Kävin tapani mukaan eilen – pyhäinpäivän iltana – viemässä kynttilän isäni ja isoäitini haudalle. Vatialan hautausmaa loisti lukemattomien kynttilöiden tuikkeessa. Kuinka paljon on kaipausta mutta myös kiitollisuutta. Vaikuttava näky!
Mieleeni palasivat monet muistot ja elämänkokemukset – totta kai. Kiitin vanhemmistani! Ymmärsin, että heidän kauttaan olin saanut elämän lahjan. Luther opetti neljättä käskyä ymmärtäen vanhempien kunnioittamisen perimmältään liittyvän luomiseen – siihen, mitä Jumala tekee vanhemmuuden kautta tässä maailmassa. Vanhemmat saavat olla mukana Jumalan jatkuvasti elämää uudistavassa luomistyössä.
Huomaan, että vuosien myötä tulen armahtavaisemmaksi kasvattajiani kohtaan. Ymmärtämys puutteellistakin kasvatustyötä kohtaan lisääntyy. Sen paremmin anteeksipyytämisen kuin anteeksiantamisen kanssa ei kannattaisi koskaan vitkastella. Hidastelu mutkistaa asioita. Jos pyynnön kanssa empii, omat virheet alkaa käydä vähitellen kunnian päälle. Ja jos anteeksi antamista viivyttää, saattaa mieli vähitellen katkeroitua. Sitten se anteeksi antaminen vasta vaikeaksi meneekin. Katkeroitunut ajautuu monesti yksinäisyyteen ja alakulo valtaa elämän maiseman.
Jeesus sanoo meille tänä aamuna:
”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)
* * *
Päivän evankeliumi anteeksi antamisesta ja pyytämisestä selittää Isä meidän -rukouksen viidettä pyyntöä: ”Anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille jotka ovat meille velassa.”
Kristillisen elämän lähtökohta on aina kuitenkin Jumalassa: Hän antaa anteeksi, ja takeena tästä on Kristuksen ristinkuolema. Me tulemme kaikki tästä anteeksiantamuksesta osallisiksi ehtoollispöydässä, kun kuulemme kohdallemme vapauttavat sanat: Sinun edestäsi annettu ja vuodatettu syntiesi anteeksi antamiseksi!
Jeesus opettaa, että anteeksipyytäminen ja -antaminen kuuluvat ehdottomasti yhteen. Raamatun sana korostaa voimakkaasti Jumalan ehdotonta armahtavaisuutta kuin Hänen oikeamielisyyttäänkin. Hätkähdyttävää: Jumala voi peruuttaa armon armottomalta.
Raamatun kehotuksissa antaa anteeksi on tärkeä painotus. Meitä kehotetaan olemaan aloitteentekijöitä anteeksiantamisessa.
Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin.
Meidät tunnetaan kristittyinä – jos tunnetaan – siitä, että meillä on keskinäinen rakkaus. Arjessa tämä merkitsee sitä, että kohtaamme toinen toisemme ja kaikki ihmiset ystävällisesti, ymmärtäväisesti ja toinen toistamme kunnioittaen.
Seurakuntayhteys ei perimmältään ole tunteenomaista samanmielisyyttä, vaan kyse on asenteesta. Anteeksi antavainen mieli on asennetta! Asenteistamme seuraa elämäämme vaikuttavuutta. Milloin Jumalan armo ei pääse hallitsemaan lähimmäissuhteitamme, se ei ole voimassa uskon suhteessammekaan.
Tärkeintä ei sittenkään ole se mitä teemme, vaan mitä me olemme yhdessä!
* * *
Mitä anteeksiantava mieli elämänasenteena sitten arkipäivässä merkitsee ja saa aikaan?
Minua on pitkään kantanut mietelmä:
Anteeksi antaminen ei muuta menneitä, mutta voi avartaa tulevaisuuden!
Anteeksipyytäminen ja -antaminen siirtävät katseemme eilisestä huomiseen. Tulevaisuutemme ei ohjaudu yksinomaan menneisyytemme erheitten tai laiminlyöntien mukaan, vaan saamme aloittaa kuin puhtaalta pöydältä.
Anteeksiantava ja ymmärtäväinen mieli elämänasenteena luo ympärilleen vapautta ja luottamusta. Tällaisessa ilmapiirissä syntyy myös luovuutta. Rohkeamielisyys lisääntyy, huominen ei näyttäydy toivottomana tai eilispäivän kopiona.
Joku on sanonut, että kuihtuvan seurakunnan seitsemän viimeistä sanaa kuuluvat:
”Näin ei ole meillä tehty koskaan aikaisemminkaan!”
Tällaisessa ilmapiirissä elämä hyytyy. Mutta mistä kuulisimme seurakuntaelämää uudistavia sanoja?
* * *
((Luetaan lasten messuun tuomia viestejä… ääni nousee kansan keskeltä.))
* * *
Lasten ajatukset ovat herttaisia… hyväksymme ne hymyillen… samalla kamppailemme mielessämme nousevaa aikuisen ihmisen ääntä vastaan:
”Näin ei ole meillä tehty koskaan aikaisemminkaan!”
Panitko merkille, että lasten toiveissa oli tekemisen meininki. Vielä enemmän: lasten äänissä kuului syvimmältään osallisuuden kaipuu! Kuinka moni aikuinenkin kaipaa saada tuoda yhteisen hyvän rakentamiseksi mielestään arvokasta ja hyvää. Kuka raivaa sille tilaa?
Messun jälkeen meitä kaikkia kutsutaan hetkeksi kuulostelemaan ja tutkimaan millaista kaipuuta tai odotuksia kuulemme kohdistuvan seurakuntaelämäämme kohtaan. Kukaan ei yksin kykene hahmottamaan ihmisten tarpeita, saati luomaan sellaista yhteisöllistä elämää, johon päivän evankeliumi meitä kutsuu. Tarvitsemme toinen toistamme. Yhdessä voimme lähteä matkalle kohden tulevaisuutta, jota innoittaa Paavalin kehotus:
”Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin.”
* * *
Rukoilemme:
”Herra, vaikka luulen antaneeni anteeksi, huomaan elättäväni mielessäni muistoja kohtaamistani vääryyksistä. Kaikkia muistoja en tahtoisi unohtaa.
Olen sopinut läheisteni kanssa, mutta silti jossain syvällä asiat eivät ole palautuneet ennalleen. Herra, ohjaa minua oikeaan anteeksiantoon. Näytä, mitä on unohtaa menneet ja aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä.”