä sen moninkertaiseksi. Tästä puhuu hyvin selvästi Vanhan Testamentin kertomus Kainista ja Aabelista. (1. Moos. 4)
Kain tappoi veljensä Aabelin, kuten muistamme. Hänen rangaistuksensa oli pelko, joka ajoi hänet Jumalan kasvojen edestä. Kain valitti Jumalalle kohtaloaan sanomalla: “Syntini rangaistus on minulle liian raskas kantaa. … Minun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maailmalla, ja silloin kuka hyvänsä, joka minut kohtaa, voi tappaa minut.” Silloin Jumala vastasi Kainille: “Ei, vaan kostettakoon seitsenkertaisesti sille, joka tappaa Kainin.” Raamatun mukaan Jumala “pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä.” Raamattu ei kerro, mikä Kainin merkki on, mutta voimme ajatella, että se on ihmisen alitajuinen tietoisuus siitä, että väkivalta synnyttää väkivaltaa ja että lähimmäisen velkominen maksetaan moninkertaisesti takaisin. Näemme meitä vastaan rikkoneessa ihmisessä “Kainin merkin”, joka varoittaa meitä ryhtymästä kostamaan hänelle.
Kainin merkistä huolimatta monenlaiset koston ja anteeksiantamattomuuden kierteet vaikuttavat tuhoavasti ihmisten, ihmisryhmien ja kokonaisten kansakuntien elämään. Emme tiedä, millaisia olivat Kainin itsensä myöhemmät vaiheet, mutta hänen ongelmansa joka tapauksessa oli, että hän valitti kohtaloaan, mutta ei tunnustanut syyllisyyttään. Juuri oman syyllisyyden kieltäminen tekee meistä anteeksiantamattomia toisiamme kohtaan. Jos sen sijaan joudumme tunnustamaan, että olemme yhtä syntisiä ja syyllisiä kuin lähimmäisemme ja rikkoneet heitä vastaan monella tavalla, emme aivan helposti ryhdy velkomaan niitä, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan.
Oman syyllisyyden tunnustaminen on Jumalan armoa ja tärkeä ja välttämätön askel anteeksiantamuksen tiellä. Se ei kuitenkaan vielä merkitse sitä, että annamme lähimmäisellemme sydämestämme anteeksi. Emme yksinkertaisesti pysty antamaan anteeksi, sekin meidän on pakko tunnustaa. Kaikki ne pahat teot, joita lähimmäisemme ovat tehneet meitä vastaan – olivatpa ne millaisia tahansa – ovat olemattoman vähäisiä sen rinnalla, mitä me olemme tehneet Jumalaa vastaan. Silti me olemme anteeksiantamattomia emmekä voi ja halua sydämessämme antaa lähimmäisillemme anteeksi heidän vähäisiä rikkomuksiaan.
Jumalan on kokonaan toisenlainen. Hän antaa mielellään meidän suuret syntimme anteeksi, ei kuitenkaan noin vain, vaan sen tähden, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme. Ajallisessa elämässäkin rikosta seuraa lain määräämä rangaistus, vaikka meidän tehtävämme ei ole rangaista lähimmäisiämme. Synnin rangaistus on kuolema ja kadotus, joka merkitsee ikään kuin ikuista kuolemaa eli eroa Jumalasta. Jeesus on kärsinyt meidän ansaitsemamme rangaistuksen, ja siksi Jumala antaa hänen tähtensä syntimme anteeksi.
Vain Jumalan käsittämätön rakkaus, armo ja anteeksiantamus Kristuksessa sulattaa kovan sydämemme niin, että annamme lähimmäisillemme anteeksi. Jos huomaamme, että emme ole katkeroituneet tai katkeruutemme on poistunut, kun meitä kohtaan on tehty väärin, tai koemme, että haluamme armahtaa meitä vastaan rikkoneita lähimmäisiämme, tämä on yksinomaan Jumalan armoa ja hänen armonsa on saanut tämän aikaan. Meistä itsestämme ei tällaiseen ole, ja voimme olla varmoja siitä, että omat tekomme ja pyrkimyksemme eivät tee meistä armahtavia ja anteeksiantavia.
Ilman Jumalan armoa me olemme armottomia lähimmäisiämme kohtaan. Meidät tuomitaan armottomuutemme ja anteeksiantamattomuutemme takia, koska ne osoittavat, että emme elä Jumalan armosta, jonka hän antaa meille lahjaksi ja ilmaiseksi. Anteeksiantoon kasvaminen vie kuitenkin usein aikaa. Joskus Jumalan armo saa hetkessä ihmeitä aikaan, joskus se tekee pitkään työtään. Meidän täytyy lähteä liikkeelle aina uudestaan siitä, että emme käyttäydy armottomasti lähimmäisiämme kohtaan ja tunnustamme syntimme ja anteeksiantamattomuutemme.
Tänäänkin Jumala vakuuttaa, että hän antaa kaikki suuret syntimme anteeksi, jotta me voisimme antaa lähimmäisillemme anteeksi ja lähimmäisemme voisivat antaa meille anteeksi.